Eeva

Vaikea sairaus muutti Vuokko Mattilan elämän



Vaikea sairaus muutti Vuokko Mattilan elämän

Seurapiirien kampaajana tunnettu Vuokko Mattila on elänyt värikkään elämän. Viime vuosia on synkistänyt Parkinsonin tauti, mutta usko, maalaaminen ja hyvät ystävät ovat auttaneet tiukoissa paikoissa.
Teksti Eeva toimitus

Vuokko Mattilan olohuoneessa Helsingin Töölössä on iso pahvilaatikko täynnä vanhoja lehtileikkeitä. Vuokosta tehtiin juttuja 1970- ja 1980-luvuilla niin valtavasti, että häntä saattoi hyvällä syyllä nimittää kaupungin juorutuimmaksi tytöksi, kuten eräs lehti otsikoi vuonna 1972.

Jutut kertoivat julkkisparturista, jonka asiakkaisiin kuului maan tunnetuimpia poliitikkoja, taiteilijoita ja liikemiehiä. Kovan työnteon lisäksi Vuokko Mattila juhli illat ja yöt diskoissa, klubeilla ja erilaisissa tilaisuuksissa.

Lehtileikkeiden mukaan myös miehiä näytti riittävän, niin virallisesti kuin epävirallisestikin. Yhdessä jutussa kerrotaan alkoholiongelmasta, toisessa uskoon tulemisesta.

”Lehdet nyt kirjoittivat, mitä kirjoittivat”, hymähtää Vuokko Mattila, 73.

Pienessä, herttaisessa rouvassa näkyvät yhä samat piirteet kuin kolmekymppisessä kaunottaressa, joka ojenteli siroja sääriään lehtikuvissa.

”Se lehtijutuissa pitää paikkansa, että tein valtavasti töitä. Pidin työstäni ja ihmisistä. Olen aina mielelläni kuunnellut ihmisten juttuja, ja tässä ammatissa niitä sai kuulla. Olen myös osannut nuorempana juhlia, etenkin ensimmäiset vuodet Helsingissä olivat ihania.”

Ankaran lapsuuden jälkeen Vuokko oli viimein itsenäinen ja sai tehdä mitä halusi.

”Tutustuin uusiin ihmisiin ja kaikki tuntui hienolta.”

Isovanhemmat adoptoivat Vuokon

Lapsuutensa Vuokko Mattila, alun perin Docktare, vietti pohjoisessa Suomessa, Torniosta parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevassa Röytän kylässä. Isä kuoli sodassa, ja äiti antoi lapsen jo pienenä tämän isänpuolisten vanhempien kasvatettavaksi.

”Minulla ei ole mitään muistoa siitä, että olisin koskaan asunut äidin kanssa, joten olin arvattavasti vain parivuotias mummolle ja vaarille muuttaessani.”

Sittemmin äiti meni uudelleen naimisiin, ja hänelle syntyi neljä lasta, joista yksi on näyttelijänä tunnettu Pirkka-Pekka Petelius. Peteliukset muuttivat myöhemmin Kuusankoskelle.

Vuokko oli äitinsä Kaino-Kyllikki Raappana-Peteliuksen kanssa säännöllisesti tekemisissä tämän kuolemaan saakka. Hän muistaa kuitenkin joskus olleensa katkera siitä, että äiti oli antanut isovanhempien adoptoida hänet.

Kun hän kerran puhui asiasta lehtihaastattelussa, äiti otti yhteyttä ja kertoi oman kantansa: hän oli ollut kovin nuori, vain seitsemäntoista, esikoisensa syntyessä. Kun hän jäi yksin, isovanhemmat olivat pakottaneet allekirjoittamaan adoptiopaperit.

Mummo ja vaari pitivät Vuokon Herran nuhteessa. Tytön pää ajettiin aina kesää vasten kaljuksi – liekö syöpäläisten pelossa. Ulkona ei saanut juoksennella, ja isovanhempia piti totella kaikessa.

