Apu

Valkoinen senaattori ja punainen vanki – Ilkka ja Vappu Taipaleen isoisät olivat sisällissodan jakolinjan vastakkaisilla puolilla

Valkoinen senaattori ja punainen vanki – Ilkka ja Vappu Taipaleen isoisät olivat sisällissodan jakolinjan vastakkaisilla puolilla

Keväällä 1918 Ilkka ja Vappu Taipaleen isoisät olivat Vaasassa sisällissodan jakolinjan vastakkaisilla puolilla. Taipaleet ovat kulkeneet puoli vuosisataa yhteisellä rauhan ja tasa-arvon linjalla.
Teksti Raila Kinnunen
Kuvat Hannes Paananen
Mainos

Toinen viruu keväällä 1918 oljilla Vaasan lääninvankilan sellissä tutkintavankeudessa laittomasta kotietsinnästä epäiltynä. Toinen istuu Vaasan kaupungintalolla senaattorina, itsenäisyyssenaatin, Suomen ensimmäisen hallituksen valtiovarainministerinä.

Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin metallimies Johan Einar Pukanderin tyttärentytär Vappu Puustinen ja senaattori Juhani Arajärven tyttärenpoika Ilkka Taipale avioituivat.

Tutkija Kalevi Kalemaa kirjoitti Arajärvestä ja Pukanderista elämäkerrat 2009 ja 2013. Jälkimmäisen kirjan päätössanoissa Kalemaa kirjoittaa: ”Kun lääketieteen opiskelijat Ilkka Taipale ja Vappu Puustinen avioituivat, Arajärvi ja Pukander löivät kättä yli veljeshautojen.”

Toiset viisikymmentä vuotta myöhemmin Vappu Taipale, 77, ja Ilkka Taipale, 75, puhuvat isoisistään ja maailmasta kotonaan Vantaanjoen rantatöyräällä. Talo on täynnä järjestäytynyttä kaaosta, tuomisia maailmalta, muistoja menneistä, kirjoja kirjan päällä, keskeneräisiä töitä ja projekteja, polveilevia tarinoita.

Taipaleet ovat aivoriihi, pelastuspartio, ajatushautomo, rauhanaktivisteja, maailmanpelastajia, iättömiä, energisiä ja palavasieluisia. Heillä yleissivistys, puheenvuo ja näpäkkä huumori vyöryvät.

Heitä on vaikea pitää ruodussa. Yritetään kuitenkin kohdistaa vuoteen 1918 ja siihen, miten se heijastuu seuraaviin sukupolviin.

Vapun isä kuoli talvisodassa ennen tyttärensä syntymää, ja Tuulikki-äiti, sairaanhoitaja ammatiltaan, palasi Helsingistä Vaasaan asumaan samaan taloon vanhempiensa kanssa. Vappu ei nähnyt koskaan isäänsä, mutta Pukander, Vapun puheissa Vaari tai vaasalaisittain Faari, joka eli 97-vuotiaaksi ja jäi eläkkeelle Wickströmin konepajalta vasta 80-vuotiaana, oli tyttärentyttärelle tuttu ja rakas.

Ilkka ei tavannut isoisäänsä koskaan, senaattori kuoli 1941. Arajärven leski, kaikkien Senatorskaksi puhuttelema arvokas ja suoraryhtinen Sofie Arajärvi, kuoli vasta vuonna 1968. Senaattorilla oli kymmenen lasta: kahdeksan tytärtä ja kaksi poikaa. Esikoispoika, Ilkan Matti-eno, kaatui hänkin talvisodassa.

– Meillä on suvussa tietysti asiat tarkemmin tiedossa, kun Vaari eli lähes satavuotiaaksi ja kertoi kaikkea. Hän oli puhelias keskisuomalainen eepikko, ja me rupesimme pitämään korvia kiinni, kun hän aloitti niitä juttujaan. Vaari oli myös innokas kynämies, kirjasi tapahtumia Työväen kalenteriin ja allakoihin ja lähetti matkakorjaajan reissuiltaan kirjeitä, Vappu sanoo.

