Eeva

Vauvana adoptoitu Outi Liusvaara: ”Esiin nousi lapsen pohjavire, joka kysyi, miksi minut oli annettu pois – Miksi en kelpaa?”

Vauvana adoptoitu Outi Liusvaara: ”Esiin nousi lapsen pohjavire, joka kysyi, miksi minut oli annettu pois – Miksi en kelpaa?”
Tieto adoptiosta järkytti nuorta Outi Liusvaaraa ja sai hänet tuntemaan itsensä turvattomaksi ja epävarmaksi. Oman taustan selvittäminen kesti vuosia mutta toi lopulta rauhan. ”Identiteettini ei enää rakennu tuuleen huudettujen kysymysten varaan. Tunnen nyt tarinani.”
Julkaistu: 10.12.2020

Litteän, vähän liikuttavan oloisen arkistomapin sisällä oli ohut nippu papereita. Outi Liusvaara tuijotti sitä hämmentyneenä. Kansio sisälsi kaiken, mitä hänen ensimmäisestä elinvuodestaan tiedetään.

Outi Liusvaara, 58, kasvoi monilapsisessa perheessä Keski-Suomessa. Hän ehti asua siellä ensimmäiset kouluvuotensa, kunnes perhe muutti isän työn perässä pääkaupunkiseudulle.

Outin varttuessa vanhemmat alkoivat toisinaan ärsyttää. Kun äiti ja isä tuntuivat maailman kauheimmilta, Outin – kuten monen muunkin lapsen – mieleen nousi ajatus, että hän oli varmasti vaihdokas.

Nuoren tytön mielikuvitusmaailmassa synnytyslaitoksella oli tapahtunut virhe. Outi oli vakuuttunut, että todellisuudessa hänen äitinsä oli Marilyn Monroe.

Sitten tuli päivä, kun aivan tavallisen keskustelun yhteydessä yksitoistavuotias tyttö kysäisi äidiltään, oliko heidän suvussaan adoptoituja.

”On”, tämä vastasi. ”Sinä.”

”Ilman muuta tieto adoptiosta on syytä kertoa lapselle luontevana asiana jo pienenä. Jollakulla sattuu olemaan punainen tukka, toisella adoptiotausta. Ei se ole sen kummoisempaa,” Outi Liusvaara sanoo.

Jokainen lapsi on yhtä tärkeä

Vanhemmat lohduttivat tiedosta järkyttynyttä tytärtään. He valoivat uskoa, ettei sillä, miten perheeseen on tultu, ole mitään eroa tai vaikutusta rakkauden määrään. Perheen jokainen lapsi on aivan yhtä tärkeä.

Säikähdys adoptiosta jätti Outiin kuitenkin tietynlaisen haavoittuvuuden tunteen.

”Ajattelin, että jos lähimmillä ihmisilläni on minusta tietoa, josta minulla ei ollut aavistustakaan, mitä kaikkea muut saattavatkaan minusta tietää.”

Outi halusi maailmansa palautuvan vain nopeasti takaisin raiteilleen, vaikka mikään siitä, mitä hän oli luullut olevansa, ei pitänytkään paikkaansa.

Nyt Outi ymmärtää, että asiaa olisi pitänyt aikanaan käydä paljon enemmän läpi. Keskustella ja puhua. Antaa aikaa. Mutta tuolloin sitä ei osattu. Ei ollut tapana.

Vanhemmat noudattivat ajan koodistoa, jonka mukaan adoptiosta ei pitänyt puhua lapselle. Valehdella ei saanut, kysymyksiin oli hyvä vastata, mutta tietoa ei ollut syytä tuoda ehdoin tahdoin esille.

Ohjeet adoptiosta kertomiseen ovat nykyisin hyvin toisenlaiset.

”Ilman muuta tieto adoptiosta on syytä kertoa lapselle luontevana asiana jo pienenä. Jollakulla sattuu olemaan punainen tukka, toisella adoptiotausta. Ei se ole sen kummoisempaa”, Outi Liusvaara sanoo.

