Image

Vaalivalvojaiset nuotiolla



Vaalivalvojaiset nuotiolla

Pienellä asialla voi Yhdysvalloissa olla yhä raskas taakka, kertoo Anu Partanen.

Kesällä 1965 Dick Atlee istui vanhan talon kuistilla Columbian pikkukaupungissa Mississippissä. Hän oli ottanut tavakseen kirjoittaa iltaisin kirjeitä perheelleen pohjoiseen, ja koska talossa ei ollut sähköä, öljylamppu valaisi hänen ajatuksiaan. Jossakin vaiheessa Dick astui kuistin reunalle pissalle – huussi tuntui olevan pimeässä liian kaukana. Sitten hän käveli sisään ja asettautui ystäviensä viereen lattialle nukkumaan. 

Ensimmäinen polttopullo räsähti kuistille ennen kuin hän ehti nukahtaa. Talon takaosa roihahti. Dick, 20, kyyristeli ystävineen matalana talon sisällä. He odottivat väistämätöntä: haulikon laukauksia. Vasta kun pois kiirivän auton murina kohtasi paloauton sireenin, joukko juoksi ulos.

Palo sammutettiin. Koska talon etuosa säilyi ehjänä – luodit koristivat vain seiniä – joukko jatkoi siellä asumista. Muutamaa päivää myöhemmin he, joukko valkoisia nuoria ja yksi musta mies, istuutuivat suositun lounasravintolan tiskille. Heille ei tarjoiltu,  heidät vietiin putkaan. Humalainen putkavieras hyppi Dickin päällä, kunnes poliisit pamputtivat miehen sairaalakuntoon ja siirsivät Dickin turvaan mustien puolelle.

Tulipaloa ei tutkittu koskaan, eikä Dick koskaan palannut Mississippiin omaan oikeuskäsittelyynsä. Itse asiassa hän ei ole palannut Mississippiin sen kesän jälkeen.

”Ehkä se on kuin monilla toisen maailmansodan veteraaneilla”, Dick, appiukkoni, pohti kertoessaan minulle tapahtumista. ”Ei sotatantereelle halua palata, vaikka myöhemmin siellä voisikin olla ihan kaunista.”

Sotatanner voi kuitenkin palata luoksesi.

Viime aikoina Yhdysvalloissa on taisteltu aiheesta, joka ulkopuolisesta näyttää mitättömältä: pitäisikö äänestäjän näyttää äänestyspaikalla kuvallinen henkilöllisyystodistus?

Suomessa äänestäjän on näytettävä henkilöllisyystodistus, ajokortti, passi tai vastaava kuvallinen asiakirja. Tarvittaessa äänestäjä voi hakea poliisilaitokselta ilmaisen väliaikaisen, äänestämistä varten annettavan henkilökortin.

Yhdysvalloissa äänestäjä voi todistaa henkilöllisyytensä esimerkiksi sosiaaliturvanumerollaan, kirjeillä verottajalta, pankilta tai sähkölaitokselta tai jopa tuttavien todistuksella. Viime vuosina republikaanit ovat kuitenkin ajaneet useissa osavaltioissa läpi lakeja, jotka vaativat äänestäjiltä virallista kuvakorttia vaalivilpin ehkäisemiseksi. Demokraatit vastustavat lakeja, ja poliitikot ja media puivat kiistaa jatkuvasti.

Yhdysvaltojen historia on vereslihaisempi kuin Suomen, koska Suomessa hyvinvointivaltio on tasoittanut sisällis­sodan katkeruuksia. Amerikassa pienellä, viattomalta näyttävällä asialla on usein yhä raskas taakka.

Kun Dick matkusti 60-luvulla opiskelukaupungistaan Chicagosta kymmenen tuntia junalla Mississippiin, Yhdysvallat eli yhä rotuerottelun aikaa. Monet etelävaltiot vaativat äänestäjiltä rahaa ja lukutaitoa, jotteivät köyhät mustat voisi äänestää. Niin sanottuina vapauden kesinä etelän mustat kansalaisoikeustaistelijat ja pohjoisen valkoiset opiskelijat kiersivät ovelta ovelle auttamassa köyhiä mustia rekisteröitymään äänestäjiksi, usein henkensä uhalla.

Muutama kuukausi ennen Dickin ensimmäistä Mississippin matkaa Ku Klux Klan murhasi kolme kansalaisoikeusaktivistia. Tapahtumista tehtiin myöhemmin elokuva ­Mississippi palaa (1988).

Viime vuosien taistelu henkilöllisyystodistuksista on muistuttanut amerikkalaisia menneistä. Yhdysvalloissa välimatkat ovat pitkiä, rekisterit puutteellisia ja köyhät todella köyhiä, joten monien on vaikea hankkia kuvallista henkilökorttia. Eräs tutkimus arvioi, että joka kymmenes äänioikeutettu ei omista sellaista. Joillakin alueilla Teksasissa matka lähimpään henkilökortteja myöntävään toimistoon on yli 200 kilometriä. Lakien vastustajat syyttävätkin republikaaneja yrityksestä rajoittaa köyhien, nuorten ja vähemmistöjen – usein demokraattien – äänioikeutta. Puheet vaalivilpin estämisestä eivät vakuuta, sillä sellaista ei ole juuri todettu.

Tällä kertaa äänioikeudesta taistellaan oikeussaleissa, mutta Dickillä on yhä tapana istua iltaisin kotonaan Mainessa kirjoittamassa sähköpostia perheelleen. Monissa viesteissä puhutaan kansalaisoikeuk­sista. Polttopulloja Mainessa ei ole toistaiseksi heitelty. 

*

Anu Partanen on Brooklynissa asuva toimittaja, joka ei ole hakenut naapurin ovelta edes sokeria.

Image 9/2012

Julkaistu: 21.12.2012