Image

Vapaasti lapseton


Lapsettoman elämä ei ole sellaista kuin luulet. Harhaanjohtavat mielikuvat johtuvat siitä, että lapsettomilta kysytään vääriä kysymyksiä.

Olin 29-vuotias, kun se alkoi. Yksi ystävä ilmoitti pitävänsä tipatonta kesäkuuta, toinen jätti ravintolassa tuorejuustot lautaselle. Raskausuutisia tuli niin usein, etten pysynyt perässä lasketuista ajoista.

Olin ystävieni puolesta vilpittömän onnellinen, mutta tunsin samalla orastavaa paniikkia. Pelkäsin, että jäisin ulkopuoliseksi heidän uudesta maailmastaan. Pian he keskustelisivat lapsentahtisuudesta ja minä nyökyttelisin vieressä kuin he puhuisivat vierasta kieltä, josta en ihan saa kiinni. En nimittäin tiennyt, haluaisinko koskaan seurata perässä.

Olin tyypillinen Helsingin Kalliossa asuva nuoruudenpitkittäjä. Pelkäsin sitoutumista, rutiineja, automarketteja ja muita lapsiperhe­arkeen liittämiäni lieveilmiöitä. Minun mielikuvissani lapsiperhe-­elämä tarkoitti lähiöön muuttamista ja Putouksen seuraamista, siis suunnilleen elämän loppumista.

En osannut kuvitella itseäni kenenkään vanhemmaksi. Ulkoistin ruuanlaiton aivan liian usein lähikortteleiden ravintoloille ja kaivelin aivan liian usein päällepantavaa pyykkikorista. En tiennyt juuri mitään lapsiperheen arjesta, mutta sen tiesin, ettei pikkulapsen vanhempi voisi käydä useammin baarissa kuin pestä pyykkiä.

Vielä enemmän pelkäsin silti lapsettomuutta. En osannut kuvitella, millaista olisi elää keski-ikäisenä ilman lapsia. Ainoa tuntemani lapseton aikuinen oli seitsemänkymppinen setäni, joka asui Pohjois-Karjalan maaseudulla ja harrasti hirvenmetsästystä. Mitä minun kaltaiseni tekivät, jos he eivät tehneet lapsia?

Vatvoin aamuöisin samoja kysymyksiä. Jos päättäisin jäädä lapsettomaksi, alkaisiko jossain vaiheessa kaduttaa? Velloisinko loppuelämäni eksistentiaalisessa ahdistuksessa ja etsisin elämälleni tarkoitusta? Tulisiko minusta se uutisten yksinäinen vanhus, joka kuolee yksin kotiinsa?

Tiedän nykyisin lapsettoman elämänkaaresta paljon enemmän kuin viisi vuotta sitten 29-­vuotiaana. Haastattelin kirjaani Vauvattomuusbuumi neljääkymmentä 27–77-vuotiasta ihmistä, joiden lapsettomuuteen oli ensisijaisesti jokin muu kuin lääketieteellinen syy. Puolet heistä oli valinnut lapsettomuutensa, puolet ajautunut elämään ilman lapsia.

Istuin omakotitalojen keittiöissä, rivitaloasuntojen sohvilla ja pikkukaupunkien ostoskeskusten kahviloissa käyden läpi samoja kysymyksiä. Mitä teet tavallisena arki-iltana? Millaisia parisuhteita sinulla on ollut? Miten elämäsi eroaa lapsia saaneiden tuttavien arjesta?

Jos olen jotain neljältäkymmeneltä haastateltavaltani oppinut, niin sen, ettei lapsettoman elämä ole sellaista kuin ahdistuneena 29-vuotiaana luulin. Lapsettomuudesta käytävään keskusteluun liittyy nimittäin yksi iso ongelma, ja se on alkuperäinen näkökulmani.

Kun mediassa tai kahvipöytäkeskusteluissa puhutaan lapsettomuudesta, puhutaan usein siitä, mistä lapseton jää paitsi. Myös monet lapsettomuudesta tehdyt tutkimukset ovat selvittäneet samoja kysymyksiä. Onko lapseton yksinäinen? Jääkö lapseton ulkopuoliseksi? Alkaako vanhana kaduttaa?

