Image

Valtavan persun varjossa

1


Valtavan persun varjossa

Suomalaisuuden suurta tarinaa ei ole olemassa, kirjoittaa Ruben Stiller.
Teksti Ruben Stiller

Minäkin elän pelossa. 

Pelkään, että valtava karvainen persu herättää minut keskellä yötä ja kysyy vaativaan sävyyn: mitä on suomalaisuus?

En osaisi vastata oikein. Mieleeni tulvii vain hajanaisia kuvia vuosien varrelta:

Menneen maailman tv-sketsi, jossa Heikki Kinnunen hokee onks Viljoo näkyny?

 Paikalleen juuttunut ja loputtomasti toistuva filminpätkä Lasse Virénin kaatumisesta ja noususta. 

Kuva dementoituneesta Kekkosesta, jota kävelytetään Seurasaaressa. 

Assosiaatiot ruokkivat toisiaan ja kulkevat outoihin suuntiin.

Hiihtojohtaja Paavo M. Petäjän punainen naama kirkuu kansallista hätää, kun suomalaiset hiihtäjät ovat jääneet kiinni Hemohesin käytöstä. 

Keski-ikäinen pari tanssii jäykästi naama peruslukemilla tangomarkkinoilla. 

Marco Bjurström nauraa demonisesti ja jakelee karkkeja hymyileville konsulteille.

En saa filmiä poikki. 

Viimeinen sotaveteraani katselee lasittuneesti rännissä pomppivaa lumilautailijaa, entinen Nokian tuotekehittelyinsinööri narskuttaa öisin hampaitaan ja Angry Birdsit masturboivat Maamme-laulun tahtiin.

Tästä ei tule mitään. 

Minulla ei ole mitään mieltä ylentävää tarinaa suomalaisuudesta. Suomalaisuuden Suuri Tarina on hajonnut takaraivossani tuhansiksi päreiksi.

Jonakin päivänä valtava, karvainen persu kostaa minulle syntiset ajatukseni. Toivon, etten silloin seiso rivissä yksin. Toivon, että seisotte vierelläni ja kerrotte rehellisesti, ettei teilläkään ole mitään jaloa ja siistiä tarinaa about this thing called suomalaisuus.

Voimme tietysti ottaa huolestuneen ilmeen ja romantisoida aikaa, jolloin luomusuomalaisiin tarinoihin kansallisesta identiteetistä suhtauduttiin hartaasti. Voimme kömpiä nostalgian poteroon ja ylistää sotiamme vielä kerran.

Mutta kun ei huvita. Stockmannin Hullujen Päivien etelänmatkatarjoukset kiinnostavat enemmän kuin Mannerheimin karvalakin koruton kertoma. 

Tämä on tietysti sikamaisen historiantajuton ja pinnallinen elämänasenne, mutta kutsun teidät surffaamaan painottomaan tilaan. Määritellään suomalaisuus uudelleen niin, että voimme unohtaa koko jutun. Voimme ainakin sanoa, mitä suomalaisuus ei ole.

Suomalaisuus ei ole persun myymä pääsylippu parempien ihmisten juhliin. 

Suomalaisuus ei ole rituaalinomaista kuviokelluntaa sotien verivirroissa.

Suomalaisuus ei ole jatkuvaa mässäilyä viimeisimmän suhdanne-ennusteen uhkakuvilla – vaikka tällä hetkellä suomalaisuuden varsinainen ydin taitaakin olla tässä.

Suomalaisuus on pohjimmiltaan sattumaa. Satuimme syntymään tänne tai muuttamaan tänne, emme syntyneet tai muuttaneet muualle. Sitten meidät ehdollistettiin suomalaisessa kulttuurissa. Opimme juomaan viinaa, vaikenemaan hississä ja hurraamaan maajoukkueelle. Meille syötettiin joukko kansallisen narsistisia tarinoita kansakunnan uhrauksista ja saavutuksista, ja pahimmassa tapauksessa nielimme kaiken itsetyytyväinen hymy kasvoillamme.

Onneksi edistys edistyy. 

Kun kansalliset myytit rapautuvat ja yhtenäiskulttuuri hajoaa, emme enää marssi rivissä emmekä vanno uhrimieltämme. Meistä on kehittynyt yksilöitä, joille on entistä vaikeampi myydä käytettyä myyttiä. 

Joukossamme toki liikkuu leijonariipuksella identiteettinsä eheyttäneitä kansalaisia, mutta he edustavat menneisyyden kuolonkouristuksia. 

Suomalaisuus hajoaa valtavan karvaisen persun alta. Annetaan hänen unelmoida, sillä hän kaipaa lohtua. ■

Ruben Stiller on käynyt Lanzarotella ja pitää itseään kosmopoliittina. Suomi on hänelle vain hiekkalaatikko, jossa amatöörit mainostavat keskinkertaisuuttaan. Jouluna Stiller matkustaa Lontooseen asti.

206 | Tammikuu 2014

Julkaistu: 23.12.2013