Taivaalta kuuluu ”tsilip”, ja västäräkki lennähtää rantakalliolle. Sen mustan, harmaan ja valkoisen kirjava höyhenpuku sulautuu hyvin kalliota peittävien jäkälien väreihin. Kauan se ei malta paikallaan olla, vaan lintu kipittää pyrstöään keikuttaen ohi juoksevan hämähäkin perään. Hämähäkistä ei riitä kauaksi aikaa pureskeltavaa pesässä odottaville poikasille, joten västäräkkiemo pyrähtää hyttysen perään. Ja toisen. Kohta sillä on nokka täynnä syötävää, ja lintu lennähtää pesän tuntumaan. Emo tarkkailee ympäristöään muina lintuina, ja vasta kun se on varma, että kukaan ei katso, tekee katoamistempun. Se vilahtaa nopeasti kivenkolon kätköihin, missä sitä odottaa pesällinen poikasia kidat ammollaan. Västäräkkiemo ei hevin paljasta pesäpaikkaansa. Emot saavat viedä ötökän jos toisenkin poikasilleen ennen kuin niistä kasvaa lyhytpyrstöisiä, vilkkaita nuoria västäräkkejä. Heinäkuussa useimmat parit tekevät vielä uuden pesueen.
Pitkä pyrstö auttaa västäräkkiä liikehtimään varsin ketterästi ilmassa.
Kansa on aina pitänyt västäräkistä, asuuhan se usein lähellä ihmistä ja tullessaan tuo kevään lopullisen läpimurron. Jäidenlähtö on hyvin lähellä västäräkin saapuessa. Siitä kertovat perinteiset sananlaskut ”västäräkki, vähälintu, poikki jään potkaisee” ja ”västäräkki pienillä jaloillaan särkee enemmän jäätä kuin tuhannen tuuramiestä”. Merimaskussa västäräkkiä kutsuttiin kallonpotkuttajaksi; kallo tarkoittaa rantajäitä, jotka västäräkin tultua sulivat. Virossakin sitä on kutsuttu nimillä jääpötk ja jäätallaja. Västäräkki tuo terveisiä aurinkoisilta mailta – suurin osa Suomen västäräkeistä talvehtii pohjoisessa Afrikassa ja Lähi-Idässä. Linnut saapuvat Suomeen huhtikuusta alkaen, eteläosiin alkukuusta ja pohjoiseen toukokuun vaihteessa. Västäräkki saapuu siis aikaisin, mutta se myös lähtee aikaisin. Syysmuutto käynnistyy elokuun lopulla ja on vilkkaimmillaan syyskuun puolivälissä. Viimeiset viivyttelijät lähtevät lokakuun loppuun mennessä ja rantakivikot hiljenevät kevääseen asti.
Västäräkkinaaraalla on nokka täynnä ruokaa nälkäisille poikasilleen, mutta se vilahtaa pesälleen vasta kun kukaan ei katso.
Västäräkki taittaa lentomatkaa iskemällä muutaman kerran terävästi siivillään ja vetämällä siivet suppuun kylkiä vasten. Sen vuoksi västäräkin lento on tunnusomaisen aaltoilevaa. Se on myös taitava lentämään voimakkaissa ja pyörteisissä tuulissa ja nappaa hyönteisiä ilmasta vinhasti kieppuen. Västäräkin elintapoja on tutkittu tarkasti ja sen pesintäkin on kartoitettu. Mutta yksi kysymys on vailla vastausta: miksi västäräkki keikuttaa pyrstöään? Aikoinaan ihmiset pohtivat tällaisiakin asioita ja niihin löydettiin selityksiä, jotka elävät vieläkin kansanuskomuksina. Keuruulta on tallennettu tarina vuonna 1938, joka kertoo dramaattisen tarinan västäräkistä: ”Kun kivitasku kutsui västäräkin häihinsä, västäräkki alkoi katsella kotimiestä, mutta ei löytänyt kuin variksen. Varis vannoi hoitavansa västäräkin pojat hyvin ja västäräkki uskoi tätä. Kun västäräkki oli mennyt, pisti varis västäräkin pojat poskeensa ja meni menojaan. Kun västäräkki tuli häistä kotiin ja näki poikiensa hävinneen, se säikähti niin kovasti, että heiluttaa vieläkin häntäänsä.” Jaakkimassa 1936 tallennettu tarina kertoo västäräkin tasapainoilleen tukilla: ”Kerran kun västäräkki ajoi koskesta alas tukilla, se joutui pyrstöllään hallitsemaan tasapainoa, tukki kun koskessa keinahteli sinne tänne. Silloin västäräkin täytyi hyvinkin pyrstöllään itseään hallita. Ja siitä asti on kaikkien västäräkkien pyrstö heilunut”. Tarua tai totta, parempia selityksiä västäräkin pyrstönkeikutuksille ei ole tullut. Toukolintu västäräkki on ollut myös ennelintu. Aikanaan esivanhempamme tarkkailivat luontoa ja tulkitsivat tulevaa sen avulla. Se oli kyntömiehen ystävä kipittäessään kevätpellolla. Se saattoi myös torua maamiestä sirkutuksellaan. Jos maamiehen hevonen oli huonosti hoidetun näköinen ja laiha, västäräkki lauloi ”pelkkä luu, pelkkä luu”.