– Meillä tiedettiin olennaiset: että isoisä oli itsenäisyyssenaattori ja että heitä oli kovin vähän. Hänen toimiaan ja ajatuksiaan on kirjattu virallisissa yhteyksissä, itse hän ei muistellut tai muistiinpanoja tehnyt. Kun hän luopui politiikasta, hänen on kerrottu sanoneen, että käteni ovat sotkeutuneet vereen, Ilkka jatkaa.

Vaasassa varttuneen Vapun kotona sotaa sanottiin kapinaksi tai kansalaissodaksi, Taipaleilla Helsingissä vapaussodaksi, sitten kansalaissodaksi. Sisällissota-termi tuli myöhemmin.

Sisällissodasta puhuttiin vähän, niin kuin useimmissa kodeissa. Sodasta myös tiedettiin ja kirjoitettiin vähän. Taipaleet sanovat, että Jaakko Paavolaisen kirjat Valkoinen terrori ja Punainen terrori olivat ensimmäinen herätys ja varsinainen pommi. Vuosi oli 1968.

– Valkoisten kirjoja oli julkaistu aika paljon ja varsinkin pojat lukivat niitä. Siviilien kohtaloista ja vankileireistä ei silti tiedetty paljon. Tiedettiin punaisten hautoja olevan, ja kaikkialla näkyi näitä vapaussodan muistomerkkejä, he toteavat.

Vapaussodan patsas on valkoisten päämajaksi nousseessa Vaasassakin, samoin punaisten hautoja. Niihin päätyi moni Pukanderin kanssa samaan aikaan pidätetyistä. Myöhemmin selvisi, että jotkut murhattiin, pari teloitettiin pikaoikeudenkäynnin jälkeen. Pukander oli osuustoimintamies. Lähes kaikki muutkin paikalliset luottamusmiehet pidätettiin, yksi ammuttiin.

– Vaari joutui vankilaan, koska hän oli ollut mukana tarkistamassa erään suojeluskuntalaisen kodissa, onko siellä aseita. Isäntä makasi kovin huonona sängyssä, joka oli nostettu keskelle lattiaa, kellariluukun päälle. Hän ilmiantoi Pukanderin, joka oli kuulemma käyttänyt hirveän rumaa kieltä. Faarihan ei kironnut koskaan. ’Raato soikoon’ oli pahinta, mitä hän saattoi sanoa! Vappu muistelee.

Ahkera kirjuri, työväenyhdistyksen kauniskäsialainen sihteeri ja kirjanpitäjä, löysi sellissä taskustaan kynännysän ja vessasta paperia. Niillä hän kirjoitti muistiin vankilan tapahtumia. Liuskat ovat yhä tallella.

Kun Vaasan museo järjesti 80-vuotiaan Suomen kunniaksi pohjalaisia näkökulmia vuoden 1918 tapahtumiin esitelleen näyttelyn Verta hangella, yhteen tilaan oli lavastettu vankilaselli. Pukanderin vessapaperimuistelmat olivat siinä oljilla, vastapäätä seisoi Arajärven komea senaattorin tuoli.

Näyttelyn avajaisissa suvut tapasivat laajemmin ensimmäistä kertaa, Pukanderin väki Vaasasta ja junalastillinen Arajärven sukua Helsingistä ja Tampereelta. Mukaan ei ehtinyt tämän hetken näkyvin nimenkantaja, Pentti Arajärvi, joka on Ilkan pikkuserkku.

Siitä Taipaleet ovat aika varmoja, etteivät isoisät koskaan tavanneet. Vappu uskoo, ettei ammattiyhdistys- ja osuustoimintamies Pukander olisi tarttunut aseeseen, vaikkei olisikaan viettänyt paria verisintä sotakuukautta sellissä. Hänet vapautettiin syyttömänä toukokuussa. Samoihin aikoihin senaatti palasi Helsinkiin.

