”Tervetuloa, tervetuloa! Tulkaa sisään!”
Kyi Kyi Kying, 44, hymyilee leveästi ja halaa vieraatkin tulijat vanhan omakotitalon ovella. Kyi Kyi ja hänen miehensä Taw Nying, 48, ovat tehneet pitkän matkan Punkalaitumen asukkaiksi – niin fyysisesti kuin henkisesti. Kuusi vuotta sitten Myanmarista kiintiöpakolaisina saapunut perhe eli toistakymmentä vuotta pakolaisleirillä bambumajassa, jossa neljä lasta syntyivät. – 8 000 ihmistä eli kolmen kilometrin alueella. Oli likaista ja tauteja, ruokana vain riisiä ja öljyä, ei töitä. Lapsia piti vahtia koko ajan, Kyi Kyi kertaa.
Myanmarin diktatuuri on useimpien tiedossa – ainakin vuosikymmenet kotiarestissa olleen oppositiojohtajan Aung San Suu Kyin vuoksi. Nyingin perhe kuuluu karen-heimoon, jota sotilasjuntta piti separatistisisseinä ja etnisesti alempiarvoisena. Enimmäkseen Thaimaan rajaseudulla asuvia kareneita on noin seitsemän prosenttia Myanmarin väestöstä, mutta tarkkoja tietoja on vainon ja puutteellisen väestölaskennan perusteella vaikea saada. – Sanovat, että Burma on nyt muuttunut. Ei ole, niin kauan kuin siellä on sama hallinto. Suomi on niin hyvä maa: on turvallista ja puhdasta, lapset pääsevät kouluun ja työstä saa palkkaa. Me haluamme elää täällä, Burmassa ei ole tulevaisuutta, vanhemmat selittävät kiihkeästi hanketyöntekijä Maarit Tiittasen avustuksella. Pakolaiset, oppositio ja esimerkiksi Yhdysvallat ja YK puhuvat yhä Burmasta, koska Myanmar on juntan maalle vuonna 1989 antama nimi. Myanmar siirtyi siviilihallintoon vuonna 2011 lähes 50 vuoden sotilasvallan jälkeen. Länsimaat ja oppositio pitävät vallansiirtoa näennäisenä: noin 20 sotilasjohtajaa luopui asemastaan juuri ennen parlamenttivaaleja päästäkseen siviiliehdokkaiksi. Kaikki merkittävät virat ovat yhä entisen sotilasjohdon hallussa.
Taw Nying (vas.) ja Kyi Kyi Kying tulivat Suomeen ummikkoina pakolaisina vuonna 2009. Nyt heillä
on töitä, koulutus ja oma koti tyhjillään olleessa talossa Punkalaitumella.
Taw Nying, jota kutsutaan Punkalaitumella Toniksi, ei ollut käynyt päivääkään koulua eikä osannut tullessaan lukea tai kirjoittaa. Kyi Kyi sai käydä neljä luokkaa, mutta 13-vuotiaana hänet lähetettiin piikomaan. – Sain palkkaa 50 kyatia (alle euron) ja vein sen kotiin äidilleni. Suomessa tyttäreni pääsevät kouluun, saavat ammatin eikä kukaan ahdistele heitä, Kyi Kyi liikuttuu. Tawilla on ollut kolme vuotta vakituinen työ muovitehtaassa, ja Kyi Kyi valmistui keväällä ammattikoulusta kodinhuoltajaksi. Perhe sai neuvoteltua itselleen työnantajan avustuksella lainan ja ostettua tyhjillään olleen talon kylän keskustasta. Siellä ovat käyneet kylässä Duudsonitkin. Lapsilla on lyhyt matka kouluun, samoin Tawilla töihin. 22-vuotias esikoistytär asuu jo omillaan. Muut ovat 17-, 13- ja 9-vuotiaita; kuopuspoika on asunut Suomessa suurimman osan elämästään. Alun hankaluudet naurattavat nykyisin. Kyi Kyi kertoo, kuinka hän osti kaupasta auringonkukansiemeniä ja vahingossa koiranmakkaraa, koska ei tuntenut ruoka-aineita eikä mitään yhteistä kieltä ollut. – Mikä uuni, mikä sähkö? En osannut käyttää edes hellaa, kun en ollut koskaan nähnyt sellaista.
– Kyi Kyi leipoo nykyisin kylän parhaat pullat, Maarit Tiittanen hymyilee väliin.