Taustansa pitkän selvitystyön aikana Outi Liusvaara purki tuntojaan päiväkirjaan.

Turvattomuutta ja arkuutta

Outista ei ole vauvakuvia. Ensimmäisissä kuvissaan hän istuu tuettuna.

”Vasta aikuisena tajusin, että olin aina sivuuttanut vauvakuvien puuttumisen. Jos jotain olin miettinyt, lähinnä sitä, että kenties 1960-luvun alussa ei ollut tapana tallentaa ihmisen elämän alkumetrejä.”

Adoptiotiedosta seurannut järkytys ja epävarmuus toivat Outin elämään turvattomuuden ja arkuuden tunteet. Hän muistaa, miten 14-vuotiaana istui uimahallin saunassa ja katseli naisia ympärillään. Mielessä kyti pohdinta, saattoiko joku kylpijöistä olla hänen äitinsä.

”Olin ihmissuhteissa pitkään varautunut. En ollut erityisen sosiaalinen, ja varsinkin nuorempana pidin toisiin etäisyyttä.”

Kolmekymmenvuotispäivän lähestyminen toi salakavalasti muutoksen elämään. Sihteerinä pitkään työskennellyt Outi haki paikkaansa maailmassa ja mietti nuoruuden haaveitaan. Yksi niistä liittyi kuvataiteisiin.

Outi Liusvaara hyväksyttiin opiskelijaksi Lahden taideinstituuttiin. Sittemmin opinnot toivat hänet takaisin Helsinkiin, silloisen Taideteollisen korkeakoulun kuvataiteen koulutusohjelmaan.

Samoihin aikoihin Outi pohti myös omaa identiteettiään. Ajatus biologisen taustan selvittämisestä alkoi tuntua entistä tärkeämmältä. Hän otti yhteyttä Pelastakaa lapset -järjestöön, jonka avulla monivuotinen selvitysprosessi käynnistyi.

”Uuden alan opiskelu ja biologisen taustani selvittäminen limittyivät ajallisesti. Silti ne olivat minulle kaksi täysin erillistä asiaa.”

Outi Liusvaara on käsitellyt taustaansa vuosien kuluessa monien läheistensä kanssa. ”Emotionaalinen myrsky oli käytävä läpi yhdessä”, hän kuvailee.

Tiedot biologisesta äidistä löytyivät

Opiskelu oli julkista. Oli oppilaitos, johon mennä, ja ympärillä opiskelijamaailma. Identiteetin selvitystyö taas käänsi katseen sisäänpäin.

”Se on todella subjektiivinen asia, joka ei näy mihinkään.”

Kun adoptoitu alkaa selvittää taustaansa, prosessi on pitkä ja monivaiheinen jo siksi, että tieto vaikuttaa monen elämään. Kyse on isoista, elämänmittaisista asioista.

Kolmekymppisellä Outilla oli oma virkailijansa yhdistyksessä. Tapaamisten tarkoituksena oli valmentaa taustaansa selvittävää siihen, että vastaan voi tulla millaisia tietoja tahansa. Biologinen äiti voi olla kuollut tai hän voi elää hyvin ongelmallisessa tilanteessa. Tai ehkä hän ei halua olla missään tekemisissä synnyttämänsä lapsen kanssa.

Kun Outi oli aikansa käynyt valmentavissa tapaamisissa, hänen historiaansa liittyvät paperit tilattiin arkistosta. Ja koitti päivä, jolloin Outin edessä oli litteä, vähän liikuttavan oloinen arkistomappi.

Sen sisältöä Outi ei saanut nähdäkseen. Virkailija luki hänelle papereita ääneen.

Löytyi perustietoja. Minä vuonna Outin biologinen äiti oli syntynyt, minkä ikäinen hän oli ollut Outin syntyessä.

