Eeva

Veljen sairaus varjosti Aulin lapsuutta: ”Muutuin näkymättömäksi jo ihan pienenä”

Veljen sairaus varjosti Aulin lapsuutta: ”Muutuin näkymättömäksi jo ihan pienenä”
Auli Nissisen lapsuudenperheessä kaikki huomio meni isoveljen vakavaan sairauteen. Tytön omat tarpeet jäivät sivuun, ja kasvuvuosia värittivät häpeän ja erilaisuuden tunteet. Nelikymppisenä seurasi romahdus. Nyt Auli on kulkenut pitkän tien kohti rauhaa ja eheytymistä.
Julkaistu: 23.5.2021
Auli Nissinen, 51, pursuaa levollisuutta ja elämäniloa, kun hän ottaa asiakkaita vastaan inspiroivassa hoitohuoneessaan Lapinlahden vanhalla sairaala-alueella Helsingissä.
Auli kutsuu energiahoitomenetelmäänsä leikkisästi rakkauskylvyksi. Hän aistii nopeasti, mihin kohtiin asiakkaan kehossa menneisyyden traumat ovat painuneet. Vaikka asiakas ei itse edes tietäisi, mitä asioita energiahoidossa käsitellään, se tehoaa. Olo kevenee.
Auli Nissisellä on paljon kokemusta kehon lahjomattomasta muistista myös omassa elämässään.
Auli Nissinen antaa energiahoitoa. Hän aistii, mihin kohtiin menneisyyden traumat ovat asiakkaan kehossa painuneet.

Veljen kuolema sai kaikki sekaisin surusta

Toukokuussa 1988 yhdeksäntoistavuotias Auli Nissinen painaa valkolakin päähänsä. Hän tekee parhaansa juhliakseen tilaisuutta sukulaisten ja ystävien kanssa perheen suuressa kodissa Helsingin Tammisalossa.
Juhlapäivänä kaikki ovat kuitenkin sekaisin surusta. Aulin 23-vuotias isoveli Pete on hukkunut kolme viikkoa aiemmin talon uima-altaaseen. Hautajaiset ja lakkiaiset ovat viikon välein.
Vain viikkoa ennen veljensä kuolemaa Auli on muuttanut ensimmäiseen omaan kotiinsa, yksiöön Hämeentielle. Äiti on hankkinut asunnon tyttärelleen, ja siitä tulee tämän pelastus. Ilman sitä vanhemmat eivät ehkä olisi pystyneet päästämään tytöstä irti, kun esikoinen on kuollut.
Kevään suuret elämänmuutokset vievät nuoren naisen voimat. Lakkiaisten jälkeen hänellä ei ole mitään käsitystä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Pete, joka on ollut perhettä koossapitävä liima, on poissa.
Auli päättää lähteä Grenobleen, Ranskaan, opiskelemaan ranskan kieltä.
”Tosiasiassa kaikki ystäväni siellä olivat englanninkielisiä. Juhlin ja laskettelin. Join viiniä ja lihoin kymmenen kiloa. Olin sekaisin, mutta hauskaa minulla oli.”
Veljen kuolema opetti Aulille, että on olemassa muutakin kuin näkyvä maailma.

Spielmeyer-Sjögrenin syndrooma vei kaiken huomion

Auli oli kaksivuotias, kun hänen isoveljensä sairastui Spielmeyer-Sjögrenin syndroomaan. Rasvasolujen rappeumasairaudesta seuraa ennenaikainen vanheneminen.
Sairaus alkoi Petellä kuusivuotiaana näkökyvyn hitaalla menetyksellä. Sitä seurasi täydellinen sokeutuminen.
Veljen vakava sairaus uuvutti ja ikään kuin peitti koko perheen sankkaan usvaan. Äiti ja isä käpertyivät omaan suruunsa, häpeäänsä ja toivottomuuteensa.
Kaikki keskittivät huomionsa Peten sairauteen ja sen tuomiin haasteisiin. Sairaus on harvinainen, eikä kukaan tiennyt, miten se etenee, löytyisikö siihen lääkitys ja kuka hoitaisi veljeä.
”Tuntui kuin kysymysmerkkejä olisi lennellyt ilmassa ympärilläni. Näin ihmisten kasvoilla kipuilun, pelon ja hämmennyksen. Kukaan ei kuitenkaan hoitanut perhettämme, sillä sairaus vei kaiken huomion.”
Veli toivoi kuolemaa jo alle kymmenvuotiaana, hänen tuskansa oli sisarelle liikaa. Auli oli sivussa kaiken keskellä ja itki. Hän näki liian paljon ja yritti olla olematta vaivaksi. Vanhempien taakka oli niin suuri.
”Minusta tuli näkymätön jo ihan pienenä.”

