Puheenaiheet
Apu

Valo kutsuu perhosia puoleensa

Valo kutsuu perhosia puoleensa

Elokuun pimeinä iltoina syttyvät pihavalot. Ne houkuttelevat yöllä lentäviä hyönteisiä puoleensa, ja valon luona vilisee yökkösiä, mittareita, kehrääjiä, vesiperhosia ja vaaksiaisia. Valossa piilee vastustamaton vetovoima.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Elokuun ilta hämärtyy tyynenä. Pilvet peittävät taivaan ja pitävät yön lämpimänä. Vielä  jokunen viikko sitten oli niin valoisaa, etteivät valotkaan tahtoneet erottua, mutta nyt valo valaisee jo pimeässä ympärilleen kirkkaan piirin. Lämpimänä iltana perhoset ovat vilkkaassa lennossa. Lento on parhaimmillaan, kun lämpötila on korkeampi kuin edellisinä öinä. Ensimmäiset saapuvat heti kohta valon sytyttyä. Ne lentävät suoraan kohti valoa, mutta lähellä ne alkavat kiertää sitä lentokulman pysyessä samana valoon nähden. Perhoset kieppuvat valon ympäri kapenevassa kehässä ja törmäävät viimein lamppuun.  Huippunsa perhosten lento saavuttaa keskiyön tienoilla. Sen huomaa myös lepakko, joka lentelee talon ympärillä napsien ilmasta herkkupaloja.  Toinen saalistaja on sammakko, jonka kiiluvat silmät paljastavat väijyjän portaiden juurelta.  Aina valoa kohti lentäminen ei ole vaaratontakaan. Palava kynttiläkin houkuttelee pieniä hyönteisiä, jotka polttavat itsensä liekkiin. Eliöiden luokitteluopin isä Carl von Linné huomasi saaristoyökkösen tulevan kynttilöille ja nimesi sen samaa tarkoittavaksi lucerneaksi. Vanhin havainto valon houkuttelemista perhosista on paljon kauempaa, Intian kuningas Sudrakalta toista tuhatta vuotta sitten.

Suojavärinsä ansiosta orapihlajayökkönen sulautuu puun rungon ja sillä kasvavien jäkälien luomiin kuvioihin.

Ensimmäisenä saapuu kellanruskea mäntyneulasmittari. Hentona perhosena se lepattelee hetken valon ympärillä ja laskeutuu seinälle. Hetken kuluttua se lennähtää taas valolle, kunnes rauhoittuu lepäämään. Valon rajoilla lepattelee toinen mittari, joka lähestyy hitaasti. Välttämättömän valon kiertelyn jälkeen sekin laskeutuu, ja sitä pääsee katselemaan lähempää. Syysvarpumittari on kaunis yöperhonen, joka kuuluu loppukesän yleisimpiin perhosiin. Niitä saattaa valolle tulla useita samalla kertaa. Aina syysvarpumittaria ei ole helppo tunnistaa, sillä sen väritys muuntelee runsaasti. Etusiiven keskiosa voi olla valkoinen tai lähes musta, siinä voi olla ohuita poikkiviiruja tai leveitä, mustia vöitä. Sen voi tunnistaa silti etusiiven ulommasta poikkiviirusta, jonka etuosa muodostaa koveran mutkan.

Mittarit näyttävät olevan iltavirkumpia, sillä kauniin mustavalkoinen horsmamittari laskeutuu seinälle valopiirin rajalle. Se on jo toista sukupolvea, ensimmäinen lensi  jo toukokuun lopulta heinäkuun lopulle. Eräs syksyn karaistuneista ja yleisimmistä perhosista, vihervarpumittari, saapuu valolle. Se on keskikokoinen, kauniin vihreänsävyinen perhonen. Sillä on pitkä lentoaika: perhonen lähtee liikkeelle elokuun puolivälissä ja lentää lokakuun loppuun, joskus marraskuullekin, ennen kuin se vetäytyy talvihorrokseen. Vihervarpumittari jatkaa lentoaan taas keväällä huhtikuun puolivälistä kesäkuuhun.

Vihervarpumittari ja tunturimittari ovat yleisiä loppusyksyn perhosia, joita voi nähdä talojen seinillä pihavalojen houkuttelemina.