”Ensimmäistä kertaa taustani alkoi saada lihaa luittensa ympärille. Adoptio ei ollutkaan vain jotain menneisyydessä tapahtunutta. Se ei ollut vain sanoja, vaan taustalleni alkoi rakentua konkretiaa.”

Jokainen tiedonmuru oli Outille todella tärkeä.

”Mietin, kuinka moni ihminen olikaan vuosien saatossa nähnyt, että minulla on ollut toinen sukunimi, josta en itse ole ollut edes tietoinen.”

Selvitystyö vei neljä vuotta

Prosessi eteni verkalleen. Kaiken aikaa Outi kävi virkailijansa kanssa läpi, miltä uuden tiedon saaminen tuntuu. Edettiin Outin jaksamisen mukaan.

Selvitystyössä kului nelisen vuotta. Siihen mahtui myös liki vuoden kestänyt tauko, jonka aikana Outi mietti, miten pitkälle hän oli valmis etenemään. Vanhemmilleen hän ei ollut vielä kertonut selvittämisestä lainkaan.

Kun selvitystyö etenee, maistraatista saatavista tiedoista voi karkeasti päätellä, minkälaista elämää biologinen äiti on elänyt. Onko hän avioitunut? Kerran? Useamman kerran? Onko hänellä muita lapsia?

Outi Liusvaara tiesi, että hänen pitää olla realistinen eikä antaa toiveiden turhaan laukata. Silti hän elätteli pientä toivoa.

”Toivoin, että taustaltani löytyisi tolkullisia, hyviä ihmisiä.”

Kun maistraatin paperit saapuivat yhdistyksen kautta Outin tietoon, paljastui myös biologisen äidin sukunimi.

”Ihmettelin, kun minulle luetuissa papereissa käsiteltiin toisennimisen lapsen luovuttamista adoptioon. Kesti hetken oivaltaa, että kyse oli minusta.”

Papereista ilmeni, että ensimmäisen elinvuotensa Outi oli ollut niin kutsuma- kuin sukunimeltään eriniminen.

”Ei sellaisesta osaa olla iloinen tai surullinen. On vain häkellyttävää olla toisen niminen tietämättään.”

”Sitä kuvittelee herkästi, että itsellä on kontrolli siihen, miten asiat menevät. Mutta taustaansa selvittäessä mitään ei voi suunnitella.”

Kuinka moni tietää?

Outi pitää itseään onnekkaana. Hän on kuullut ihmisistä, joille adoptiotausta on selvinnyt sattumalta esimerkiksi passin hakemisen yhteydessä. Biologisen äidin tiedot kulkevat rekisteritiedoissa. Myös terveys- viranomaisten papereihin on kirjattu ihmisen kaikki sukunimet.

Niinpä kerran terveyskeskuksessa käydessään Outi kurkisti tietoihinsa. Virkailijan pistäytyessä toisaalla Outi kurkotti tiskin yli. Tietokoneen ruudulla näkyi hänen syntymäsukunimensä merkinnällä ’entinen’.

”Mietin, kuinka moni ihminen olikaan vuosien saatossa nähnyt, että minulla on ollut toinen sukunimi, josta en itse ole ollut edes tietoinen.”

Pienen tytön vuosien takainen huoli siitä, mitä kaikkea muut saattavatkaan hänestä tietää, sai vahvistusta.

Taustan selvitystyö tarkoittaa täpötäyden Pandoran lippaan avaamista. Se voi olla kivuliasta, ja siksi selvittämisen halun tulee lähteä omasta itsestä. Outi kysyi itseltään monta kertaa, onko hän valmis elämään kaiken tulevan tiedon kanssa. Siitä syystä hän piti myös vuoden mittaisen mietintätauon.

”Sitä kuvittelee herkästi, että itsellä on kontrolli siihen, miten asiat menevät. Mutta taustaansa selvittäessä mitään ei voi suunnitella.”