Perhe on kova marjastamaan ja sienestämään. Viime kesänä myanmarilaisyhteisö keräsi sata litraa mustikoita. Kyi Kyi ei tosin enää mene syvälle metsään, sillä kohtaaminen hirven kanssa säikäytti.
– Kauhean iso eläin! Ei se kuulemma tee mitään, mutta tuli vaan kohti, Taw nauraa.
Pari vakavoituu, kun kysytään tulevaisuuden haaveista. – Olemme syntyneet uudestaan Suomessa. Emme toivo muuta kuin töitä, vähän rahaa, lapsille koulutusta ja turvallisuutta.
Nyingin perheen seinällä oleva piirros muistuttaa, että mummi asuu Burmassa, mutta heidän kotinsa on nyt Suomessa.
Punkalaitumen kunnan kolmevuotinen Maahanmuuttajat kylille -hanke ja sen vetäjä Maarit Tiittanen on palkittu useaan kertaan. Periaatteessa kyse on tutuista asioista: arjen hallinnan tukemisesta, kieli- ja muusta koulutuksesta sekä integroimisesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Mutta jotta sanat muuttuvat teoiksi, tarvitaan ruohonjuuritason työtä, aikaa ja ymmärrystä siitä, mitkä ovat lähtökohdat. – Kun pakolaiset tulivat, olin vastassa lentoasemalla. Puhuttiin luku- ja kirjoitustaidottomista ihmisistä, joille esimerkiksi sisävessa, sähkö ja suihku olivat uusia asioita. Jos pitää opetella, miten kynästä pidetään kiinni, sitten tehdään niin.
– Kyse ei ole holhouksesta, vaan alkuun auttamisesta, askel askeleelta. Sen jälkeen ei kytätä, vaan he tulevat itse pyytämään, jos tarvitsevat apua, Tiittanen painottaa. Punkalaitumella on noin 70 Myanmarista tullutta pakolaista. Virallisissa asioissa käytetään tulkkia, mutta arjen asiat on aina saatu perille – vaikka elekielellä.
– Alun jälkeen oleellista on saada ihmiset mukaan yhteisöön ja kohtaamaan paikalliset: kouluun, työkokeiluun, harrastuksiin ja palkkatyöhön. Se vaatii hidasta ja jääräpäistä ”myyräntyötä”, mutta kannattaa.
Suurin vaikeus oli kommunikaatio. Tiittasen mukaan Punkalaitumella kyllä hyväksyttiin tulijat, mutta yhteisen kielen puuttuessa kohtaaminen oli vaikeaa. – He ovat itse lunastaneet paikkansa yhteisössä, kun on annettu tilaisuus. Kun eräs koulun keittiössä harjoittelussa ollut nainen sai palkallisen työpaikan, itkettiin puolin ja toisin, että ihana ihminen ja hieno työntekijä, eikö hän nyt vielä voisi jäädä? Mutta palkkatyö on eteenpäin menoa. Punkalaitumelle kotiutuneet, opiskelupaikan saaneet ja työllistyneet myanmarilaiset ovat halunneet jäädä paikkakunnalle. Uusilla tulijoilla on ollut helpompaa, kun yhteisössä on ollut maanmiehiä.
Kunnanjohtaja Lauri Inna on työskennellyt aiemmin rauhanturvaajana ja muissa YK-tehtävissä muun muassa Afrikassa.
Ensimmäiset turvapaikanhakijat saapuivat Punkalaitumelle jo vuonna 1992, mutta toden teolla kunta on profiloitunut asiassa vuodesta 2008, jolloin Haukankosken vastaanottokeskus avattiin uudelleen.
