Apu

Varjosta valoon – nuorten turvatalotoiminta auttaa, kun lasten ja vanhempien keinot loppuvat

Varjosta valoon – nuorten turvatalotoiminta auttaa, kun lasten ja vanhempien keinot loppuvat
Punaisen Ristin Nuorten turvatalotoiminta täyttää 30 vuotta. Kahden äidin ja tyttären tarinat kertovat, kuinka turvatalo auttoi heitä, miten nuori löysi suuntansa ja perheyhteys ja koko elämä saatiin takaisin raiteilleen.

Ensi tunne on hämmästys: tämähän on kuin koti. Komea jugendhuoneisto Helsingin Punavuoressa on valoisa ja kauniisti sisustettu, ja huoneissa on räsymattoja, huonekasveja, kirjoja ja pehmoleluja.

– On aika liikuttavaa, kun majoitukseen tulleen teinin löytää sängystä nukkumasta nalle kainalossa. Se on myös merkki, että nyt pystytään rauhoittumaan ja aloittamaan keskustelu ongelmista ja niiden ratkaisemisesta, sanoo Helsingin Nuorten turvatalon koordinaattori Anne-Maria Pitkänen.

Toissa syksynä Minna tajusi, ettei hän enää selviä eikä jaksa kahdeksasluokkalaisen tyttärensä Jennan kanssa. Ongelmat alkoivat ex-miehen lisääntyneestä alkoholinkäytöstä ja vaikeasta avioerosta. Minna lähti suhteesta, jossa hän oli elänyt siitä lähtien, kun Jenna oli neljävuotias.

Nyt Jenna ja Minna istuvat turvatalon olohuoneessa kertomassa tarinaansa. Molemmat ovat kauniita ja eloisia, hymyilevät ja puhuvat paljon.

Jännitteet purkautuivat raivona

Jenna sanoo, että ongelmia kertyi pitkän aikaa, mutta ne kärjistyivät eron ja uuden elämäntilanteen vuoksi.

– Isäpuoli oli iso osa elämääni, varsinkin, kun en ollut biologisen iskän kanssa silloin niin paljon tekemisissä. Isäpuolelle raha, materia ja kulissit olivat tärkeitä juttuja, ja luulin, että niin kuuluukin olla. Meillä oli iso talo, veneitä ja kaikenlaista tavaraa. Elämä äidin kanssa kaksin oli toisenlaista, en olisi halunnut sitä – mutta olen iloinen, että opin pois turhasta materialismista ja rikkauden ihailusta.

Kun Jenna ja Minna muuttivat kahdestaan toiselle paikkakunnalle pienempään asuntoon ja kaikki kuviot menivät uusiksi, tytär alkoi oireilla. Välit äitiin huononivat, ja tytär reagoi riidoissa tavalla, jonka hän oli oppinut isäpuolelta: huutamalla ja käyttäytymällä väkivaltaisesti.

– Räjähdin, jos äiti huomautti vaikka koulunkäynnistä tai kotitöistä. Aloin heitellä äitiä tavaroilla ja raivota.

Avioliiton aikoina Jenna oppi kieltämään tunteensa, väistämään ja olemaan hiljaa, jottei tulisi lisää riitaa. Monen lapsen tavoin hän syytti erosta sekä itseään että äitiään.

– Tukahdutin tunteita niin pitkään, että jännitteet pahenivat ja purkautuivat sitten raivona ja esineiden heittelynä.

Minna ohjasi Jennan koulun psykologille, mutta tyttö ei pystynyt avautumaan tälle, koska kouluympäristö häiritsi. Kouluterveydenhoitaja ehdotti Nuorten turvataloa.

"Tuntui, kuin joku olisi nostanut taakan harteiltani"

Minna muistaa yhä sen valtavan helpotuksen, joka iski, kun hän sai kertoa asiansa ammattilaiselle puhelimessa.