Biologisen äidin löytyminen nostatti tunteita

Prosessin edetessä tieto tuntui tulevan kaiken aikaa lähemmäs ja lähemmäs.

Outi oli onnekas. Ilmeni, että hänet synnyttänyt nainen oli elossa. Yhdistys otti yhteyttä biologiseen äitiin kirjeitse.

”Maistraatin kautta selvisi, että äitini oli myöhemmin avioitunut ja saanut lapsia.”

Vaikka Outi oli tuolloin kolmikymppinen, jokin sielussa aina mukana kulkenut hylkäämisen jälki aktivoitui.

”Esiin nousi jonkinlainen lapsen pohjavire, joka kysyi, miksi minut oli annettu pois. Miksi minä en kelpaa?”

”Minulla on hyvät välit biologiseen äitiini ja tämän perheeseen. Biologisen isäni haudalla olen käynyt, mutta en ole kokenut tarvetta selvittää sen puolen taustoja.”

Vaikka Outi järjen tasolla ymmärsi, että hänet synnyttäneellä naisella ei varmasti ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa hänet adoptoitavaksi, tunnetasolla hän koki onttoa ja tyhjää surua siitä, että ei ollut kelvannut.

Hätkähdyttävä. Sillä sanalla Outi Liusvaara kuvaa tunnetta, kun hän kuuli, että biologinen äiti haluaa ehdottomasti tavata hänet. Kahden toisilleen ventovieraan kohtaamista ei voi harjoitella.

Sitten koitti päivä, jolloin Outi astui erään kerrostalon rappuun. Hän tiesi, että ylempänä odotti biologinen äiti. Tuntui hurjalta.

Hetki on painunut Outin mieleen voimakkaana ja ravistelevana. Kun hän tuli oikeaan kerrokseen, ovi aukesi ja häntä syöksyi halaamaan nainen, jossa Outi näki peilikuvansa. Aika katosi.

Nyt Outi kertoo taustastaan luontevasti.

”Minulla on hyvät välit biologiseen äitiini ja tämän perheeseen. Biologisen isäni haudalla olen käynyt, mutta en ole kokenut tarvetta selvittää sen puolen taustoja.”

Kolmikymppisestä taiteilijasta oli aikoinaan häkellyttävää huomata, että hän on jonkun vieraan ihmisen näköinen. Vuosien kuluessa Outi on tottunut siihen, kuten muihinkin havaitsemiinsa yhtäläisyyksiin.

Outin pieni, arka toive toteutui: biologisen äidin taustalta löytyi hyviä, tolkullisia, perhekeskeisiä ihmisiä. Biologinen äiti perheineen asuu useiden satojen kilometrien päässä helsinkiläisestä Outista, mutta naiset ovat tekemisissä muutaman viikon välein.

On ollut aikaa ja mahdollisuus puhua. On olemassa myös uusia biologisia sisaruksia, joiden kanssa Outi on voinut rakentaa omanlaisensa yhteyden aikuisena.

”Ympärilläni oli keski-ikäisiä ihmisiä, jotka kamppailivat omien pelkojensa kanssa. Sain olla rauhoittelemassa molempiin suuntiin. Toiseen suuntaan vakuutin, että hyvin olen syönyt, toiseen taas, etten ole mitätöimässä elettyä elämää.”

Vanhemmissa heräsi kauhu

Vasta biologisen äitinsä tavattuaan Outi kertoi selvitystyöstä vanhemmilleen. Se oli heille järkytys.

”Vanhemmissani heräsi jonkinlainen kauhu siitä, että he olisivat jättäneet minulle jotain antamatta.”

Nimenomaan siitä ei Outin mielestä ollut kyse. Oli vain hänen oma halunsa tietää, kenen nenän hän oli perinyt, ketä hän muistuttaa. Kuka hän on.

”Ei ole mitään, mitä vanhempani olisivat voineet tehdä tai jättää tekemättä. Kyse oli vain minua koskevista tiedoista, jotka olivat minulle tärkeitä saada selville.”

