Puheenaiheet
Apu

Uutuuskirja käsittelee somevainoa ja nettihäiriköintiä – ”räjähtänyt suoranaiseksi kansanhuviksi”

Uutuuskirja käsittelee somevainoa ja nettihäiriköintiä – ”räjähtänyt suoranaiseksi kansanhuviksi”

Törkyä syytävät ja uhkailevat nettihäiriköt voivat olla paitsi julkisten ammattien edustajien myös yksityishenkilöiden ongelma. Ilona Pajari ja Mikko Sovijärvi keräsivät heidän kokemuksiaan Kansa raivostui -kirjaan.
Teksti Susanna Luikku
Kuvat Timo Pyykkö
Mainos

Kirjailija Mikko Sovijärvi otti historiantutkija Ilona Pajariin yhteyttä vuoden 2016 lopulla ja ehdotti yhteistä kirjaprojektia, mutta aihe oli pyörinyt Sovijärven päässä jo pari vuotta. Kansa raivostui – uhkaillut kertovat (Hai) ilmestyi huhtikuun lopussa.

– Muutama vuosi sitten häirintä koski marginaalista osaa suomalaisista, mutta se on räjähtänyt suoranaiseksi kansanhuviksi. Toisaalta monen häiriköinnin takana ollut MV-julkaisu on suljettu, ja oikeudelliseen vastuuseen saattavat joutua myös anonymiteetin takaa sen linkkejä levittäneet ja häirintään osallistuneet, Sovijärvi muistuttaa.

Haastattelut kasattiin vuoden 2017 aikana, ja yksi motiivi oli kartoittaa nopeasti muuttuvaa tilannetta. Myös asenteet ovat muuttuneet; somehäiriköinti tai ainakin sen laajemmat vaikutukset otetaan vakavammin.

Yli 70 suomalaismedian päätoimittajat julkaisivat lausuman, jossa vaadittiin työrauhaa julkisiin ammatteihin ja tiukempaa vainoamiseen puuttumista myös lakitasolla. Globaalimpi paine on saanut Facebookin ja Twitterin ryhtymään toimiin keskusteluiden tason parantamiseksi ja vihapuheen kitkemiseksi.

– On herätty huomaamaan, ettei kansalaiskeskustelu oikein onnistu, ja ”maalittaminen” eli häirinnän ohjaus yksilöön voi konkreettisesti vaikeuttaa ihmisten elämää. Toimittajat ja tutkijat eivät saa tehdään asiallisiakaan juttuja rauhassa, vaan tiettyjen aiheiden käsittely voi johtaa vakaviin ongelmiin, Ilona Pajari sanoo.

Tietyt aiheet tarkoittavat useimmiten maahanmuuttoa, feminismiä, seksuaalivähemmistöjä, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä ihmisoikeuksia.

– Suurin yhteinen nimittäjä häirinnässä on sen volyymi. Törkyviestejä ei tule yhtä tai kahta, vaan kymmeniä tai satoja, kaikkia viestintäkanavia pitkin. Samat teemat, samanlainen kielenkäyttö ja sisältö löytyvät joka viestistä. Suoria kehotuksia häirintään henkilöä kohtaan enää juuri näe. Häiriköt löytävät tai ohjataan kohteisiin vaikka postaamalla samanmielisten somekanavaan yksi linkki, tekijät kertovat.

Sekä kirjan haastateltavien että tekijöiden mukaan häirinnän kohteeksi valikoituminen vaikuttaa kaavamaisuudestaan huolimatta joskus sattumanvaraiselta.

– Jotkut pystyvät tarkasti yksilöimään, minkä blogin, keskustelun tai lehtijutun jälkeen häirintä on alkanut. Toiset ovat voineet puhua samoista aiheista vaikka kirjan verran ilman mitään reaktiota. Logiikkaa touhusta on vaikeaa löytää, Pajari hymähtää.