Nämä samat asiat minuakin kiinnostivat. Halusin tietää, pitääkö stereotypia yksinäisestä vanhuudesta paikkansa ja tuntevatko lapsettomat itsensä ulkopuolisiksi. Sittemmin olen tajunnut, että juuri siinä on lapsettomuuspuheen ongelma. Kun keskitytään itse lapsettomuuteen, siis siihen, että lapsia ei ole, ei oikeastaan kerrota mitään lapsettoman arjesta.

Se tekee lapsettoman elämälle suunnilleen yhtä paljon oikeutta kuin vaikkapa se, että työstä puhuttaisiin ensisijaisesti vapauden menettämisenä. Siis niin, että työssäkäyvä ihminen joutuu käyttämään herätyskelloa ja pukeutumaan kotiverkkareiden sijaan työ­vaatteisiin. Se pitää kyllä paikkansa mutta ei varsinaisesti kerro mitään myynti-insinöörin tai lähihoitajan työstä.

Sama pätee lapsettomuuteen. Jos unohdetaan akuuttia lapsettomuuskriisiä läpikäyvät ihmiset, tyypillinen lapseton ei herää aamulla ajatukseen, että taas yksi päivä ilman lapsia.

Peiton kulman alta hän tuijottaa minua valtavilla silmillään ja hamuaa rintaani suuhunsa, vaikka kaikki muu katoaisi, tämä hetki ei koskaan, kaikki kipu ja kysymykset ovat poissa ja tunne tulvii minuun, ihan toisenlainen kuin mikään tunne sitä ennen.

Niin kuvaa ensimmäisen lapsensa syntymää kirjailija Helmi Kekkonen tuoreessa kirjassaan Olipa kerran äiti. Niin äidiksi tai isäksi tulemista on tapana kuvata: lapsen syntymän jälkeen maailman näkee toisin, eikä entiseen ole paluuta. Lapsettomuus sen sijaan alkaa usein päinvastaisesti: mitään ei tapahdu.

Iso osa lapsettomista on niin sanottuja elämäntilanne­lapsettomia tai ikuisia lykkääjiä. Joukossa on kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat eläneet pitkässä heteroparisuhteessa ja joille raskauden yrittäminen on ollut periaatteessa vain ehkäisystä luopumisen päässä. Melko usein elämäntilannelapsettomuudessa on kuitenkin kyse siitä, ettei lastenhankinta tunnu koskaan realistiselta vaihtoehdolta.

Vaikka lisääntymisestä puhuttaessa puhutaan usein päätöksistä ja valinnoista, lisääntymistä määrittävät hyvin paljon olosuhteet, erityisesti se, onko elämässä joku, jonka kanssa voi hankkia lapsia. Se tavallinen tarina voisi olla vaikka tällainen: Parikymppisenä lisääntyminen kiinnostaa yhtä paljon kuin eläkemaksut. Kolmekymppisenä ei ole parisuhdetta. Päälle nelikymppisenä omien tai kumppanin munasarjojen parasta ennen -päiväys on jo mennyt.

Jos on tullut lapsettomaksi vähitellen ilman suurta kriisiä, lapsettomuuden kokemus syntyy ennen kaikkea suhteessa siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Harva parikymppinen ajattelee olevansa lapseton, sillä niin ovat melkein kaikki muutkin saman ikäiset. Kun ystävistä ja sisaruksista sitten tulee vanhempia, heidän keskuuteensa jää ihminen, joka pysyy ennallaan ja määrittyy sen vuoksi uudelleen.

Monet haastateltavani kuvasivat lapsettomuuden kokemusta kaksijakoisesti. Tiettyinä hetkinä he tiedostivat lapsettomuutensa selvästi. Niin oli esimerkiksi silloin, kun he joutuivat sukujuhliin, joissa vieraat esittivät kiusallisia kysymyksiä. Ja sitten oli oma tavallinen arki, jossa heidän ei tarvinnut määritellä itseään perhestatuksen kautta. Töissä oli alaisen tai esimiehen rooli, vapaalla esimerkiksi elokuvaharrastajan tai talvikalastajan rooli.