Maahanmuutto on kausittaista, ja vastaanottokeskusten tilanne elää sen mukaan. Kunnanjohtaja Lauri Inna vahvistaa, että viimevuotinen päätös Haukankosken sulkemisesta herätti Punkalaitumella ei suinkaan helpotusta, vaan närää. Paikkakunnalla on totuttu erinäköisiin ihmisiin ja rinnakkaiseloon. Kunta omistaa keskuksen; kiinteistön halutaan olevan käytössä ja väkeä työllistämässä, ei tyhjä. – Vuonna 2014 Suomeen ei ollut paljoa tulijoita. Ymmärsimme maahanmuuttoviraston säästötarpeet, mutta meillä oli hyviä kotouttamishankkeita kesken, Inna kertaa. Kunta laski tuolloin, että keskuksen lakkauttaminen aiheuttaisi sille liki kahden miljoonan euron tulonmenetyksen. Päätös Haukankosken avaamisesta sai yksimielisen hyväksynnän. Ensimmäiset turvapaikanhakijat tulivat kesäkuussa avattuun keskukseen heinäkuun alussa. – Yksimielisyys ei ole itseisarvo, mutta valtuustoseminaarissa asia meni läpihuutojuttuna. Keskuksen puitteet ja osaava henkilökunta olivat valmiina. Kaikki tietävät, miten näissä tilanteissa toimitaan. Kunnanjohtaja itse tietää, mistä ja miksi ihmisvirrat tulevat. Hän on työskennellyt rauhanturvaajana Kosovon ja Afganistanin operaatioissa sekä YK:n ja ulkoministeriön tehtävissä Afrikan sarven alueella – myös pakolaisleireillä. – Viesti turvapaikanhakijoille on, että tervetuloa, kunhan noudatatte sääntöjä ja ymmärrätte käyttäytymisnormit. Kantaväestön taas pitää ymmärtää, että tulijat ovat jättäneet kaiken tutun, voivat tulla sota-alueelta ja elävät ahtaasti epävarmuudessa.
Kuusi vuotta sitten Suomeen pakolaisena tullut Sun May Htoo eli Sanni,
23, työskentelee pensasmustikan poimijana.
Punkalaidun
Sijainti: Lounais-Pirkanmaa. Naapurikunnat Huittinen, Humppila, Loimaa, Urjala ja Sastamala.
Pinta-ala: 364 neliökilometriä.
Väkiluku: 3 065, josta ulkomaalaisten osuus noin 3 prosenttia.
Väestön ikäjakauma: 0–14-vuotiaita 13,4 prosenttia, 15–64-vuotiaita 57,1 prosenttia, yli 64-vuotiaita 29,5 prosenttia.
Pääelinkeinot: palvelut 40 prosenttia, alkutuotanto 29 prosenttia, teollisuus 25 prosenttia.
Hallinto: 21-paikkainen kunnanvaltuusto. Suurimmat ryhmät valtuustokaudella 2013–16 keskusta (8 paikkaa), perussuomalaiset (6 paikkaa) ja kokoomus (4 paikkaa).
Maahanmuutto voi olla pelastus, ei vain rasite. Pienissä muuttotappiokunnissa väestön vähentyminen ja ikääntyminen tuottavat kasautuvia ongelmia kaikille asukkaille.
– Maahanmuuttajat ovat parhaassa opiskelu- ja työiässä, ja useimmissa tapauksissa heistä kasvaa täysivaltaisia yhteisön jäseniä. Meillä on monta teollisuus-, palvelu- ja maatalousalan yritystä, joissa on maahanmuuttajalähtöisiä töissä. Päivittäistavarakauppa, logistiikka- ja tietohallintopalvelut hyötyvät pikkupaikkakunnalla uusien ihmisten tulosta suoraan, Inna sanoo. Hän korostaa, että vaikka osa tuloista tulee valtiolta ja EU:lta, raha jää silti kiertoon ja poikimaan aluetalouteen. Punkalaitumen elinkeinorakenne on nyky-Suomessa hyvin maatalousvaltainen. Alkutuotannosta saa elantonsa lähes 30 prosenttia kuntalaisista. Palveluiden osuus on noin 46 ja jalostuksen 25 prosenttia. – Isoissa maatalousyksiköissä osa työvoimasta on jo kauan tullut Ukrainasta, Puolasta ja Baltian maista. Isännät ovat kehuneet, että maahanmuuttajatytöt ja -naiset ovat pellolla hukkakauran poiminnassa aivan ylivoimaisia, ja toivoneet vain puoliksi vitsinä, että keskukselta saisi hakea halukkaita kausitöihin, Inna hymähtää. Ilmaistyöhön tai perusoikeuksien polkemiseen ei tietenkään pidä ryhtyä, mutta pitkittyvä toimettomuus on harvan turvanpaikanhakijankaan toiveissa. Valtaosan hakijatulvasta vastaanottava Saksa aikoo sääntöjen kiristämisen vastapainoksi tarjota oikeutta tehdä vuokratöitä kolmen kuukauden oleskelun jälkeen.