– Jennalle murrosikä tuli varhain, ja ajattelin pitkään, että tämä nyt vain kuuluu asiaan. Kun sain kuulla, että käytös ei ole normaalia, mutta sille on tehtävissä jotain, tuntui, kuin joku olisi nostanut taakan harteiltani.

Helsingin Nuorten turvatalon koordinaattori Anne-Maria Pitkänen on ollut mukana toiminnassa jo 22 vuotta.

Hetkessä mikään ei toki korjaantunut. Minnalle oli kova kolaus kuulla tyttären kertovan lapsuudenkodista ja avioerosta ja joutua itse palaamaan kipeisiin kokemuksiin. Auttoi, kun hän ymmärsi, että tytär uskaltaa oireilla, koska kotona on turvallinen, aikuinen auktoriteetti.

Aikaisemmin auktoriteetti oli mies, ja Minna oli alkoholin mukana tulleen väkivallan ja riitojen vuoksi ottanut alistuvan ja hiljaisen roolin. Sama näytti toistuvan tyttären kanssa, kun tämä ei suostunut sääntöihin eikä yhteistyöhön.

– Turvatalon keskustelujen ja avun kautta Jenna ymmärsi, että toimin kuten kaikki äidit toimivat ja komennankin, koska välitän hänestä. Mutta olihan se vaikeaa aikaa. Välillä Jennan raivokohtaukset pelottivat minua niin, etten uskaltanut vaatia ja olla äiti. On aika kauheaa, kun oma lapsi sanoo, että ”jos sinäkin olisit valinnut miehesi paremmin, ei oltaisi tässä tilanteessa” – ja Jenna oli silloin seiskaluokalla.

Minna tuntee saaneensa talolta tukea äitinä olemiseen ja roolien selkeyttämiseen perheessä sekä ymmärrystä sille, että hänen jaksamisellaan on ja saa olla rajat. Aina sai myös soittaa, jos tilanteet tuntuivat kotona ylivoimaisilta.

Jenna kävi turvatalon tapaamisissa viikoittain. Ensireaktio niihin tosin oli kiukku ja sokki: ”En mä mikään hullu ole.” Kun sen kynnyksen yli päästiin, pidettiin sekä perhetapaamisia että omia tapaamisia.

– Vieraalle oli helpompi puhua kuin vaikka koulun ihmisille. Jos asioita kieltää, peittelee ja patoaa sisälleen, ne räjähtävät väärällä tavalla esiin. Tykästyin henkilökuntaan heti.

"En tuntenut enää vihaa vaan sympatiaa"

Jenna kävi myös terapeutilla. Vastaanotolla mentiin pidemmälle lapsuuteen ja syvemmälle eroprosessiin, ja tyttären mukaan se poisti vihan.

Kokemus oli voimakas.

– Muistan, että olin ihan hengästynyt. Tajusin, mitä kaikkea äiti oli joutunut kokemaan, en tuntenut enää vihaa vaan sympatiaa.

Nyt äidin ja tyttären suhde on hyvä, ja Jenna on päättänyt peruskoulunsa. Hän tietää jo, mihin ammattiin suuntaa, ja odottaa innokkaasti yhteishaun tuloksia. Biologinen isä on mukana Jennan elämässä, ja suhteet isäpuoleen ovat normalisoituneet asiallisiksi.

Minna muistuttaa, että lapsen kasvaessa vanhempi peilaa omaa kasvuaan ja murrosikäänsä. Se ei hänelläkään ollut helppo. Monet asiat sieltä tulivat käsitellyksi vasta tukiprosessin aikana. Kun Jenna syntyi, Minna oli nykyäidiksi nuori, parikymppinen.

– Vauva oli toivottu, vaikka päätin, että en halua elää arkea hänen isänsä kanssa, Minna hymyilee.

Vaikeuksien tullen Minna tajusi myös, ettei hän halua toistaa vanhempiensa kaavaa ja jättää asioita kalvamaan katkeruutena vuosikymmenienkin päästä.

– Että tekisin oikeita valintoja enkä toisaalta yrittäisi ylisuojella omaa lasta, koska siitä tulee vastareaktio.