On kuvaavaa, että sain haastateltavia etsiessäni huomattavan paljon yhteydenottoja päälle kolmekymppisiltä vapaaehtoisesti lapsettomilta naisilta. He elävät ikävaihetta, jossa omaa erilaisuutta on vaikea olla tiedostamatta. Heidän vatsanseutujaan tarkkaillaan sukujuhlissa, ja he istuvat hiljaa vieressä, kun ystävät puhuvat sormi­ruokailusta. Erilaisuuden kokemus ei kuitenkaan kerro mitään siitä, millaista lapsettoman arki on niinä hetkinä, joina ympäristön tuottama leima katoaa.

Siksi lapsettoman elämästä puhuttaessa pitäisi puhua ennen kaikkea siitä, mikä oikeasti määrittää ihmisen arkea ja identiteettiä. Tapaamani ihmiset eivät olleet ensisijaisesti lapsettomia. He olivat ystäviä, puolisoita ja kummeja. He olivat terveydenhoitajia, taksi­kuskeja ja järjestelmäasiantuntijoita. He olivat vegaaneja, purjehtijoita ja koiraharrastajia.

On ymmärrettävää, että lähestyin lapsettomuutta monien muiden lailla pelko edellä. Koska useimmat ihmiset haluavat lapsia ja pitävät perhettä elämänsä tärkeimpänä asiana, ajattelee helposti, että lapsettoman elämä on jollain lailla vaillinaista. Käsitys ohjaa keskustelua vahvasti tiettyyn suuntaa: siihen, mitä lapsettomana menettää.

Käsitys lastenhankinnasta luonnollisena osana elämänkaarta syntyy jo lapsena. Valtaosa ihmisistä kasvaa aikuiseksi jonkinlaisessa lapsiperheessä, ja siksi monet vapaaehtoisesti lapsettomatkin haastateltavani olivat kuvitelleet, että he saisivat jonain päivänä lapsia.

Minua huvittaa, kun muistelen sitä, miten stereotyyppisen aikuisuuden kuvittelin itselleni kuopiolaisena teininä: aviopuoliso, kaksi tai kolme lasta, omakotitalo ja kahdeksasta neljään -toimisto­työ. Minun mielikuvitukseni riitti vain siihen, mitä olin opettaja­vanhempieni musiikkiluokkaa käyvänä lapsena nähnyt.

Vaikka aikuisena ymmärtäisi, ettei elämäänsä tarvitse rakentaa valmiin käsikirjoituksen varaan, on vaikea irrottautua tietyistä ajatus­malleista. Evoluution näkökulmasta lisääntyminen on ihmisen keskeinen tehtävä, ja siksi se tuntuu luonnolliselta, siis oikealta, vaihtoehdolta.

Koska lastenhankintaa pidetään normaalina, lapsettomuutta katsotaan poikkeamana normista. Vaikka en kutsuisi lapsettomia syrjityksi vähemmistöksi, lapsettomista puhutaan samalla logiikalla kuin monista muistakin vähemmistöistä. Huomio kiinnittyy siihen, miten lapseton erottuu normista ja millä lailla hänen täytyy kärsiä erilaisuudestaan.

Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta puhuminen on monipuolistanut keskustelua, mutta sekään ei ole onnistunut purkamaan alku­peräistä asetelmaa, jossa keskustelua ohjaa oletus vanhemmuudesta ihmisen keskeisenä elämäntehtävänä. Kun vapaaehtoisesti lapseton kertoo julkisuudessa elämästään, hän joutuu lähes aina purkamaan stereotypioita: Ei, en ole onneton. Ei, en ole itsekäs.

