Image

Imagen pääkirjoitus: Miksi toiset rakastavat yhä yli 50-vuotiaina lapsuuden urheilulajiaan ja toiset eivät?

Imagen pääkirjoitus: Miksi toiset rakastavat yhä yli 50-vuotiaina lapsuuden urheilulajiaan ja toiset eivät?
Kannattaako innostunut jälkeläinen viedä joukkueeseen vai latistaako harjoittelu ja kilpaileminen kiinnostuksen, pohtii Niklas Thesslund pääkirjoituksessaan.
Julkaistu: 1.6.2022

Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua? Työhaastatteluiden vanha klassikko on aina ollut vaikea vastattava eikä varmasti muutu yhtään helpommaksi nyt, kun maailma sattuneesta syystä on pakotettu etsimään uusia asentoja. Yleisellä tasolla kysymys kuitenkin näyttää katseen suunnan työpaikoilla, yksittäisen työntekijän kohdalta koko organisaation tasolle. Se on eteenpäin, ja niin on tietenkin myös oltava. Ja siksi tämä on usein myös työporukoiden puhetapa: tiedämme, mitä kollega haluaisi jatkossa ehkä tehdä, mihin hän on tähtäämässä ja miten hän haluaisi itseään tai työpaikkaansa kehittää.

Monesti tiedämme paljon vähemmän siitä, mistä edes lähimmät kollegat aikoinaan haaveilivat tai millaisia toiveita heillä oli ennen kuin elämä asettui nykyisille urilleen. Kuka halusi konserttipianistiksi ja kuka diplomaatiksi, kenestä piti tulla ammattiurheilija ja kuka ymmärsi haudata haaveensa näyttelijänurasta.

Tämä kaikki tuli mieleen Petteri Ala-Kivimäen ja Vesa Koivusen artikkelista Rakkaudesta lajiin. Siinä Ala-Kivimäki ja Koivunen tapaavat viisi aikuista aktiivista liikunnan harrastajaa, jotka yhä, kaikkien vuosien jälkeen, harrastavat lajia, joka on ollut heille rakas pienestä pitäen. Näkökulma ei ole tyypillinen tai ajanmukainen – pitkä lenkki on kuin meditaatiota, triathlonissa tutustuu omiin rajoihinsa ja oppii siirtämään niitä, melominen on henkireikä ja padel intohimo – vaan huomio on niissä toiveissa ja pyrinnöissä, joita omaan lajiin on aikoinaan liittynyt. Sekä siinä kipinässä, joka ei ole suostunut sammumaan.

Tarinoissa on paljon tuttua. Kenen pituuskasvu on alkanut sen verran myöhään, että ikäkausijoukkueessa on jäänyt isompien jalkoihin, tai kenelle on sanottu, että laji on aloitettu liian myöhään, kuromista muiden tasolle tai lajin vaatimuksiin on liikaa.

Näissä ei kuitenkaan ole kyse itse lajista vaan käytännöistä sen ulkopuolella. Tavoista, joilla junioriurheilu on aikoinaan järjestetty sekä kriteereistä ja vaatimuksista, jotka ovat sanelleet joukkueeseen pääsyn.

Kannattaako lapsen varhaisia intohimoja edes vaalia? Lukitsevatko ne lasta niin, että tästä ei koskaan tule varhaista omaksujaa?

Se, millainen karsimisen ja kilpailemisen koneisto junioriurheilu usein on, voi tietenkin myös traumatisoida suhteen koko lajiin tai liikkumiseen kaikkinensa, tehdä samanlaista vahinkoa kuin takavuosien koululiikunta monille. Tai sitten on niin, kuten artikkeliin haastellulla jalkapallon harrastajalla, joka yli 50-vuotiaana sanoo rakastavansa lajiaan samalla tavalla kuin kuusivuotiaana. Välissä on ollut aikoja, jolloin suhde on ollut etäisempi, mutta jo pidemmän aikaa välit ovat olleet läheiset.

Voi olla, että taustalla on se usein kuultu ajatus, että vanheneminen on tulemista siksi, joka on aina tai alun pitäen ollut. Ainakin perheelliselle ajatus tuntuu tutulta. Kun on pakotettu osallistumaan kaikkeen siihen, mitä koulunkäyntiin ja harrastuksiin liittyy, joutuu väistämättä lähemmäs omia lapsuus- tai nuoruusaikoja kuin on aikoihin ollut. Kyse ei ole nostalgiasta vaan jonkinlaisesta reflektiosta. Sen miettimisestä, miten tärkeitä aikoinaan itselle tärkeät asiat tällä hetkellä ovat. Ja jos ne ovat yhä tärkeitä, onko niille oman hyvinvoinnin kannalta kylliksi aikaa.

Samaan aikaan reflektiolla on myös toinen suunta: kuinka pitää huoli siitä, että nuoruusaikaiset intohimot kulkisivat lapsen elämässä mukana aikuiseksi asti. Kannattaako innostunut jälkeläinen viedä joukkueeseen vai latistaako harjoittelu ja kilpaileminen kiinnostuksen? Vai kannattaako lapsen varhaisia intohimoja edes vaalia? Lukitsevatko ne lasta niin, että tästä ei koskaan tule varhaista omaksujaa, joka innostuu aikuisikänsä erikoisoluista ja äänikirjoista?

Ehkä kysyn tätä varhaiselta omaksujalta seuraavassa työpalaverissa. Mikä hänelle on ollut tärkeää, vai onko intohimon kohteita ollut aina paljon? Sen jälkeen voimme taas puskea eteenpäin samalla, kun moni saattaa tehdä paluuta johonkin vanhaan, joka on vain ollut pitkään piilossa.

Twitter @niklasthesslund

Sähköposti niklas.thesslund@a-lehdet.fi

Kommentoi »