Kuvissa 40-vuotisen uran pankkiirina tehnyt Arajärvi näyttää patruunalta, viilari Pukander runosepolta.

Sitä, pidettiinkö isoisiä suvuissa sankareina, heidän on vaikea arvioida. Välit suvun miehiin olivat etäiset.

– Senatorska keräsi omat lapsensa perheineen luokseen. Keskustelivat kaikesta, mutta lapset leikkivät lattialla mekanoillaan. Etäinen oli isoäitikin, Ilkka sanoo.

Ilkka Taipaleen mukaan näistä ei paljon puhuttu.

– Tampereen piirityksen aikaan senaattorin muu perhe oli sisällä Tampereella, mukana myös silloin yhdeksänvuotias äitini Hilkka. Punaiset kävivät tarkastamassa kodin lähinnä aseita etsien. Ampuivat kirstun lukon rikki. Luoti lävisti kastemekon, jossa meidän koko suku on kastettu. Mekko oli Penzasta, jossa Senatorska, Sofie Charpentier syntyi 1874 – hänen isänsä valvoi siellä rautatien rakentamista.

Juhani Arajärvi taas oli Tampereen asemalla nousemassa Helsingin-junaan, kun hän sai kuulla punaisten antaneen pidätysmääräyksen kaikista senaattoreista. Hän pääsi pappien ja talonpoikien kyydityksellä Alavuden kautta Vaasaan senaatin neljäntenä jäsenenä.

– Meillä oli pitkään lastenhoitajana ja kotiapulaisena Tiiti, Tuulikki Immonen, jonka isä vietiin silloin seitsemänvuotiaan tyttärensä vierestä punaisena ammuttavaksi Karhulassa. Tiiti ei suostunut koskaan sota-aikaan laittamaan lottapukua päälleen.

Sattumat, ne vilisevät Vappu ja Ilkka Taipaleen tarinoissa niin kuin historioissa aina.

Yli kymmenen vuotta sitten Ilkka Taipale toimitti kirjan nimeltään 100 sosiaalista innovaatiota Suomesta, josta on vastikään ilmestynyt uudistettu, presidentti Sauli Niinistön esipuheen saattelema painos. Menestyskirja on käännetty 30 kielelle, kymmenen käännöstyötä on kesken.

Kirja ja Vappu Taipaleen rooli ikäihmisten elinoloja parantavan järjestön keulakuvana vievät paria puhumaan seminaareihin ympäri maailmaa – myös maihin, joita tuoreemmat sisällissodat ovat runnelleet, kuten Serbiaan, Ukrainaan, Mosambikiin ja Namibiaan. Siellä he tapaavat haavoittuneita, viime aikoina myös kemiallisen sodankäynnin uhreja Iranissa.

– Emme neuvo tai opasta. Kerromme, miten Suomi kehittyi, ja korostamme sopimusyhteiskuntaa, tasa-arvoa, koulutusta ja sovintoa. Turvallisuutta, joka ei tule asein, vaan luottamuksesta toisiin ihmisiin sekä sosiaalipolitiikalla, naisten asemaa ja köyhien asemaa parantamalla. Puhumme siitä, miten suomalaiset ovat arvostaneet koulutusta ja kuinka sodissa leskeksi jääneet naiset kouluttivat lapsiaan ylioppilaiksi ja oppineiksi.

Ilkka kertoo usein Suomen vahvoista naisista, vaikkapa eduskunnan tarmokkaasta naisverkostosta – ja mieskansanedustajien merkittävästä saunavaliokunnasta, parlamentin saunasta, jossa ihmiset istuvat alasti ja sovussa vierekkäin puolueesta riippumatta.

He puhuvat siitä, miten tärkeää on, että Suomessa kyetään nyt puhumaan sisällissodasta laajasti – sotasurmatutkimus on viimein saatettu päätökseen ja valtio on luetteloinut joka ikisen kuolleen.