Eräs tyypillisistä harhakäsityksistä on mielikuva lapsettoman elämän yksinäisyydestä. Jos lapseton ei ole yksinäinen keski-ikäisenä, niin vanhana nyt ainakin. Kauhukuvaan on helppo uskoa, sillä lasten ympärille rakentuu kuin itsestään verkosto, johon voi kuulua parhaimmillaan jopa kymmeniä ihmisiä. On iso­vanhempia, kummeja ja hiekkalaatikkotuttuja sekä myöhemmin ehkä vävyjä, miniöitä ja lastenlapsia. Isä tai äiti saattaa aidosti ajatella, että elämä olisi tyhjää ja yksinäistä ilman lapsia.

Logiikka ei kuitenkaan huomioi sitä, ettei lapseton yleensä elä perheenäidin tai -isän arkea, josta on miinustettu lapset. Kun vanhemmat ovat pulkkamäessä tai vanhempainillassa, lapsettomilla on oma elämä. He eivät tapaa uusia ihmisiä muskarissa, mutta he voivat löytää hengenheimolaisiaan vaikkapa kansalaisopiston kursseilta. Tai baarista. Tai seurakunnasta.

On totta, että iäkkäillä lapsettomilla on tutkimusten mukaan keskimäärin pienemmät sosiaaliset verkostot kuin äideillä ja isillä. Se ilmenee tšekkiläisen Kaarlen yliopiston tutkijan Lenka Křenkován pian julkaistavasta tutkimuskatsauksesta, johon on koottu yli kolmenkymmenen lapsetonta vanhuutta käsittelevän tutkimuksen tulokset.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsettomat jäisivät yksin. Křenkován esittelemien tutkimusten mukaan lapsettomien verkostot ovat keskimäärin monipuolisempia kuin äitien ja isien. Siinä, missä lapsia saaneiden verkostot rakentuvat tyypillisesti puolison, lasten ja näiden perheiden ympärille, lapsettomien lähipiiriin kuuluu etenkin muita sukulaisia ja ystäviä. Eräässä vuonna 2016 julkaistussa saksalaistutkimuksessa esimerkiksi huomattiin, että keski-ikäisillä lapsettomilla oli enemmän ystäviä kuin lapsia saaneilla ja heidän ystävyyssuhteensa myös säilyivät iän karttuessa paremmin. Se kertoo siitä, keiden kanssa lapsettomat ovat elämänsä viettäneet.

Totta kai lapseton ­– niin kuin kuka tahansa – voi olla yksinäinen, mutta se ei ole vääjäämätön kohtalo. Monet haastattelemani ihmiset olivat järjestäneet elämänsä niin, että heidän oli helppo tavata ihmisiä. Yhdellä oli kantabaari, jossa törmäsi aina tuttuihin. Toinen asui kerrostalossa, jossa naapurit soittelivat spontaanisti toistensa ovikelloja. Kolmas jäi koiralenkeillään juttelemaan tuttujen koiranomistajien kanssa. Neljäs, urheilija, kutsui treenikavereita perheekseen.

Sama näköharha pätee käsitykseen, jonka mukaan lisääntyminen on tulevaisuuden kannalta viisaampi ratkaisu kuin lapsettomuus, koska äidit tai isät eivät juuri koskaan kadu lasten saamista. Vertaus on lapsettomien kannalta epäreilu. On totta, että vanhemmat katuvat harvoin lastenhankintaa, mutta hekin katuvat lapsiin liittyviä asioita. Miksen viettänyt enemmän aikaa lasten kanssa? Aiheutinko lapselleni traumoja? Yhtä hyvin lapsettomuutta voisi perustella sillä, että eipä tarvitse myöhemmin katua epäonnistumistaan kasvattajana.

Jos lapsettomuudesta käyty keskustelu ei pyörisi enemmistön ennakkoluulojen, pelkojen ja kauhistelujen ympärillä, mielikuva lapsettomasta elämästä olisi melko toisenlainen.

En yllättynyt siitä, että haastattelemani vapaaehtoisesti lapsettomat olivat valintaansa tyytyväisiä. He olivat saaneet sitä, mitä olivat tilanneet. Mutta siitä yllätyin, että monet lapsista nuorempina haaveilleetkin näkivät lapsettomuutensa pääosin myönteisenä asiana. Monet heistä olivat keski-ikäisinä childfree, eivät childless. He eivät ajatelleet, että elämästä puuttui jotain olennaista. He keskittyivät mieluummin siihen, mitä he olivat saaneet lapsiperhearjen sijaan.