Nuorten turvatalot ovat matalan kynnyksen paikkoja kodin ja lastensuojelun sekä sosiaalihuollon välissä, ja niihin tullaan aina vapaaehtoisesti. Ne tarjoavat kriisi- ja keskusteluapua, tilapäistä majoitusta sekä tukea itsenäistymiseen. Pääkaupunkiseudulla toimii Kotipolku, nuorten itsenäistymistä tukeva hanke, jossa haetaan ratkaisuja myös nuorten asunnottomuuteen.

Ensimmäinen Nuorten turvatalo avattiin Helsingin Pakilassa vuonna 1990, kun oli huolestuttu Helsingissä kaduilla päivä- tai viikkokausia päämäärättömästi pyörivistä nuorista. Heti alkuun apua hakivat niin nuorisokodista karannut nuori kuin kadulle lapsensa kanssa joutunut isä.

Nyt turvataloja on Suomessa viisi: Helsingin lisäksi Espoossa, Vantaalla, Tampereella ja Turussa. Niiden pääasiallinen rahoitus tulee Punaisen Ristin ohella kulloiseltakin kaupungilta sekä sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA:lta.

Yksin pärjäämisen eetos pahentaa tilannetta

Anne-Maria Pitkänen on ollut mukana turvatalotoiminnassa vuodesta 1998 ja kriisi- ja perhetyöntekijä Sebastian Forss vuodesta 2013. Asiakkaiden tarinat ovat yhtä moninaisia kuin yhteiskuntakin, mutta yksi keskeinen syy hakeutua talolle ovat perhe- ja ihmissuhdevaikeudet nuoruuden eri vaiheissa.

– Ristiriitoja voi syntyä kodin säännöistä, koulunkäynnistä, päivärytmistä, päihteiden käytöstä ja vuorovaikutuksesta perheessä. Nuorilla esiintyy myös mielenterveysongelmia, yksinäisyyttä ja epävarmuutta, Forss luettelee.

Pitkäsen mukaan nykyajalle on tyypillistä, että ongelmia on useita päällekkäin ja tilanteet ovat ehtineet kärjistyä. Vaikka nuoremmat sukupolvet ovat valmiimpia hakemaan apua, yksin pärjäämisen eetos elää yhä syvällä suomalaisessa yhteiskunnassa.

– Kun sitten tuntuu, että kaikki konstit on käytetty, voimavarat voivat olla vähissä. Toivoisimme, että apua haettaisiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa – mutta pääasia on tietysti, että sitä ylipäätään haetaan. Vanhemmilla tuntuu olevan nykyään valtavia paineita; työelämän vaativuus, taloudelliset haasteet, kipuilu omien voimavarojen kanssa... Monet ovat neuvottomia ja pitävät itseään riittämättöminä, mikä on yleisimpiä syitä ottaa yhteyttä.

Kriisi- ja perhetyöntekijä Sebastian Forssin mukaan yleisimmät syyt hakeutua talolle liittyvät ongelmiin nuoren kasvuvaiheissa sekä perhe- ja ihmissuhteissa.

Muutamia vuosia sitten Anne oli epätoivoinen. Jo aikaisemmin vaikeaa murrosikää oireillut tytär vaihtoi lukioon siirtyessään koko kaveripiirinsä, ja koulunkäynti lakkasi täysin kiinnostamasta siinä aiemmin hyvin menestynyttä tyttöä.

– Numerot laskivat, kotona oli kovia riitoja, ja etenkin minua tytär inhosi. Hän pyysi itse huostaanottoa, koska hän ei halunnut asua samassa talossa kanssani.

Muutto sijaiskotiin ei auttanut, vaan tytär karkaili sieltäkin, ja häiriökäytös sekä psyykkiset ongelmat pahenivat. Juuri sijaiskodista ehdotettiin Nuorten turvataloa. Ensitapaamisesta tytär lähti ovet paukkuen, mutta kun hän täytti 18 vuotta, hänelle haettiin turvatalon tuella asunto Nuorisosäätiön kautta.