– Yksityishenkilö on saattanut kirjoittaa mielipiteensä sosiaaliseen mediaan, ja tuloksena on täysin suhteeton vihaposti- ja törkyryöppy, Sovijärvi korostaa.

Vapaus ja vastuu

Kirjan haastateltavista rajattiin tarkoituksella ulkopuolelle julkiset tahot, kuten kansanedustajat ja viranomaiset. Haastateltavat edustavat lähinnä itseään tai ruohonjuuritason toimijoita: kansalaisaktivisteja, tutkijoita, paikallisvaikuttajia ja toimittajia.

Iso osa kirjassa kuvatusta häirinnästä elää omaa elämäänsä eräänlaisena kieroutuneena alakulttuurina: suurimmaksi osaksi netissä, mutta paikallisesti myös tuttujen ihmisten välisenä. Siksikin häirinnän tallennus ja näkyväksi tekeminen on tekijöistä tärkeää.

– Häirintä kohdistuu tavallisiin ihmisiin, jotka haluavat vain osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tai tehdä työtään. Kansanedustajat ja monet julkkikset ovat saaneet törkypostia enemmän tai vähemmän häiriintyneiltä ihmisiltä vuosikymmeniä, mutta tässä on kyse muusta, Ilona Pajari sanoo.

Samalla kun puheiden sävy on 2010-luvulla koventunut niin politiikassa kuin julkisessa keskustelussa, kovimpaan ääneen sananvapauden puolesta huutavat eivät itse kestä minkäänlaista kritiikkiä tai ymmärrä, että vapauteen kuuluu myös vastuu.

Yhteydenpito häirikköön turhaa

Häirintää on eritasoista, ja ihmisten toleranssi sille on erilainen. Yksikään kirjan haastateltavista ei tunnusta muuttaneensa käytöstään tai mielipiteidensä ilmaisua häirinnän takia, mutta tekijät haluavat muistuttaa, että tyhjäkin uhkaus on uhkaus.

– Jos ihmiselle jatkuvasti viestitään, että ”tiedämme missä asut, ei kannattaisi liikkua siellä tai täällä, sinut raiskataan pian” ja vastaavaa, tarkoitus on pelotella. Pelko vaikuttaa psyykeen, herättää ahdistusta ja heikentää työtehoa – kenen enemmän ja kenen vähemmän, mutta ei pitäisi olla kyse siitä, mitä kohde kestää. Nyt ei liioin puhuta siitä, ettei erimielisyyttä tai väittelyä sallittaisi, vaan selkeästä häirinnästä ja usein rikokseksi luettavasta toiminnasta.

Miten sitten pitää reagoida, jos joutuu häirinnän kohteeksi – ja missä menee raja, milloin kannattaa ylipäätään reagoida? Monille nettihäiriköille pahin rangaistus kun on huomiotta jättäminen, eivätkä kyseiset tahot kykene reaalimaailmassa juuri toimimaan.

– Henkilöloukkauksiin vastaaminen ei kannata koskaan. Mikäli rikoksen tunnusmerkit ovat täyttyneet, asia on syytä viedä poliisille. Mutta yhteydenpitoon häiriköiden kanssa on turha ryhtyä, Sovijärvi sanoo.

– Asiallisiin kysymyksiin ja kritiikkiin pitää vastata, mutta nimettömän töryn ja ohi aiheesta menevän länkytyksen voi jättää omaan arvoonsa, Pajari vahvistaa.

Pohjimmiltaan kyse on tekijöiden mukaan siitä, sallitaanko sivistysvaltiossa systemaattinen epätosien väitteiden levittäminen, uhkailu ja suorat kehotukset lainvastaiseen toimintaan.

Juttua on muutettu 27.4.2018 klo 19:

Jutusta on poistettu kohta, jossa sanotaan virheellisesti Turun puukotuksesta kirjoittaneen Rebekka Härkösen tapauksen olleen yksi sysäys kirjan kirjoittamiseen.

Toimitus pahoittelee virheellistä muotoilua.

Julkaistu: 25.4.2018