”Minulla on uudet unelmat, joihin keskityn”, eräs haastateltavani esimerkiksi sanoi. Hän oli halunnut nuorempana palavasti lapsia mutta nautti nykyisin siitä, että sai käyttää vapaa-aikansa kilpaurheilemiseen ja valmentamiseen. ”Poimin rusinat pullasta”, kuvaili asennettaan puolestaan toinen haastateltavani, päivätyönsä lopettanut ja maalle muuttanut nainen. Hän uskoi, että olisi äitinä jäänyt päivätyöhönsä. Ei olisi ollut varaa jättäytyä lähes nollatuloille.

”Olen saanut luotua sellaisen elämän kuin haluan”, kertoi kolmas. Hän oli eronnut noin nelikymppisenä ja ymmärtänyt, ettei ehtisi enää saada lapsia. Hän oli aloittanut samassa rytäkässä kokonaan alusta: irtisanoutunut, muuttanut toiseen kaupunkiin ja perustanut yrityksen. Hän nautti yrittäjän arjestaan, siitä, ettei ollut tili­velvollinen kenellekään. Yrityksellä meni niin hyvin, että hän arveli voivansa vähentää työntekoa. Ehtisi mökkeillä enemmän.

Haastateltavieni puheissa toistui jatkuvasti yksi sana, ja se oli vapaus. Heille lapsettomuus oli vapautta vastuusta, jonka uuden elämän luominen tuo mukanaan. Se oli vapautta huolesta, jonka jokainen nukkuvan lapsen hengitystä tarkkaillut tunnistaa. Ja toisaalta se oli vapautta johonkin.

Joillekin vapaus merkitsi pieniä arkisia asioita, kuten mahdollisuutta nukkua töiden jälkeen päiväunet tai lukea sohvalla kirjaa kenenkään häiritsemättä. Toisille vapaus tarkoitti arkisten asioiden sijaan mahdollisuutta paeta arkea. Eräs tapaamani pariskunta oli esimerkiksi purjehtinut neljästi Atlantin yli ja asunut yhteensä seitsemän vuotta purjeveneessä.

Toki lastenkin kanssa voi purjehtia Karibialle ja vanhemmuudenkin nähdä aivan yhtä oikeutetusti vapautena. Olen kuullut lapsia saaneilta tuttaviltani tarinoita, joissa nimenomaan vanhemmuus koetaan vapautumisena esimerkiksi ulkoisista paineista tai jatkuvan haluamisen tuottamasta ahdistuksesta. Mutta fakta on, että lasten saaminen muuttaa elämää, ja niitä lapsen tuomia vastuita ja velvollisuuksia vasten lapsettomat arkeaan peilasivat.

On kokonaan toisen keskustelun aihe, kuinka realistiseen mielikuvaan lapsiperheiden elämästä haastateltavani arkeaan vertasivat. Olennaista on se, että vapaus oli heidän oma tulkintansa heidän omasta elämästään. Elämä ilman lapsia ei ollutkaan tyhjää, yksinäistä ja merkityksetöntä niin kuin kulttuuri oli ohjannut heidät etukäteen pelkäämään.

Mutta entä sitten, vaikka lapsettomat nauttisivatkin vapaudestaan? Täytyyhän vapaudella olla kääntöpuoli. Harrastukset eivät rakasta takaisin, eikä matkustelu riitä elämän tarkoitukseksi. Lapsettomien onnea ei pidetä ihan aitona, sillä siinä nähdään jotain epäilyttävän hedonistista. Käsitys näkyy tutkimuksissa, joissa on selvitetty ihmisten lapsettomiin liittämiä mielikuvia.

Ennakkoluuloista kiinnostuttiin Yhdysvalloissa jo 1970-luvulla, ja tutkimuksissa on saatu siitä asti ikäviä tuloksia. Australialaistutkija Natalie Edwards esittelee kirjassaan Voicing Voluntary Childlessness asenteita käsittelevien tutkimusten tuloksia: vapaaehtoisesti lapsettomia on pidetty vuosikymmenten varrella muun muassa itsekkäinä, hedonistisina, vastuuttomina, epäkypsinä sekä ura- ja rahakeskeisinä.