Ensimmäinen muisto

Aulin ensimmäinen muisto on se, että hänet jätettiin kaksivuotiaana yksin Auroran sairaalaan. Siellä tutkittiin, oliko hänellä sama geenivirhe kuin veljellä. Lapsi koki sen hylkäämisenä.
Teini-iässä alkoi voimakas kapinointi vanhempia vastaan. Auli piti perhettään kaksinaismoralistisena. Ulospäin kaikki oli hyvin, oli oma vene ja uima-allas, mutta perheen sisällä tunnelma oli usein vaikea.
”Tunsin ristiriitaa ulkoisten olosuhteiden ja sisäisen todellisuutemme välillä.”
Nuorena Auli ei halunnut kuulua edes omaan perheeseensä, nyt hän kokee kuuluvansa itselleen. ”Se tunne tulee sisäisestä tasapainosta.”
Isä oli kasvatustyyliltään autoritäärinen, ja keinot veljen kanssa olivat usein vähissä. Se johti moniin konflikteihin, ja ajoittain veli laitettiin ojennukseen voimakeinoin.
”Häpesin perhettäni ja veljeni sairautta. Samaan aikaan surin sitä, etten voinut auttaa häntä. Kadehdin ja idealisoin ystävieni perheitä.”
Kun Auli on myöhemmin tavannut nuoruudenystäviään, hän on ymmärtänyt, etteivät muidenkaan perheet olleet ongelmattomia. Silloin hän kuitenkin kuvitteli niin.
Aulille kehittyi minäkuva, joka perustui siihen, ettei saanut olla vaivaksi, ei saanut näkyä liikaa. Muiden tarpeet ajoivat hänen ohitseen.
Auli koki jääneensä yksin perheessään. Hän koki myös pettäneensä isänsä sekä olemalla terve että olemalla tyttö.
”Tunsin syyllisyyttä, etten voinut parantaa perhettäni, jossa kaikki voivat huonosti.”
Auli tunsi yhteenkuuluvuutta ihmisten kanssa, joissa hän tunnisti jotain rikkinäistä. Poikaystävänsä hän löysi tarkkailuluokalta.
”En tuntenut kuuluvani samaan kauniiseen kuvaan, johon muut ystäväni kuuluivat. Ihmiset ympärilläni eivät tienneet, millaista kipua kannoin sisälläni.”
”Tunsin syyllisyyttä, etten voinut parantaa perhettäni, jossa kaikki voivat huonosti.”
Auli Nissinen kaipasi turvallista ja tervettä isoveljeä, joka olisi pitänyt hänestä huolta.
Kaiken tuskan keskellä Auli alkoi viillellä itseään. Se auttoi, sillä silloin kivun sai varastoitua konkreettiseen paikkaan, käsiin. Siten kipua ja epämääräistä ahdistusta pystyi hetken hallitsemaan.
”Ehkä toivoin, että joku olisi nähnyt, miten paha olo minulla oli.”