Valopiirin rajoilla lentää nopealiikkeinen, vaalea perhonen. Se ei lepattele, vaan lentää vauhdikkaasti ja suoraviivaisesti. Välillä perhonen katoaa ja ilmestyy taas näkyviin. Se suuntaa valolle ja kiertelee sitä kopsahdellen välillä lampun kupuun. Laskeuduttuaan seinälle roteva perhonen asettaa siipensä kattolaskuisesti takaruumiin päälle, kuten yökköset tekevät. Lampun valossa perhosta on hyvä tarkastella läheltä. Huppukeltayökkösen kapeilla, keltaisilla siivillä on syvän violetteja kuvioita. Seinällä perhonen erottuu värikkäänä, mutta luonnossa se sulautuu syksyn väreihin. Sillä on niin kutsuttu ruskaväritys. Valolle pörähtää suuri ja tumma yökkönen, joka laskeutuu keltahuppuyökkösen viereen. Tummapuuyökkösen siipiväli on yli neljä senttiä. Vaikka se on täysin erivärinen kuin keltahuppuyökkönen, silläkin on mainio suojaväri perhosen istuessa jäkäläisen puun kyljellä päivälevolla. Kauempana valosta häilähtelee jotakin suurta. Lepakko? Eipä olekaan. Perhosen lentäessä lähemmäs se paljastuu yökkösistämme suurimmaksi, siniritariyökköseksi. Perhonen kiertelee valoa ja laskeutuu. Ennen kuin se saa siipensä järjestettyä takaruumiinsa päälle, välähtävät mustat, kirkkaansinisen vyön halkomat takasiivet, joista se on nimensäkin saanut. Siniritariyökkösen siipiväli lähentelee kymmentä senttiä. Karvainen ruumis on paksu ja roteva, etusiivet upeasti harmaan eri sävyjen kuvioimat. Koostaan huolimatta lähes koko maassa yleinen siniritariyökkönenkin sulautuu päivälevollaan hämmästyttävän hyvin puun rungolle. Valon lähellä lentäessään perhosen vaaleat siipien alapinnat saavat sen näyttämään vielä suuremmalta. Siniritariyökkönen tulee hanakasti myös perhosbaareille.

Horsmamittari lentää keväästä heinäkuulle, mutta aikaisina vuosina sen toinen sukupolvi lentää elo–syyskuussa.   Vaikka paikalle saapuu illan kuluessa uusia perhosia, niiden lukumäärä seinällä ei kasva kovinkaan suureksi. Osa poistuu valolta pienen matkan päähän ja laskeutuu puiden rungoille tai kasvillisuuteen valopiirin rajoille lepäilemään. Jotkut perhoset eivät tule valolle lainkaan, vaan jäävät valon ja pimeyden rajoille. Niitä voi löytää taskulampulla tai seuraavana aamuna päivän valjettua. Koskaan ei tiedä, mitä valo on houkutellut läheisyyteensä. Siniritariyökkönen lennähtää seinältä ja katoaa pimeyteen. Samoin on tehnyt jo usea perhonen. Katselen lähiympäristöä taskulampun  valossa ja löydän siniritariyökkösen läheisen koivun rungolta. Päiväaikaan saa kävellä aivan sen vierestä eikä sitä silti huomaisi. Pihapihlajan rungolla lepää koko maassa hyvin yleinen tunturimittari, jota myös on vaikea havaita harmaiden siipien jäkäläkuvioiden naamioidessa sen rungon pinnan osaksi.  Viereiseltä pihlajalta löytyy hiukan harvinaisempi perhonen, orapihlajayökkönen. Siipiväliltään 40–45-millisen perhosen harmaanruskeilla siivillä on hienoa sammalenvihreää sävyä. Orapihlaja on eteläinen perhonen, joka lentää Keski-Suomessa asti. Huppukeltayökkönen löytyy ohuelta vaahteran rungolta. Siinä se on vielä aamullakin ja lähtee liikkeelle vasta seuraavan illan hämärryttyä.  Aamun sarastaessa lamppu sammuu. Yöperhosten aktiivisuuskin on vähentynyt ilman viiletessä aamuyöksi. Mutta aamuksi jää vielä paljon katseltavaa lampun ympäriltä seinältä ja lähiympäristön puunrungoilta. Pimeässä loppukesän yössä loistava lamppu saattaa näkyä satojen metrien, kilometrienkin päähän. Mutta perhosia se ei houkuttele kovin etäältä. Suurin osa tulee hyvin läheltä, missä ne ovat viettäneet päivää levossa. Jotkut lentävät ohi ja huomaavat valon sattumalta.  Miksi valo houkuttelee perhosia? Sitä on pohdittu paljon, mutta yleisesti hyväksyttyä selitystä ei ole löytynyt.  Vastaus lienee usean asian summa. Pimeässä lentäessään perhonen joutuu väistelemään puita, oksia ja muita esteitä, jotka ovat tummia. Niinpä ne lentävät kohti vaaleita alueita eli vapaiden lentoreittien suuntaan. Pimeällä piha- tai varsinkin kirkkaan elohopealampun valon ja ympäristön kontrasti on suuri ja perhonen näkee vain ”vapaan lentoreitin”. 

Syksyllä lentävällä huppukeltayökkösellä on niin sanottu ruskaväritys, jolla se sulautuu syksyisiin väreihin.

Teksti ja kuvat Timo Nieminen

Julkaistu: 31.8.2017