– Tyttären ahdistustilat menivät niin pahoiksi, ettei hän kyennyt lähtemään kotoa. Minä, mieheni ja turvatalon työntekijä saatoimme hänet tapaamisiin mennen tullen.

Anne korostaa, että juuri turvatalon työntekijä oli se, joka sai tyttären takaisin jaloilleen. Hän ei missään vaiheessa luovuttanut, vaan tuki ja kannusti koko perhettä – myös silloin, kun tytär katkaisi välinsä äitiin ja kielsi häneltä kaiken yhteydenpidon myös talon henkilökuntaan.

– Työntekijä on suurenmoinen ihminen, kuin varaäiti tyttärelleni ja elintärkeä tuki meille kaikille. Hän teki tyttärelle aikajanoja onnistumisista: nyt selvisit tästä ja nyt tästäkin, auttoi loputtomassa paperisodassa Kelan kanssa, ei menettänyt uskoaan missään vaiheessa.

"Ilman tätä tyttäreni tuskin olisi enää elossa"

Anne sanoo olleensa itse huono puhumaan tunteista ja ongelmista, mutta työntekijä ei koskaan tuominnut häntä. Huoli lapsesta oli yhteinen, ja toisaalta he nauroivat välillä vedet silmissä, kun rankkoja tilanteita kevennettiin mustallakin huumorilla.

Anne on varma, että turvatalotoiminta on pelastanut hänen tyttärensä hengen. Kun tyttöä ei haluttu ottaa sisään psykiatriselle osastolle, työntekijä vaati, että itsetuhoiselle nuorelle on löydyttävä paikka eikä hän luovuta, ennen kuin se järjestetään.

– Ilman sitä päätöstä ja muuta tukea tyttäreni tuskin olisi enää elossa. Nyt hän on nuori aikuinen, joka asuu itsenäisesti, on ollut vuoden kuivilla päihteistä ja opiskelee. Masennus voi uusia, mutta turvaverkot ovat olemassa.

Turvatalo ei ole laitos, vaan sinne tullaan aina vapaaehtoisesti. Myös ympäristö on mahdollisimman kodinomainen.

Punaisen Ristin turvatalo on jo periaatteeltaan neutraali toimija, joka ei asetu kenenkään puolelle. Työntekijät ovat ennen kaikkea välittäjiä, kuuntelijoita ja tukijoita.

– Ensimmäinen tehtävä on rauhoittaa tilanne ja ottaa aikalisä. Kaikkien tulee tulla kuulluksi ja kokea saavansa apua turvallisissa oloissa, jotta päästään eteenpäin ja pystytään rakentamaan ratkaisumalleja, Sebastian Forss kertaa.

Yhteyttä ottavat nuoret itse, heidän vanhempansa tai muut läheiset tai esimerkiksi koulukuraattorit tai sosiaaliviranomaiset.

Vuosittaisista asiakkaista enemmistö on valmiiksi sosiaalitoimen tai lastensuojelun piirissä.

– On silti ilahduttavaa, että yhä useammin aloite tulee vanhemmilta tai nuorelta – tai nuoren kavereilta. Ovikamerasta näkee, kuinka iso lössi saattaa yhden ovelle, sitten halaillaan ja katsotaan, että nuori varmasti tulee tänne, Anne-Maria Pitkänen hymyilee.

Itse apua saanut nuori saattaa vinkata eteenpäin, että turvatalotoiminnasta voisi olla hyötyä. Annenkin tytär haluaa vapaaehtoiseksi toimintaan.

– Hän on ohjannut turvatalolle kavereitaan, ja suunnittelee kouluttautuvansa SPR:n vapaaehtoiseksi. Kokemusasiantuntijana olo kiinnostaa häntä, ja se on keino maksaa takaisin sitä apua, jolla hän itse selviytyi.