”Kuolema on hyvin kaunis”

Vähän ennen kuolemaansa Pete oli sairastanut keuhkokuumeen. Hänen kuntonsa oli jo heikentynyt niin paljon, että hän liikkui pyörätuolilla.
Uutinen tuli eräänä aamuna. Aulin äiti soitti ja kertoi, että Pete oli löydetty hukkuneena uima-altaasta. Jotenkin veljen oli onnistunut kulkea neljät portaat huoneestaan alakertaan, jossa allas oli.
Auli sai nähdä kuolleen veljensä. Hän on siitä ikuisesti kiitollinen vanhemmilleen.
”Minulle merkitsi paljon, että sain nähdä hänet. Sillä hetkellä ymmärsin, että kuolema on hyvin kaunis.”
”Minulle merkitsi paljon, että sain nähdä veljeni. Sillä hetkellä ymmärsin, että kuolema on hyvin kaunis.”
Auli koki valtavaa rakkautta veljensä ruumiin äärellä. Hän tunsi, että Pete oli läsnä. Hän ymmärsi myös, että on olemassa jotain muuta kuin fyysinen taso ja näkyvä maailma.
Auli lähti kävelemään läheisille rannoille, meren äärelle.
”Tuntui kuin olisin astunut hetkeksi ulos todellisuudesta. Se oli hyvä tila. Teki mieli huutaa kaikille, että mihin teillä on kiire. Minun veljeni on kuollut.”
Kuolema pysäyttää ajan, se pysäyttää hetkeksi kaiken. Myöhemmin, ennen hautajaisia, kun Auli siivosi maanisesti omassa kodissaan, hänelle tuli valtava hätä, missä hänen veljensä on nyt.
”Minun oli saatava tietää, missä Pete oli. Yhtäkkiä sisälleni tuli valtava rauha. Se oli kuin viesti Peteltä. Sain sisäisen varmuuden, että nyt minulla on juuri se turvallinen ja terve isoveli, joka pitää minusta huolta.”
”Yhtäkkiä sisälleni tuli valtava rauha. Se oli kuin viesti Peteltä.”

Työtön, ulkopuolinen ja syrjäytynyt

Ylioppilaskevääseen tiivistyi monta isoa, vaikeaa asiaa. Tuona keväänä Auli astui itsestään sivuun. Hän teki asioita, jotka eivät olleet häntä. Siinä sivussa hän eli seuraavat kaksikymmentä vuotta.
Palattuaan Ranskasta nuorella naisella ei edelleenkään ollut aavistustakaan, mikä hänestä tulisi isona. Niinpä hän pyrki isänsä toiveesta kauppakorkeakouluun, muttei päässyt opiskelemaan.
”En yleensä kadu mitään, mutta ehkä elämästäni olisi tullut onnellisempi, jos olisin pyrkinyt teatterikorkeakouluun. Monet kaverini Kallion lukiosta pyrkivät sinne, ja olen aina viihtynyt hyvin taiteilijoiden seurassa.”
Aulilla on kokemusta myös siitä, mitä on olla työtön, ulkopuolinen ja syrjäytynyt. Oli aikoja, jolloin Auli ei tehnyt mitään. Jokin sisällä oli lamaantunut ja suunta puuttui.
Myöhemmin Auli alkoi työskennellä tapahtumamarkkinoinnin parissa ja tunsi tulleensa kotiin. Alalla oli paljon samanhenkisiä, kesyttämättömiä ihmisiä. ”Hulluja ja ihania”, kuten Auli sanoo.
Hän työskenteli yli kymmenen vuotta tapahtumien tuottajana. Päivät olivat pitkiä, ja elämä täyttyi työllä ja juhlimisella. Itseä ei ehtinyt eikä tarvinnut kohdata.
Omasta kiputarinasta irtautuminen on tuonut rohkeutta ja voimaa.