Vaikka vapaaehtoinen lapsettomuus on nykyisin aiempaa hyväksytympää, mielikuva lapsettoman elämän pinnallisuudesta elää yhä. Esimerkiksi sopii vuonna 2017 julkaistu tutkimus, jossa amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat arvioivat, että lapsettomat elävät vähemmän merkityksellistä elämää kuin lapsia saaneet.

Meillä on tapana ajatella, että kun saa lapsen, on vihdoin aikuinen sanan syvimmässä merkityksessä: ihminen, joka kantaa muista vastuuta. Tarinaa toistetaan etenkin naistenlehdissä, joissa julkkiksilla on tapana kertoa, kuinka vanhemmuus on mullistanut heidän arvomaailmansa. Äidiksi tai isäksi tulemisen jälkeen elämässä on jotain tärkeämpää kuin hiottu somebrändi tai treenatut hauikset.

Kukaan ei voi kuitenkaan tietää, olisiko samojen ihmisten arvomaailma muuttunut jossain vaiheessa ilman lapsiakin. Ei lapsetonkaan elä ikuisuuksiin jatkuvaa parikymppisyyttä. Myös lapseton aikuistuu ja alkaa ottaa vastuuta muista. Yksi haastateltavani oli esimerkiksi ryhtynyt tukiperhevanhemmaksi, toinen omistautui kummilapsilleen, kolmas huolehti löytökoirista.

Vaikka lapsettomuus yhdistetään stereotypioissa ura- ja raha­keskeisyyteen, lapsettoman voi olla itse asiassa keskimääräistä helpompaa kyseenalaistaa vallitseva työ- ja kulutuskeskeinen elämän­tapa ja etsiä sille vaihtoehtoja.

Kahden lapsen isällä tai äidillä saattaa olla korkea kynnys irti­sanoutua tarkoituksettomalta tuntuvasta työstä, sillä yleensä ihmiset haluavat taata lapselleen taloudellisesti turvatun lapsuuden. Lapseton ei sen sijaan voi perustella pikamuodin tai -ruuan myymistä sillä, että se sentään tuo lapsille leivän pöytään.

Se näkyi haastateltavieni elämässä. Haastateltavistani monet muutkin kuin jo mainitsemani yrittäjäksi hypännyt nainen olivat irtisanoutuneet päivätyöstään ja vaihtaneet säännölliset tulot merkityksellisempään elämään. Yksi oli valinnut ekologisen elämäntavan, johon ei tarvittu peruspäivärahaa suurempia tuloja. Toinen oli luopunut päivätöistään ja ryhtynyt äitinsä omaishoitajaksi. Voi olla, että he olisivat tehneet isinä tai äiteinä samoin, mutta nyt heidän ei tarvinnut murehtia sitä, riittävätkö rahat lapsen jalkapallovarusteisiin.

Oravanpyörästä hyppäämisen voi toki nähdä vain yhtenä versiona länsimaisen ihmisen minäprojektista, jossa vellotaan siinä, mitä minä elämältäni haluan. Vastaus löytyi kuitenkin yleensä muista: halusta elää niin, että on jättänyt jälkeensä enemmän hyvää kuin pahaa.

Oli joukossa niitäkin, jotka käänsivät koko kysymyksen lisääntymisen ja elämän tarkoituksen suhteesta ympäri. Heidän mielestään aihetta oli turha pohtia, sillä lapsettomuus oli nykymaailmassa ainoa perusteltavissa oleva vaihtoehto. Maailma, joka matkaa kohti vääjäämätöntä ekokatastrofia, ei tarvitse yhtään uutta kuluttajaa tuhlaamaan luonnonvaroja.