Vain yhdessä asiassa Vuokko ei totellut. Isoisä oli kova kommunisti ja sitä mieltä, että työläisten lapset eivät oppikoulua tarvitse, mutta Vuokko meni silti salaa pääsykokeisiin.

”Kun hyväksyttyjen nimilista tuli seinälle, juoksin kotiin ja kerroin, että olin päässyt oppikouluun. Muistan, kuinka vaari istui pöydän päässä rillit nokalla lukemassa lehteä. Hän laski Kansan Tahdon pöydälle ja ilmoitti, etteivät työläisten lapset käy oppikoulua.”

Siihen katkesi Vuokon opintie. Hänestä näkee, että asia kalvaa vieläkin. Isoäidistäkään ei ollut apua, sillä hän oli täysin miehensä määräysvallan alla.

Sillä hetkellä Vuokko päätti lähteä pois kotoa heti, kun se olisi mahdollista.

”Lähdin 13-vuotiaana töihin parturiin Tornioon. Sieltä siirryin Kemin kautta Tampereelle.”

Parkinsonin tauti hankaloittaa elämää, mutta Vuokko Mattila on säilyttänyt silti positiivisen asenteensa.

Tampereella Vuokko ei pysynyt pitkään, sillä sattuman kautta hän pääsi näyttelemään Maunu Kurkvaaran Autotytöt-elokuvaan, joka sai ensi-iltansa syyskuussa 1960. Ensi-illan aikoihin hän oli jo töissä pienessä parturiliikkeessä Helsingin Katajanokalla.

Vuokkoa huvittaa vieläkin, miten hänet napattiin elokuvanäyttelijäksi.

”Eräs tamperelaismies pyysi minua seurakseen Eläintarhanajoihin Helsinkiin. Olin innoissani, en ollut koskaan käynyt pääkaupungissa. Istuimme meren rannalla kahvila Ursulassa, kun eräs mies tuli pyytämään minua elokuvan koekuvaukseen. Seuralaiseni valisti, että hän on tunnettu ohjaaja. Menimme saman tien Kurkvaaran kotiin, ja hän työnsi roolivihon käteeni. Sain osan!”

Ankara aviomies

Vuokko oli kihlautunut Kemissä, mutta kihlaus purkautui hänen muutettuaan Helsinkiin.

Elokuvaa filmatessa näyttelijät istuivat usein iltaa Nissenin kahvilassa, Vuokko muiden mukana. Siellä hänen huomionsa kiinnittyi etäisesti käyttäytyvään nuoreen mieheen, jolla oli piippu suussa ja kameralaukku olalla. Hän oli toimittaja Antti Mattila.

”Hänestä tuli ensimmäinen mieheni ja kahden tyttäreni isä. Olimme naimisissa kymmenen vuotta. Erosimme minun aloitteestani. Koin, että hän oli ankara, ja olin saanut kurinpidosta tarpeeksi lapsuudenkodissani”, Vuokko sanoo.

Jälkeen päin hän on pohtinut, miksi avioliitto tuntui niin vaikealta kaikin tavoin.

”Olin ollut ennen naimisiin menoa vielä parissa elokuvassa pienessä sivuosassa. Mieheni ei pitänyt siitä ja kielsi filmiroolit, kun avioiduimme.”

Mies ei myöskään pitänyt siitä, jos vaimosta kerrottiin aikakauslehdessä.

”Minusta tuntui, että epäonnistuin kaikessa.”

Ammatillisesti hänellä alkoi kuitenkin mennä paremmin. Vuokko perusti ensimmäisen oman parturikampaamon vuonna 1968. Hän nautti työstään entistä enemmän, kun sai tehdä sitä oman itsensä herrana. Kotona sen sijaan meni yhä huonommin.

”Jälkikäteen ajateltuna minussa oli paljon syytä. Antti oli mustasukkainen, mutta annoin siihen myös aihetta. Myönnän, että petin häntä.”

Aviomiehessä oli paljon samaa kuin vaarissa – hän oli vakaa ja ankara periaatteiden mies, mutta turvallinen.

”Meillä oli koko ajan pientä erimielisyyttä, ja minä olin päässyt menemisen makuun”, Vuokko kertoo.