Vanhemmille nousi pintaan – kenties alitajuinen – pelko tyttären menettämisestä.

Kriisin keskellä Outi huomasi rauhoittelevansa isäänsä ja äitiään siitä, etteivät nämä olleet epäonnistuneet vanhempina. Outi ei ollut lähdössä mihinkään.

”En voinut mitään peloille, joita heille oli syntynyt aikoja sitten. Minunkin piti selvitä elämänmuutoksen kanssa.”

Samaan aikaan biologinen äiti hätäili Outin varhaislapsuuden olosuhteista.

”Hän halusi varmistamalla varmistaa, että minulla oli ollut turvallinen lapsuus sekä riittävästi ruokaa, vaatteita ja leluja.”

Outi tunsi, että häntä revittiin kahtaalle.

”Ympärilläni oli keski-ikäisiä ihmisiä, jotka kamppailivat omien pelkojensa kanssa. Sain olla rauhoittelemassa molempiin suuntiin. Toiseen suuntaan vakuutin, että hyvin olen syönyt, toiseen taas, etten ole mitätöimässä elettyä elämää.”

"Taustani puuttumiseen liittyi mielikuva käsistä, jotka ojentuivat tavoitellen tummuutta. Kun taustani alkoi selvitä minulle, tuntui kuin olisin noussut mustasta kuilusta valoon."

Nyt tunnen oman tarinani

Tunnereaktiot olivat äärimmäisiä. Asioiden selvittämiseen meni pitkä aika.

”Äitini kuoli vuonna 1998, ja koen, että asia jäi hänen kanssaan kesken. Isäni kanssa välimme kehittyivät hyvin läheisiksi ja lämpimiksi. Adoptio oli lopulta vain yksi tiedonmuru yhteisellä polulla.”

Adoptiotaustan selvityksestä Outi Liusvaara käyttää ilmausta ”elämän peruskivi”. Se asettui paikoilleen entistä tiukemmin, kun Outi tutustui omaan menneisyyteensä. Häilyvyyden tilalle tuli vakaus.

”Tunnen nyt oman tarinani. Ymmärrän, mistä mikin on johtunut. Olen pystynyt rakentamaan kokonaisuuden, jota pystyn käsittelemään.”

Käsitys siitä, mistä oma identiteetti rakentuu, ei muodostu enää tuuleen huudettujen kysymysten varaan.

Kuvataiteilijan on helppo nähdä oma elämänhistoriansa mielessään kuvina.

”Taustani puuttumiseen liittyi mielikuva käsistä, jotka ojentuivat tavoitellen tummuutta. Kun taustani alkoi selvitä minulle, tuntui kuin olisin noussut mustasta kuilusta valoon, harjanteen päälle. Samalla koin, että tietämättömyys, epävarmuus ja viallisuuden tunne alkoivat hälvetä minusta.”

Suuren, monen ihmisen elämää sivuavan ja muuttavan prosessin läpikäymisen Outi Liusvaara kokee korjaavaksi kokemukseksi.

Hän iloitsee, että on saanut tulla sinuiksi menneisyytensä kanssa.

”Minulla sattuu olemaan tietynlainen biologinen tausta, tietynlaiset vanhemmat ja suvut. Jokin asia tulee kasvatuksesta, jokin toinen on puhtaasti vain minua. Olen omanlaiseni cocktail”, Outi Liusvaara toteaa.

Kirjoita meille

  • Millaisia ajatuksia lukemasi herätti? Haluaisitko jakaa ne lukijoittemme kanssa?

  • Kirjoita osoitteeseen eeva@a-lehdet.fi tai Eeva, Kirje lukijalta, 00081 A-lehdet.

  • Voit käyttää nimimerkkiä, mutta kerro nimesi ja osoitteesi: ne jäävät toimituksen tietoon.

Kommentoi »