Punkalaitumen koulutoimi on myös saanut resursseja tulijoiden myötä. Tällä hetkellä valmistavassa opetuksessa on parikymmentä maahanmuuttajataustaista lasta ja nuorta. Yksi heistä oli Sun May Htoo, 23, tuttavallisemmin Sanni. 17-vuotiaana Suomeen tulleella tytöllä oli monia paremmat lähtökohdat sikäli, että hän oli käynyt lukion pakolaisleirillä ja osaa englantia. – Meillä on iso perhe. Äiti, minä, kaksi veljeä ja sisko asumme täällä, kaksi siskoa Thaimaassa ja isosisko Burmassa, nyt sujuvaa suomea puhuva nuori nainen kertoo. Kielitestin läpäistyään hän sai Suomen kansalaisuuden. Sannilla ei ole kuin hyvää sanottavaa uudesta kotimaastaan: ihmiset auttoivat, sai ystäviä, päästiin kouluun ja töihin. Kodinhuoltajaksi ammattikoulusta valmistunut Sanni on pensasmustikan poimijana paikallisessa yrityksessä. Hän miettii pitkälti samoja kysymyksia kuin muutkin nuoret: löytyykö kotipaikkakunnalta töitä ja etenemismahdollisuuksia.
– Jos löytyy, en muuta mihinkään. Äiti ei puhu suomea hyvin, ja tulkkaan hänelle.
Haukankosken vastaanottokeskuksessa miehet, naiset ja perheet asuvat omissa tiloissaan.
Pelkkää auvoa rinnakkaiselo ei toki ole Punkalaitumellakaan. Vuonna 2009 yksi turvapaikanhakija puukotti toista vastaanottokeskuksessa syntyneessä tappelussa. Viime viikolla iltapäivälehtijulkisuuteen nousi tilanne, jossa turvapaikanhakijan kerrottiin ei-toivotusti seuranneen ja lähestyneen tyttöjä kaupassa.
Lauri Inna korostaa yleisellä tasolla ennaltaehkäisyn merkitystä. – Se herättää huomiota, kun kylänraitille tulee yhtäkkiä iso joukko nuoria miehiä, eikä vain perheitä. Mutta täällä on kyetty selvittämään asiat ja keskustelemaan kasvokkain. Ongelmat pyritään ratkomaan ennen kuin ne suurenevat. Maarit Tiittasen mukaan myanmarilaiset kohtasivat alkuun ”pientä nimittelyä”, mutta se loppui, kun ihmiset tulivat tutuiksi.
– Ja kävin mä jossain vähän räyhäämässäkin aiheesta, myönnetään, hän virnistää. Tiittanen ja Inna korostavat, että kotouttaminen vaatii myös epävirallisia reittejä. Punkalaitumella on maahanmuuttopohjainen jalkapallojoukkue sekä yhteisiä kulttuuritapahtumia ja juhlia.
Punkalaidun on pieni paikka, joka on vastaanottanut tähän asti enimmäkseen pakolaisperheitä.
Tilanteet, tulijat ja mittakaavat ovat erilaisia, mutta olisiko kunnan kokemuksista jotain opittavaa muualla Suomessa? – Kukaan ei kiistä, että maahanmuutossa on ongelmia, mutta leimaaminen ei auta. Normaali kanssakäyminen ja tutustuminen auttaa useimmiten sopeutumista molemmin puolin. Ja sitäkin voi miettiä, millaista olisi itse olla samassa tilanteessa, muotoilee Maarit Tiittanen. Sun May Htoon mukaan tulijoiden ei auta jäädä paikoilleen: – Vaikka olisi vaikeaa, Suomessa on aina enemmän mahdollisuuksia ja tasa-arvoa kuin lähtömaassa. Pitää pyrkiä tavoitteisiin eikä ajatella, ettei pakolaisena voi tehdä niin tai näin. Kaikki järjestyy jotenkin. Lauri Inna muistuttaa, että Suomi on sitoutunut kansainvälisiin sopimuksiin eikä ketään voi käännyttää rajoilta väkivalloin. Läheskään kaikki tulijat eivät saa turvapaikkaa, mutta ne, jotka saavat, eivät katoa huutamalla ja raivoamalla netissä. – Tilanne on nyt tämä, ja se pitää hoitaa. Kysymys on vain, hoidetaanko hyvin vai huonosti. Jos emme osaa hyödyntää Suomeen jäävien potentiaalia ja saa heitä mukaan talouteen ja yhteiskuntaan, molemmin puolin tulee ongelmia.
Teksti Susanna Luikku, kuvat Petri Mulari