Isän merkitys ja aito rakkaus

Perhetilanne muuttui, kun Aulin isä sairastui viisikymppisenä Parkinsonin tautiin. Sairaus pakotti liikemiehenä menestyneen upseerin pysähtymään.
Tästä tuli esiin jotain syvempää: ihminen, joka maalasi tauluja, kirjoitti runoja ja muun muassa kehitti pääsiäisen Via Crucis -tapahtuman Helsinkiin.
Isä oli ollut Aulille aina hyvin tärkeä, ja isän muuttuminen aiempaa pehmeämmäksi tuntui hyvältä. Auli on kiitollinen myös siitä, että sai vanhemmiltaan kauniin mallin parisuhteesta. Vaikka liitto oli välillä vaikea, siinä tapahtui myös henkistä kasvua.
”Vanhempieni välillä virtasi aito rakkaus. Sen näkeminen oli minulle eheyttävää. He menivät jopa uudelleen kihloihin, valitsivat toisensa uudelleen.”
Auli oli mennyt naimisiin, ja vuonna 2000 syntyi tytär, Vilma. Myöhemmin Auli sai toisesta liitostaan tytön ja pojan, Pepin ja Pietun.
Kun lapsenlapset syntyivät, Aulin isä vuodatti heille kaiken rakkautensa, myös sen, jota ei ollut omille lapsilleen osannut yhtä aidosti antaa.
Vaikka lapsuudessaan Auli oli kokenut olleensa ulkopuolinen ja juureton, myöhemmin perheen välit olivat harvinaisen tiiviit. Lomatkin vietettiin yhdessä Aulin vanhempien kanssa, mitä Auli pitää valtavana rikkautena omille lapsilleen.
Auli Nissinen aavistaa, että jotain kaunista uutta on vielä avautumassa.

Eheytymisen tie: ”Tajusin, etten ole onnellinen”

On kevät 2009, ja Aulin lapset sairastavat norovirusta. Mies on golfmatkalla. Kolmen lapsen sairastuminen vie loputkin voimat Aulilta, joka on juuri täyttänyt 40 vuotta. Kun mies tulee kotiin, Auli lähtee. Hän ajaa syrjäiseen kongressihotelliin ja jää sinne viikonlopuksi lepäämään, vapisemaan ja tuijottamaan seinää.
Auli miettii, kuka oikeastaan on. Hän tajuaa olevansa äiti, avovaimo ja tapahtumatuottaja, mutta hän ei ole onnellinen.
”Olin kadottanut itseni. Olin vain ilmassa roikkuva riekale.”
Auli kokee tuona viikonloppuna oman putoamisensa. Se on alku pitkälle eheytymisen tielle. Auli päättää lopettaa työnsä, joka ei tunnu omalta. Hänessä on paljon päättäväisyyttä, mutta vain yksi läheinen ystävä onnittelee häntä rohkeudesta.
Myös parisuhde saa lähteä, mutta lopulliseen eroon menee vielä vuosia. Aluksi Auli muuttaa asumaan yhteisen kodin alakertaan vierashuoneeseen.
”Lapset kantoivat tavaroitani alakertaan ja olivat iloisia siitä, että äiti sai oman huoneen”, Auli kertoo. Nyt lasten käytännöllinen ajattelutapa hymyilyttää.
”Tajusin, etten ollut onnellinen. Olin kadottanut itseni. Olin vain ilmassa roikkuva riekale.”
Elokuussa Aulin isä kuolee. Hän on ollut viikon keuhkokuumeessa ja saa lähteä nopeasti kuin sotilas, saappaat jalassa.
Isän ruumiin äärellä Aulista tuntuu, että äidistä katoaa puolet ja häneltä itseltään lähtee oikea käsi. Jälleen kuolema vie vuosiksi jotain mukanaan.
Sen jälkeen Auli keskittyy äitiinsä ja lapsiinsa. Hän imee äitinsä mukaan lastensa elämään, jotta äitikin ei lähtisi ja jättäisi ihan yksin, orvoksi. Omaan itseensä hän ei oikein osaa keskittyä vieläkään.
Auli tietää kuitenkin jo, että hän haluaa opiskella. Hän alkaa opiskella psykologiaa avoimessa yliopistossa ja myy osuutensa kesämökistä voidakseen keskittyä opintoihinsa. Hän ahmii tietoa viisi vuotta. Hän kiinnostuu integraalipsykologiasta ja hahmoterapiasta.
Kaikki on osa hänen omaa sisäistä puhdistustyötään. Auli opiskelee myös kiinalaista lääketiedettä ja sisäelinhierontaa ja kulkee henkisten opettajien kursseilla eri maissa. Hän valmistuu joogaohjaajaksi.
Lopulta Auli saa kerättyä tarpeeksi voimaa erotakseen nuorempien lastensa isästä. Hän luo itselleen uuden elämän, yksin.