Uteliaana ja pelottomana lintuna västäräkki voi tulla muutaman metrin päähän ihmettelemään sitä paljon suurempaa ihmistä.
Pitkillä jaloillaan västäräkki kipittää joutuisasti maassa liikkuvien hyönteisten perässä, lehahtaa välillä lentoon ja nappaa kärpäsen nokkaansa. Matalilla rannoilla pitkistä jaloista on hyötyä ja juokseva etenemistapa on taloudellisempi tapa edetä kuin useimpien lintujen pomppiva käynti. Västäräkki etsii ravintonsa pääasiassa maasta. Nopeana juoksijana se pyydystää hyönteisiä ja muita pikkueliöitä ravinnokseen. Sille maistuvat hyönteisten lisäksi hämähäkit, madot, nilviäiset ja äyriäiset. Vedestä se noukkii suojakoppansa sisässä eteneviä vesiperhosen toukkia ja hakkaa niitä rikki rantakivikossa. Usein västäräkki lehahtaa lentoon vikkelän hyönteisen perään. Linnun jahdatessa toista lentotaituria, pientä sudenkorentoa, pääsee näkemään todellista ilma-akrobatiaa. Korento tekee tiukkoja käännöksiä, syöksyy ja nousee taas ylös. Västäräkki seuraa tiiviissä lähituntumassa, ja usein se saakin saalista. Mökkirannassa västäräkki viipottaa kahvipöydän tuntumassa ja ihmisten poistuttua se käy napsimassa maahan pudonneet ja pöydälle jääneet tähteet parempiin nokkiin. Monipuolisen ruokavalionsa ansiosta tämä hyönteissyöjä pystyy palaamaan keväällä paljon varhemmin kuin useimmat muut hyönteissyöjälinnut.
Koirasvästäräkki on tyylikäs lintu. Sen musta niska ja päälaki rajautuvat terävästi valkoiseen otsaan, pään sivustaan ja harmaaseen selkään. Musta ruokalappu rinnassa sekä musta, valkoisten sulkien reunustama pyrstö korostavat linnun mustavalkoisuutta. Naaraan väritys ei ole aivan niin terävä. Sen päälaki, kurkku ja rinta ovat tummanharmaat tai harmaat. Nuoren ja talvipukuisen västäräkin pää on harmaampi kuin keväällä. Pidettynä lintuna västäräkki on saanut runsaasti toisintonimiä. Läntisessä Suomessa se oli kyntäjäinen ja vess’trikka, Itä-Suomessa päistärikko, Karjalassa vagolindu. Hämeessä ja Satakunnassa västäräkkiä kutsuttiin liinapeipoksi. Sitä on kutsuttu myös riukuhännäksi, toukolinnuksi ja lyhyesti västiksi. Västäräkki on Pirkanmaan maakunta-lintu.
Lihaksistaan västäräkki pitää huolta venyttelemällä.
Suomen lintuatlaksen laskennoissa Suomi on jaettu 10x10 kilometrin ruutuihin. Västäräkin todettiin pesivän noin 95 prosentissa ruuduista. Sitä useammassa ruudussa asustavat vain punakylkirastas ja pajulintu, joka on maamme laajimmalle levinnyt lintulaji 98 prosentillaan. Vaikka kalliorannat ja metsäaukeat ovat västäräkin alkuperäisiä elinpiirejä, on se sopeutunut elämään ihmisen naapurina. Maaseudulla se viipottaa pellolla ja pihassa ja löytää pesäkolonsa halkopinosta, räystään alta tai rakennuksen onkalosta. Pesäpaikaltaan västäräkki ei vaadi paljon. Se pesii koloissa, jotka antavat suojaa ainakin ylhäältä päin. Niinpä pesäpaikkoja löytyy helposti sekä luonnosta että ihmisen rakentamista ympäristöistä. Västäräkki onkin muuttanut myös kaupunkien keskustoihin. Se on kekseliäs pesäpaikkojen löytäjä ja viihtyy tehdasalueilla, tienvarsilla ja monenlaisilla joutomailla, kunhan niissä vain on aukeita alueita. Lähellä oleva vesistö lisää västäräkin viihtyvyyttä. Västäräkin pesiä on löytynyt auton konepellin alta, postilaatikoista, ulkorakennuksien tyhjistä astioista ja junanvaunuista. Linnunpöntöissä se pesii vain harvoin. Silloin se valitsee mielellään suuren pöllön tai telkän pöntön.
Teksti ja kuvat Timo Nieminen