Toinen liitto ja rahavaikeuksia

Eron jälkeen Vuokko sanoo viettäneensä pari vauhtivuotta. Sitten hän tapasi atk-operaattori Tapani Helmisen. Tämä oli Vuokkoa kahdeksan vuotta nuorempi, kiharahiuksinen komistus.

”Hän ei ollut minulle suuri rakkaus. Riitelimme paljon. Silti pysyimme yhdessä kolmekymmentäneljä vuotta, hänen kuolemaansa asti vuonna 2006. Meille syntyi myös kaksi lasta.”

Pari pysyi yhdessä, vaikka tässä liitossa Vuokko joutui pettämisen kohteeksi. Puolisolla oli useampi pitkäaikainen naissuhde.

”Olin aikoinaan päättänyt, että jos vielä toisen kerran menen naimisiin, en koskaan enää petä puolisoani. Se päätös piti, vaikka toinen pettikin.”

Rahavaikeuksia riitti, vaikka yritykset pyörivät hyvin. Vuokko oli pannut nimensä paperiin, jonka seurauksena hän joutui isoihin velkoihin.

”Niitä olen maksanut pois vuosikausia. Tiukkaa on ollut, mutta olen kuitenkin pärjännyt”, hän toteaa.

Vuokko Mattila vaikuttaa välittömältä ja avoimelta. Hän kertoo asioistaan rehdin oloisesti, vaikka itse joutuisikin negatiiviseen valoon. Siinä auttaa vahva kristillinen vakaumus.

”Jälkeenpäin tuntuu, että koko 1970-luku oli yhtä kriisiä. Minulla oli pelkotiloja ja ahdistuksia, joista pääsin eroon löydettyäni uskon. Kuljin Saalem-seurakunnan tilaisuuksissa ja kävin myös Raamattuopiston. Jossakin vaiheessa pohdin vaihtoehtoa parturintyön ja evankelistan työn välillä.”

Usko on auttanut tiukoissa paikoissa. Rahahuolten ja avioliittovaikeuksien lisäksi tuli vakava sairaus. Vuokko sairastui Parkinsonin tautiin kahdeksantoista vuotta sitten.

”Sormissani oli kummallisia suonenvetoja. Kaikki putosi käsistä etenkin aamuisin. Kiireessä tuntui, että pää meni eteenpäin, mutta jalat eivät tulleet samaan tahtiin.”

Tutkimuksissa löytyi Parkinsonin tauti. Kyseessä on taudin jäykistävä muoto, ei niinkään tärinää aiheuttava.

”Tosin jos hermostun, alkaa koko kroppa täristä. Nykyisin liikun rollaattorin kanssa. Ennakkoluulot ja häpeän tunteet apuvälineiden käytöstä on pitänyt heittää romukoppaan taudin etenemisen myötä.”

Vuokkoa on koeteltu myös muilla vaivoilla. Viisi vuotta sitten hän kaatui portaissa ja lanneranka murtui, myös kylkiluita meni poikki.

”Kärsin vuosia kivuista ja liikkumisvaikeuksista. Viime keväänä minulle tehtiin luudutusleikkaus, jossa käsiteltiin kaikki nikamat. Leikkaus kesti kaksitoista tuntia.”

Aluksi Parkinsonin tauti eteni sen verran hitaasti, että Vuokko Mattila saattoi tehdä töitä pitkään. Hän jäi osa-aikaeläkkeelle 63-vuotiaana ja varsinaiselle eläkkeelle 65-vuotiaana.

Uusi sysäys sairaudessa

Toistaiseksi Vuokko on pärjännyt kotona. Viimeksi kuluneen vuoden aikana sairaus on kuitenkin edennyt uuden sysäyksen.

”Pystyn valmistamaan ruokaa, mutta astioiden ottaminen kaapista on hankalaa. En pysty kurottamaan toista kättäni.”

Kipuja on koko ajan, mutta sitkeä nainen ei suostu antamaan periksi. Vaikeinta on sänkyyn meno ja sängystä nouseminen.