Parantavat kädet

Takana on nyt yli viisi vuotta oman yrityksen ohjaksissa. Työhön kuuluu meditaatio- ja joogakurssien pitämistä sekä asiakkaiden hoitamista intuitiivisesti energian avulla.
Auli parantaa muita samoilla käsillä, joita hän teini-iässä viilteli. Ympyrä sulkeutuu.
Auli Nissinen uskoo, että ihmisen sisälle kätkeytyy valtavasti valoa ja eheyttä.
Aulin olemuksessa on iloa, valoa ja levollisuutta.
”Universaali rakkaus ja korkeammat tietoisuuden tasot tarkoittavat sellaista voimaa ja turvaa, joka meiltä on puuttunut kauan. Ihmisellä, jonka sydän on kiinni, ei ole mitään kokemusta tästä.”
Auli uskoo, että menneisyytemme ja selviytymismekanismimme muodostavat egon rakenteen, joka voidaan vapauttaa ja puhdistaa. Keho pehmenee ja rentoutuu ja mieli hiljenee, edes hetkeksi.
”Rakastan työtäni, ja se on iso osa sitä, kuka minä olen tänään. Olen kiitollinen joka päivä, kun näen ihmisen silmissä heräävän toivon tai olemuksessa syttyvän voiman. Mitä syvemmälle ihminen on valmis sukeltamaan itseensä, sitä enemmän valoa ja eheyttä sisältä tulee vastaan.”
”Mitä syvemmälle ihminen on valmis sukeltamaan itseensä, sitä enemmän valoa ja eheyttä sisältä tulee vastaan.”
Suhdettaan isäänsä ja veljeensä Aulin on pitänyt työstää vuosia. Auli sanoo, että hänelle syntyi jo lapsuudessa uskomus rakkaudettomuudesta.
”Tunsin, ettei kukaan rakasta minua – se oli kuin virus sisälläni. Luonnollisesti vedin puoleeni miehiä, joiden kanssa parisuhteesta tuli helposti valtapeliä ilman kokemusta rakastetuksi tulemisesta.”
Enää Aulin ei tarvitse miellyttää ketään tai teeskennellä mitään. Hän rakastaa itseään sellaisena kuin on.
”Minä olen minä, näkyvä ja kuuluva.”
Jo se on vapautta. Vapauden tunnistaa myös siitä, että voi suhtautua neutraalisti asioihin, ihmisiin ja menneisyyteen. Ilman draamaa.
”En ota enää mitään henkilökohtaisesti. Kiinnikkeitä vanhaan irrotetaan pikkuhiljaa, ja jäljelle jää rauhaa olla sen kanssa, mitä on. Siinä on hyvä levätä.”
Auli Nissinen ei halua kiinnittyä menneisyyteensä. Vapauden tunnistaa Aulin mukaan siitä, että elämässä ei ole turhaa draamaa.

Kiputarina on osa minua

Vaikea perhetausta on tarjonnut hienon tilaisuuden moniin oppiläksyihin ja karman puhdistukseen, kuten Auli sanoo.
Aulin mielestä on suuri lahja, että vaikka lapsuudenperheessä peiteltiin paljon asioita, vanhemmat uskalsivat kohdata kivun myöhemmin. Se vaatii rohkeutta.
On selvää, että vanhemmat yrittivät aikoinaan parhaansa.
”Ymmärrän, miten vaikeassa tilanteessa he olivat. Silti terve sisarus jää liian helposti toisen sairauden varjoon. Asiaan pitäisi kiinnittää perheissä paljon enemmän huomiota.”
Auli ei halua kiinnittyä menneisyyteensä. Sen kiputarina on osa häntä, mutta se ei ole hän.
”Olen paljon enemmän kuin tarinani, ja olen kiitollinen siitä rohkeudesta ja voimasta, jonka selviytymisestäni sain. Minun ei tarvitse rakentaa mitään uutta minää. Eheytyminen on kokonaisena olemista, palautumista siksi, mitä todellisuudessa olemme.”
Artikkeli on julkaistu Eevassa 6/2020. Nettiversiota on muokattu.
Kommentoi »