Vapaaehtoisuus karsii häiriökäyttäytymistä

Alaikäisen nuoren huoltajan kanssa tehdään aina yhteistyösopimus, miten edetään, koska kyseessä ei ole huostaanotto eikä muu virallinen prosessi. Tuskastuttava juokseminen luukulta toiselle ja asioiden selittäminen aina uudelle ihmiselle on minimissä.

– Järjestämme tapaamiset mahdollisimman nopeasti, samana tai viimeistään seuraavana päivänä. Meillä on epävirallinen 48 tunnin toimintatakuu. Voimme antaa sen, koska emme ole virallinen toimija. On tärkeää antaa ihmisille myös tilaa edetä omaa tahtiaan ja ottaa aikaa, jos sitä tarvitsee, Pitkänen korostaa.

Vapaaehtoisuuteen perustuvassa toiminnassa ei juuri esiinny laitoksista tuttua häiriökäyttäytymistä. Paikalla on aina kaksi aikuista. Kumpikaan työntekijä ei tiedä yhtäkään tapausta, jossa nuori olisi pitänyt poistaa talosta.

– Joskus tarvitaan lisätukea tai varsinaista tukea mielenterveys- tai päihdepuolelta. Me kartoitamme tilanteen, koordinoimme tukiverkostoja ja saatamme nuorta tarpeen mukaan. Teemme yhteistyötä esimerkiksi koulun, lastensuojelun tai nuoren hoitotahon kanssa, Forss sanoo.

Perheet ovat monimuotoistuneet 2000-luvulla. Nuorella saattaa olla sisaruksia vanhempien kolmesta tai neljästä liitosta, ja monikulttuurisuus on ollut pääkaupunkiseudun arkea jo pitkään. Myös se, miten perhe määritellään ja keitä nuoret pitävät läheisinään, on muuttunut.

– Siitä on apua, että Punainen Risti tai vanhassa kotimaassa Punainen Puolikuu on perheille tuttu. Saavutamme ihmiset suhteellisen hyvin, mutta etenkin Helsingissä kielimäärä on valtava. Tavoitteena on, että kaikki saisivat lähitapaamisissa puhua äidinkieltään – ettei tulkkina toimisi nuori, joka muutenkin hoitaa juoksevia asioita.

Tilanne, jossa nuori on syntynyt Suomessa ja sosiaalistunut suomalaiseen yhteiskuntaan, hiertää joskus maahanmuuttajaperheissä. Forss ja Pitkänen huomauttavat, että useimmat ongelmat ovat silti samankaltaisia kuin kantasuomalaisissa perheissä.

– Joka perheellä on oma toimintakulttuurinsa, vaikeuksien selvittämisessä ei ole väliä, mistä perhe on lähtöisin.

Anne-Maria Pitkänen ja Sebastian Forss toivovat, että apua ongelmiin uskallettaisiin hakea aiemmin. – Yksin pärjäämisen eetos on Suomessa yhä vahva, ja kaikkien voimavarat ovat usein aika vähissä, kun meihin otetaan yhteyttä. 

Nuorimmat talojen asiakkaat ovat 12–13-vuotiaita ja vanhimmat nuoria aikuisia. Varsinaisia ikärajoja ei ole.

Vuonna 2019 turvatalotoiminta tavoitti noin 1200 nuorta ja 1700 heidän läheistään. Punainen Risti koordinoi Sekasin-chattia yhdessä MIELI Nuorten mielenterveys ry:n kanssa. Viime vuonna siellä käytiin yli 20000 keskustelua nuorten kanssa.

Turvatalojen nuorista enemmistö eli 61 prosenttia oli tyttöjä. Ikä- ja sukupuolijakauma vaihtelee kausittain, ja poikia on tavoitettu viime aikoina paremmin.

Suomessa on myös vahva varhaisen itsenäistymisen perinne. Osalle se sopii, mutta kaikki nuoret eivät ole valmiita elämään omillaan, ja arjen pyörittämisestä voi tulla ylitsepääsemättömän vaikeaa. Itsenäistymisen tukea jatketaan pitkälle yli kaksikymppiseksi, jos tilanne niin vaatii.