”Aamupäivät ovat huonoja, loppupäivä sujuu paremmin. Vanhin tyttäreni jo kysäisi, olenko ajatellut muuttaa palvelutaloon. Se saattaa tulla lähiaikoina ajankohtaiseksi”, Vuokko sanoo tyynesti.

Hänellä on neljä lasta, kahdeksan lapsenlasta ja kaksi lapsenlapsenlasta. Suhde lapsiin ei ole aina ollut ongelmaton.

”Uskon, että rakastamme toisiamme. Olen kuitenkin saanut lapsilta vuosien aikana kritiikkiä. Tein liikaa töitä, kun he olivat pieniä. Koska minua ei pienenä pidetty sylissä, en osannut ehkä antaa heillekään oikealla tavalla hellyyttä. Minun tapani oli se, että hoidin kotia, laitoin ruokaa ja siivosin. Yritin sillä tavoin osoittaa välittämistäni.”

Vuokko sanoo, että ehkä lapsia myös ahdistaa se, että äiti, joka on aina ollut menossa ja ahkerana, on muuttunut avuttomaksi ja sairaaksi.

Tapanin kuoleman jälkeen Vuokko oli hetken kihloissa. Epäonnistunut miessuhde päättyi nopeasti. Nyt hänellä on rinnallaan hyvä mies, jonka hän tapasi seitsemän vuotta sitten.

”Hän on erityisesti kolmen viime vuoden ajan ollut tukeni ja turvani. En ole kuitenkaan niin sinisilmäinen, että kuvittelisin hänen hoitavan minua loppuikäni. Ymmärrän hyvin, jos hän haluaa lopettaa suhteen. Toistaiseksi hän on kuitenkin pysynyt rinnallani”, Vuokko kertoo.

Hän toteaa päättäneensä, että lasten vaivoiksi hän ei ryhdy – ennemmin ystävien. Ystäviä hänellä onkin edelleen runsaasti, vaikka osa katosi hänen sairastuessaan.

Olohuone on täynnä kuivakukkalaitteita, joita Vuokko valmistaa ystävilleen lahjaksi. Moni esillä olevista tauluista on hänen itsensä maalaama.

”Se on verissä. Myös äitini maalasi tauluja. Olen pienestä pitäen piirtänyt ja maalannut. Lapsena ei saanut riehua eikä juosta, istuin hiljaa keittiön pöydän alla piirtämässä.”

Aluksi Vuokko maalasi luontoaiheita, mutta viime vuosina häneltä on syntynyt myös muotokuvia.

Vuokko Mattila maalaa luontoaiheita ja muotokuvia.

Aivan kokonaan hän ei ole malttanut työtään jättää, vaan asettuu joskus kampaamotuolin taakse laittamaan luottoasiakkaansa hiuksia. Se virkistää mieltä.

Usko, maalaaminen, askartelu, ystävät ja lapset – siinä ovat Vuokon tukipylväät, joiden avulla hän jaksaa päivästä toiseen sairautensa kanssa.

Ja tietysti ovat muistot. Eräässä lehtileikkeessä on tutun näköinen, punatukkainen nainen: Sally Spectra Kauniista ja rohkeista. Toisessa kuvassa on Clarke samasta sarjasta.

”Laitoin aina Sallyn eli näyttelijä Darlene Conleyn hiukset hänen Suomen-vierailuillaan, ja tyttäreni Tiia meikkasi hänet. Kerran Darlene lähetti etukäteen kirjelapun: ”Iso tukka! Tiia, paljon meikkiä!” Myös Clarken eli Daniel McVicarin hiuksia leikkelin monet kerrat”, Vuokko Mattila muistelee.

Jätän Sallyn ja Clarken hymyilemään olohuoneen pöydälle. Heidän kampaajansa saattelee minut ovelle. Kulku on hieman vaivalloista, mutta sirkeät silmät hymyilevät.

Toimittaja: Eija Huusari

Kuvat: Kari Kaipainen

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 01/2016.

Julkaistu: 28.6.2016