Image

Vaihtoehto arkijuustolle



Vaihtoehto arkijuustolle

Ruusut näyttää, että pop voi olla yhä kiinnostavaa, kirjoittaa Iida Sofia Hirvonen.
Teksti Iida Sofia Hirvonen

"En jaksa enää tätä viestintätoimiston keksimää trendiprojektia!” kollegani kommentoi Ruusuja yhtyeen ensimmäisellä keikalla kesäkuun Sideways-festareilla. Se oli vain puoliksi vitsi, selvästi liiasta trendikkyydestä ja itsetietoisuudesta tuohtunut kommentti.

Ruusujen festarikeikat olivat monelle kävijälle kesän odotetuimpia: levy ilmestyisi vasta elokuun lopulla, mutta kevään aikana ilmestyneet Glitchit ja Käärmeen Sisässä antoivat viitteitä siitä, että Ruusut tekisivät popmusiikkia, jollaista Suomessa ei ole tehty koskaan.

Toisekseen: Suomessa ei ylipäätään ole Ruusujen lisäksi oikeastaan ollenkaan ”popbändejä”. Ruusujen nelihenkiseen ”superbändiin” kuuluu jäseniä Pintandwefallista, Disco Ensemblestä ja Solano+Proffetsista. Viides ”haamujäsen” on kirjailija Lauri Levola, joka on mukana sanoittamassa biisejä.

Projektia voi pitää jonkinlaisena haasteena tehdä popmusiikkia aiempaa enemmän, avoimemmin ja kunnianhimoisemmin. Ruusut muistuttaa myös siitä, että kaupallisellakin soundilla voi tehdä kokeellista musiikkia. Pitkä kokemus indien ja kokeellisen musiikin kentällä kuuluu siinä, miten hiottuja ja kunnianhimoisia bändin biisirakenteet ja äänimaailma ovat.

Ruusujen konseptia olisi helppo pitää suunnittelutoimiston ideapalverissa syntyneenä. Vaihdetaan kitarat syntikoihin ja rumpukoneisiin. Lauletaan suomeksi vaikeista tunteista. Otetaan kohderyhmäksi kaupunkilaiset, jotka ovat kolmikymppisinä vielä enemmän välitilassa ja sekaisin kuin parikymppiset. Pyydetään Paperi T feattaamaan. Tilataan graafinen ilme nuorelta, kreisiltä ja tiedostavalta GRMMXI-kollektiivilta. Annetaan bändin nimeksi Ruusut, koska ruusukuosi trendaa millenniaalien vaatetuksessa ja sitä paitsi kukat on kaikkien mielestä ihania. The Stone Roses ja Neljä Ruusua on keksitty, eikö olisi statement, että nyt on vuorossa pelkkä Ruusut?

Debyytissä ei ole onneksi kuitenkaan mitään kyynistä. Kappaleet on ladattu täyteen värejä, ärsykkeitä ja intesiteettiä. Biiseissä keho hajoaa palasiksi, ihminen muuttuu käärmeeksi ja hiukset ovat hiekkaa. Sanoitusten dekonstruktioteemat ovat viehättävän vieraannuttavia, samaan aikaan ruumiillisia ja abstrakteja ilman, että ne kuulostaisivat teennäiseltä nonsenseltä. Niistä puuttuu Sannin ja Vestankin kunnianhimoista ja laadukasta suomipoppia riivaava arkinen ihmissuhdedraama, jota voisi kutsua Zen Café -syndroomaksi. Siitä kärsivät sanoitukset latistavat TV-sarjamaisuudellaan: esimerkiksi Sannin biiseissä kuvaillaan tekstarin odottamista, baarin pöydässä istumista ja likaista kahvikuppia keittiönpöydällä.

Ruusujen sanoituksissa taas ollaan koko ajan muuttuneessa tajunnantilassa, toisinaan vähän alleviivaavastikin.

Mun sydän sanoo moi/ Ja taas mä jo tempaudun, ruumiista irtaudun/ Mä heitän sut johonkin mihin vaan

Mystisenhölmöjen sanoitusten ja futuristisen konepopin yhdistelmä tuo yllättäen mieleen Taikapeilin ja Aikakoneen, jonka Taas saan lentää -kappale voisi hyvin olla Ruusujen debyyttilevyltä.

Samaan aikaan kun brittiläinen PC Music ammentaa eurodancesta, Ruusut ottaa vaikutteita suomalaisesta ysäripopista, jossa yritettiin aikanaan luoda suuren maailman reivifiilistä vähän kömpelöin lopputuloksin. Ruusut vie ysäritanssipopin pois We Love The 90’s -festivaaleilta ja päivittää sen taidegallerioihin ja viestintätoimiston bileisiin sopivaksi.

Suomalaisessa yhtenäiskulttuurissa rockmusiikki on otettu vakavasti 80-luvulta lähtien, mutta varsinainen poptimismin aalto ei ole suomalaisessa musiikissa hyökynyt. Popin tekemiseen suhtaudutaan myös kotimaisissa indiepiireissä epäilyksellä, koska se nähdään herkästi kaikkea mukavilpittömästi fiilistelevänä, taiteellisen integriteetin hylkäävänä coolina hipsterisminä.

Ruusut hakee vaikutteita EDM:n nostatuksista, Animal Collectiven tyyppisestä indiepsykedeliasta, eurodancesta, emosta ja 2000-luvun alun trancesta. Lopputulos on kuin yhdistelmä PMMP:tä ja brittiläistä PC Music -levy-yhtiötä. Kuulostaa oikeastaan paperilla aivan hirveältä, mutta levy on kauhean hyvä ja antaa viitteitä siitä, että suomalainen pop voi olla tulevaisuudessa jotain muutakin kuin samasta ihmissuhdepaketista väännettyä arkijuustoa.

Julkaistu: 4.9.2018