Tyhmyydestä sakotetaan, kuuluu vanha sanonta. Valitettavasti myös vanhuudesta sakotetaan.

Helsingin Sanomat kirjoitti toukokuussa tapauksesta, jossa kodinkoneliike oli vaihtanut vanhuksen liittymät ja myynyt tälle useita satoja euroja maksaneen määräaikaisen huolenpitopalvelun. Tapaus ei valitettavasti vaikuttanut erityisen poikkeavalta. Tuon tuosta kuulee, että vanhalle ihmiselle on myyty vääränlainen tai tarpeeton palvelu.

Onhan näitä. Teleoperaattorin asiakaspalvelija myi 80-vuotiaalle lisä-tv-palvelun, jonka käyttämiseen tämän taidot eivät muistisairauden myötä millään riittäneet. Määräajaksi solmittua kauppaa ei – tietenkään –­­ voinut purkaa, vaikka mies palautti lisälaitteen siihen turhauduttuaan. Hintaa käyttämättömästä pakkopalvelusta kertyi liki tuhat euroa. Sukulaiset saivat sopimuksen purettua vihdoin muutamaa kuukautta ennen sen päättymistä, kun mies joutui pysyvästi sairaalahoitoon.

Toinen vanhus oli kerryttänyt luottokorttivelan, vaikka ei edes tiennyt käyttäneensä luottoa. Debit ja credit olivat kaupan kassalla menneet sekaisin. Eikä ihme. Harvalta nuo englanninkieliset termit menevät kuin vettä vain. Huonoksi onneksi hän oli tehnyt pankin kanssa luottokorttilaskusta sopimuksen, jossa vain pieni osa käytetystä summasta velotetaan suoraveloituksena. Näitä laskuja tämä netitön vanhus ei edes nähnyt eikä arvannut seurata, koska omasta mielestään ei ollut luotolla mitään ostanut.

Velat kertyivät kertymistään. Maksettavaa ehti karttua tässäkin lopulta lähes tuhat euroa, kunnes sukulaiset huomasivat asian. Tietenkään maksuja ei pankin mukaan ollut mahdollista kohtuullistaa. Sääntöjä ja lakeja oli noudatettu.

Vanhuudesta sakotetaan. Nykyisessä kulutusmaailmassa tarvittavien taitojen määrä on loputon ja perässä pysyminen on välillä vaikeaa iästä riippumatta. Hoksaaminen ja käytännön taidot jäävät jälkeen vaatimuksista lähes kaikilla, jotka elävät pitkään. Tämä tapahtuu vähitellen ja aluksi huomaamatta. Ei ole ihme, että moni asia menee enemmän ja enemmän mönkään.

Toki lakien ja suositusten pitäisi suojata vanhuksia nykyistä paremmin, mutta ideaalimaailmassa kuluttajille palveluitaan myyvillä yhtiöillä olisi myös moraalisen tarkastelun kestävät käytännöt. Nyt näin ei läheskään aina ole.

Utopiaa lienee palvelu, jossa pankki kysyisi asiakkaaltaan, onko tämä huomannut vaivihkaa kertyneen luottokorttilaskun (tällaisen hälytyksen nyt luulisi tekoälyn helposti hoitavan) tai alun perin tarjoaisi mahdollisuutta maksaa se aina kerralla pois.

Silti tässä vanhenevassa maailmassa yritysten eettisiin ohjeisiin pitäisi sisältyä periaate, että vanhuksille myydään vain palveluita ja tuotteita, joita he tarvitsevat ja osaavat käyttää. Tähän pitäisi jokaisen nuorenkin myyjän sitoutua, vaikka toisen aivotoiminnan vajavaisuuksia voikin olla vaikea hahmottaa ja omat bonukset saattavat vilistävät silmissä.

Joka tapauksessa vanheneva kuluttajayhteiskunta tarvitsee nykyistä reilumpia pelisääntöjä.