Apu

Valmentaja Alpo Suhonen: Urheilu on auttanut minua monelta harhapolulta



Valmentaja Alpo Suhonen: Urheilu on auttanut minua monelta harhapolulta

"Urheilu ja nimenomaan joukkue­urheilu tarjosivat minulle turvallisen paikan, sosiaalisen kodin, jossa sain viettää aikaani."
Teksti Apu-toimitus

Lapsuuden perheeni oli hyvin liikkuva. Kauppiasisäni työn vuoksi asuin ainakin kuudella eri paikkakunnalla. Jouduin jo lapsena tottumaan tiuhaan vaihtuviin paikkoihin ja ihmisiin. Siksi vietin kaiken vapaa-aikani ja lomani isovanhempieni luona Forssassa. 

Lapsuudessa ja nuoruudessa elin hyvin vapaata elämää. Ehkä juuri siksi olen viihtynyt ja kotiutunut kaikkialle, missä olen työskennellyt valmentajana. Paikkakunnan tai maan vaihdos ei ole ollut koskaan minulle ongelma.

Kirjoitin ylioppilaaksi Karjalan yhteiskoulusta Helsingissä. Samaan aikaan ­pelasin Jokereiden edustusjoukkueessa. Olin jo silloin kiinnostunut urheilun ­lisäksi kulttuurista. 

Luin 14-vuotiaana Jean-Paul Sartren ­Inhon ja ihmettelin, miten joku voi kirjoittaa juuri samalla tavalla kuin itse tunnen. Vuonna 1970 kirjoitin ylioppilasaineen ­Samuel Beckettin näytelmästä Leikin ­loppu. Olin innostunut nähtyäni näytelmän Kansallisteatterissa.

Kulttuuriharrastusteni vuoksi tutustuin Vanhan ylioppilastalon porukoihin: teatteriväkeen, muusikoihin, kirjailijoihin. Kulttuuri on auttanut minua myös valmentajana. Urheilu on auttanut minua monelta harhapolulta. En jäänyt ­istumaan taiteilijoiden kanssa kapakoihin, koska aamulla oli edessä harjoitukset.

Urheilu ja nimenomaan joukkue­urheilu tarjosivat minulle turvallisen paikan, sosiaalisen kodin, jossa sain viettää aikaani. Urheilu tarjosi omalle henkiselle ja ruumilliselle kasvulleni vapauttavan paikan.

Minun ikäpolvelleni tärkeitä olivat ammatti, koulutus, oma paikka yhteiskunnassa. Nyt nuorille paikka yhteiskunnassa, asema tai tutkinto eivät merkitse lainkaan samaa kuin minulle. Valmentajana olen miettinyt itseohjautumista, josta nyt puhutaan kaikkialla. Nuoret hakevat itse oman paikkansa. Se on hieno asia.

Olen työskennellyt koko ikäni nuorten poikien ja nuorten miesten kanssa. He ovat opettaneet, miten kompleksista nuorten poikien elämä voi olla ja mikä motivoi heitä kehittymään valitsemallaan tiellä, oli se sitten urheilu, kirjallisuus tai musiikki. Moni saattaa hankkia ammatin, mutta hakeutuu sitten aivan eri alalle. Olen miettinyt sitä, mikä on sisäisen motivaation merkitys.

Isänä olen ollut aina poissaoleva isä. Olen työskennellyt 25 vuotta ulkomailla. En ole ollut omien lasteni elämässä, kuten isän pitäisi. Se on vaivannut minua monta ­kertaa, varsinkin ulkomailla. 

Turun kaupunginteatterin johtajana 1991–92 tajusin, miten ihmiset käyttäytyvät eri rooleissa. Myös muualla kuin näyttämöllä. Kun palasin taas valmentajaksi, ymmärsin pelaajien olevan esiintyjiä. Sitähän he tekevät aina mennessään jäälle. 

Nyt kun olen puoliksi eläkkeellä, olen ­saanut vihdoin valmiiksi 17 vuoden urakan. Vanha, Finlaysonin johtajan kolmensadan neliön huvila on peruskorjattu ­alkuperäiseen asuunsa. Forssan talosta ­on tullut vihdoin pysyvä kotini. Siitä olen iloinen.

Teksti Juha Heiskanen, kuva Vesa Moilanen / Lehtikuva

Julkaistu: 17.11.2017