Lapset eivät tuo onnea. Niin tiivistää lastenhankinnan ja onnellisuuden yhteyden norjalaistutkija Thomas Hansen, joka on käynyt vuonna 2011 ilmestynyttä katsaustaan varten läpi yli viidenkymmenen aihetta käsittelevän tutkimuksen tulokset. Pohjoismaissa, joissa hyvinvointivaltio tukee lastenhankintaa päivä­hoito- ja perhevapaajärjestelmillä, lisääntymisellä näyttää olevan onnellisuuteen jonkin verran myönteinen vaikutus. Kovin suuri tai suoraviivainen se ei silti pohjoismaissakaan ole. Jos siis pitää onnellisuutta elämän keskeisenä päämääränä, lisääntyminen tai lisääntymättä jättäminen ovat tutkimusten perusteella suunnilleen yhtä kannattavia vaihtoehtoja.

Hansen selittää ilmiötä sillä, että lisääntyminen on vaihtokauppa, jossa sekä voittaa että häviää. Vanhemmat tuntevat lapsiaan kohtaan suurta rakkautta, mutta samalla moni vanhempi kuvailee tekevänsä tuplavuoroa: kun yksi työpäivä loppuu, kotona alkaa toinen.

Lapsettomana ei koskaan koe omaan lapseen kohdistuvaa rakkautta mutta voi käyttää aikansa muihin tyydytystä tuottaviin asioihin, kuten uraan, vapaaehtoistyöhön, harrastuksiin ja ihmissuhteisiin. Koska vanhemmuudessa ja lapsettomuudessa on plus- ja miinuspuolensa, vanhemmat ja lapsettomat ovat keskimäärin suunnilleen yhtä tyytyväisiä elämäänsä.

Se on tärkeä viesti. Ei siksi, että ihmisiä pitäisi käännyttää lapsettomiksi. Lisääntyminen tai lisääntymättä jättäminen on elämän kokoinen päätös, enkä ikinä uskaltaisi ottaa niin suurta vastuuta, että alkaisin neuvoa ketään kahden vaiheilla empivää.

Se on tärkeä viesti siksi, että yhä useammasta ihmisestä tulee lapseton joka tapauksessa. Viime vuoden lopussa joka viidennellä 45-vuotiaalla naisella ei ollut lapsia. Saman ikäisistä miehistä lapsettomia oli peräti 28 prosenttia. Kyse ei ole läheskään aina vapaaehtoisesta lapsettomuudesta vaan esimerkiksi elämänpolusta, joka ei mahdollista lastenhankintaa. Kyse on isosta ihmisjoukosta, jolla on oikeus kuulla elämästään myös myönteisiä tarinoita.

Koska esimerkkejä onnellisesta lapsettomasta aikuisuudesta on tähän asti kerrottu melko vähän, saattaa käydä niin kuin eräälle tapaamalleni viisikymppiselle naiselle. Hänellä oli päälle nelikymppisenä vaihe, jolloin hän suri lapsettomuuttaan. Hän muisteli, kuinka ei halunnut avata äitienpäivänä Facebookia, koska äitien onnelliset päivitykset sattuivat. Vei aikaa ennen kuin hän oivalsi, miten onnekas hän olikaan lapsettomana sinkkuna.

Vaikka olen haastatellut kymmeniä elämäänsä tyytyväisiä lapsettomia, havahdun itsekin toisinaan epäuskoon. Entä jos lapsia saava enemmistö tietää sittenkin paremmin? Entä jos lapsettomat vain luulevat olevansa onnellisia, koska he eivät tiedä paremmasta? Niin vahva on normien ja ehkä biologiankin voima.

Epäilys ei silti muuta muuksi sitä, että olen kuullut lukemattomia tarinoita unelmista, seikkailuista, elämäntavoista ja ihmissuhteista, jotka olivat mahdollisia siksi, että haastateltavillani ei ollut lapsia. Ne tarinat jäävät kuulematta, jos lapsettomilta kysytään aina samoja kysymyksiä: Entä jos sinua alkaa kaduttaa? Kuka sinusta huolehtii vanhana? Kysymykset voisi vaihtaa joskus toisiin: Mitä sinulle kuuluu? Mikä sinun mielestäsi on elämässä tärkeää?

Julkaistu: 18.6.2019