Siitäkin he puhuvat, että jokaisen sodan ja konfliktin seuraukset ovat todella pitkät: 70 vuotta, sukupolvesta toiseen, haavoittuneita, traumatisoituneita, invalidisoituneita sekä leskiä ja orpoja. Vielä vuonna 1984 Suomen sotavammaisten huolto maksoi enemmän kuin lasten päivähoito ja 20 prosenttia kirurgisen hoidon paikoista oli sotavammaisten käytössä.

Sisällissodan repimän Mosambikin ainoa psykiatri Custodia Madlhate tuli Suomeen lääkäreiden rauhankokoukseen 1988. Ilkka vei hänet sota-aivovammasairaalaan: sodasta oli 44 vuotta, ja viimeisten sota-aivovammaisten arvioitiin kuolevan vasta 2010-luvulla.

– Näytin, että teillä on vielä 70 vuoden kuluttua seurauksia sisällissodasta. Kukaan ei yleensä katso sodan pitkäaikaisseurauksia, sairaalaan jääviä vammautuneita, saati sitten henkisiä ja kulttuurisia seurauksia.

Vapun ja Ilkan isoisät Pukander ja Arajärvi olivat aikansa aktivisteja, monitoimimiehiä, mukana lukuisissa lautakunnissa, järjestöissä ja raittiusliikkeessä. Taipaleissa näkyy samaa vikaa.

– Aikakausi oli isoisien aikaan sellainen. Jos katsoo vaikka Sebastian Gripenbergiä, Leo Mecheliniä tai sosialidemokraattisen liikkeen alkuvaiheen ihmisiä, osuustoimintaliikkeen alkuaikaa, kaikki olivat mukana kaikkialla. Samoin 60-lukulaiset, aatemaailma näkyi kulttuurissa, joka puolella. Sama näkyi taistolaisliikkeen alkuvaiheessa ja vihreiden syntyaikaan. Pekka Haavisto kumppaneineen oli erittäin laaja-alainen.

– Samaa henkeä on yhä, vaikka emme siitä välttämättä tiedä. Jaakko Blomberg nuorempi ruokapäivineen ja Kallio-päivineen – aivan uskomaton kyky! Slushin kehittäjät. Toivoa on paljon!

Ei maksa vaivaa miettiä, mitä itse olisi tehnyt sata vuotta sitten, jos olisi osunut sinä aikana elämään. Ilkka tosin aavistaa oman ratkaisunsa: 17-vuotiaana hän oli kokoomuksen aktiivijäsen, pohti upseeriksi tai papiksi ryhtymistä ja vapaaehtoisena armeijaan lähtemistä. Varmaan hän tekisi sitä mitä muutkin: Mongoliassa hän olisi ilman muuta kova sudenmetsästäjä.

Vappu muistelee, kuinka hän järkyttyi, kun Ilkka vei hänet ensi kertaa isoäitinsä luokse ja mietti, että olisi varmaan pitänyt valmistaa pieni puhe isoäidille – herrajumala mikä ihminen, ikinä ei olisi tullut mieleen omalle mummolle puheita pitää.

Vapun ja Ilkan mennessä naimisiin Ilkan äiti itki. Ilkka arvelee, etteivät ne olleet ilonkyyneleitä, vaan sisälsivät ajatuksen säätyerosta.

– Vaari oli Ilkasta ennakkoon uteliaan kiinnostunut, olihan poika lääketieteen opiskelija kuten minäkin. Politiikasta he pääsivät pian juttelemaan 60-luvun edetessä. Vaarista tuli peräti sosialidemokraattisen puolueen kunniajäsen 1972, Vappu sanoo.

Miten kauan aiotte jatkaa maailmanparannusta?

– Hautaan! Sehän riippuu kunnosta, mutta niin kauan kuin aivotoimintaa on. Tämä on elämä.

Julkaistu: 12.4.2018