Nuorten turvatalot on pidetty auki korona-aikanakin, mikä on oleellisen tärkeää. Hygieniaan, turvaväleihin ja muihin varotoimiin on kiinnitetty erityistä huomiota. Tapaamisia on järjestetty enemmän video- ja sovellusyhteyksien avulla, minkä työntekijät arvioivat olevan toimiva vaihtoehto, kun sen yhdistää lähitapaamisiin.

– Etäyhteyksiä voidaan käyttää, jos se sopii kaikille, mutta elävän vuorovaikutuksen korvaajaa siitä ei tehdä. Monet nuoret haluavat tavata kasvokkain. Kohtaaminen on paljon muutakin kuin sanoja, Pitkänen painottaa.

Mitä tahansa ei tarvitse kestää

Turvatalon työntekijöiden viesti nuorille ja heidän läheisilleen on selvä. Vaikeudet kuuluvat elämään, ja on täysin normaalia tuntea, ettei jaksa, osaa tai pysty. Avun hakeminen on rohkeutta, ei heikkoutta, ja kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja. Elämä saattaa kuormittaa, ja vahinkoja sattuu.

Jenna, Minna ja Anne sanovat samaa. Matalan kynnyksen toiminta, pitkäaikainen seuranta ja epävirallisempi toimintamalli auttoivat Minnaa ymmärtämään, että lapselle voi saada apua ja että mitä tahansa ei tarvitse kestää – eikä lapsessa tai hänessä äitinä ole mitään kohtalokasta vikaa.

– Kannustan kaikkia hakemaan ulkopuolista ammattiapua. Ammattilaisilla on vaitiolovelvollisuus, taakkoja ei tarvitse kantaa yksin. Puhuminen oikeasti auttaa, vaikka se pelottaisi tai tuntuisi tyhmältä. Peittely vain pahentaa asioita, ja pienistäkin jutuista voi tulla isoja, Jenna sanoo.

Annen mukaan tie oli pitkä ja raskas, mutta siitä selvittiin. Turvatalo pelasti sekä hänen tyttärensä hengen että monen läheisen elämän.

– Uskaltakaa hakea apua ja luottakaa siihen, että sitä on saatavilla – ja että mikään tilanne ei ole toivoton.

Jennan, Minnan ja Annen nimet on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.

SPR:n Nuorten turvatalot

  • Toiminta alkoi vuonna 1990 Helsingin Pakilasta. Nyt turvataloja on Helsingissä, Espoossa, Vantaalla, Turussa ja Tampereella. Verkossa nuoria autetaan valtakunnallisesti.
  • Toiminta rahoitetaan mm. Punaisen Ristin, kaupunkien ja STEAn tuella.
  • Turvatalo tarjoaa keskustelu- ja kriisiapua, tilapäistä majoitusta sekä apua itsenäistymiseen ja käytännön ongelmiin. Nuorten turvatalot tekevät yhteistyötä muiden auttajatahojen kanssa.
  • Talolle tullaan aina vapaaehtoisesti.
  • Vuonna 2019 valtaosa nuorista asiakkaista (57 prosenttia) oli yli 17-vuotiaita, 61 prosenttia heistä oli tyttöjä, 37 prosenttia poikia.
  • Vuonna 2019 turvataloilla kävi noin 3000 nuorta ja heidän läheistään. Lisäksi tuhansia nuoria kohdattiin heidän arjen ympäristöissään kuten oppilaitoksissa. Verkkoasioinnin määrä kasvoi vuodessa 80 prosenttia.
  • Turvataloilla on moniammatillinen koulutettu henkilökunta, ja paikalla on kellon ympäri vähintään kaksi aikuista. Aktiivisia vapaaehtoisia oli mukana 525. Myös nuoria toimii vapaaehtoistyössä.
  • Talot ovat pysyneet avoinna korona-aikaan, mutta varotoimia on tehostettu ja etäasiointia lisätty.
Julkaistu: 24.6.2020
Kommentoi »