Apu

Uni Pietarin kalansaaliista

Uni Pietarin kalansaaliista

Peter Kjellgren edustaa häviävää ammattikuntaa, koska työkseen kalastavien elantoa uhkaavat Suomenlahdella hylkeiden lisäksi monet muut vaarat.
Teksti Liisa Talvitie
Mainos

Ammattikalastaja Peter Kjellgrenin ja hänen vaimonsa Olgan talossa syttyvät valot kuuden aikaan aamulla. Koti löytyy kallioisen niemenkärjen päästä Pellingissä, itäisen Suomenlahden saaristossa. Olgan ja Peter Kjellgrenin naapureina asuvat Peterin vanhemmat ja veli perheineen. Suku on elänyt näillä sijoilla sukupolvia, 45-vuotias Peter Kjellgren on kalastaja jo neljännessä polvessa.

Pian keittiöön venyttelee talon kaksi pitkäkarvaista kissaa, ja ala-asteen toista luokkaa käyvä Patricia-tytär hipsii tukka pörrössä aamiaiselle. Koulutaksi hakee Patrician puoli kahdeksalta Pellingin ala-asteen kouluun.

Normaali kova työpäivä on aluillaan: Peter lähtee merelle, Olga jää käsittelemään edellispäivän saalista myyntikuntoon.

Meri on talvea odottavaa, veden alituisen liikkeen pysäyttävää jääpeittoa vaille valmis. Mutta nyt tyyni vedenpinta kuohuu, kun Peter Kjellgren kääntää kalastusaluksensa keulan kohti verkkojaan ja rysää. Matkaa on suuntaansa yli kaksikymmentä kilometriä.

Harmaan eri sävyt alkavat vähitellen erottua aamun kajossa. Saarten mökit ja huvilat ovat talviteloilla. Niissä vietetään huolettomia kesälomaviikkoja, jotka ovat täysin erilaisia kuin ammattikalastajan ankara arki vuoden ympäri. Pellingissä asuu vakituisesti alle kolmesataa ihmistä, kesäisin väkimäärä ja sen myötä veneliikenne moninkertaistuvat.

Peter Kjellgren alkaa veneen keulahytissä purkaa ajatuksiaan, puhe soljuu suomeksi ja osittain pellingin omintakeisella ruotsin murteella, jota ymmärtää vasta vuosien harjoittelun jälkeen. Pellingin väestöstä 95 prosenttia on ruotsinkielisiä.

– Käyn kokemassa pyydykset kolmesti viikossa, vaikka turhalta tämä touhu nykyään tuntuu. Marraskuun pitäisi olla parasta kuha- ja taimenaikaa, mutta saaliit ovat olleet mitättömiä. Syynä ovat hylkeet, joiden määrä alkoi lisääntyä viitisentoista vuotta sitten. Ne tuhoavat elinkeinomme pian kokonaan, mutta valtio ja kaikkitietävä EU säädöksineen eivät sitä usko. Kaikenlaisia kaavakkeita ja lupa-anomuksia pitää koko ajan täyttää, mutta asiat eivät mene silti parempaan suuntaan. Päinvastoin.

Saman ongelman tietävät kaikki ammattikalastajat. Hylkeet repivät kalliit pyydykset ja syövät niistä parhaimman saaliin, kuhat ja lohet. Vain äärimmäisessä nälässä niille maistuu lahna tai muu kala. Hylkeistä on tullut entistä röyhkeämpiä, ja ne seuraavat kalastajia nykyään avomereltä myös sisälahdille.

– Hylkeiden pyyntiluvat ovat täysin riittämättömät, enkä tiedä mikä enää edes riittäisi. Luonnon tasapaino on järkkynyt, koska kanta päästettiin alunperin kasvamaan liian suureksi. Olen sanonut hylkeitä hyysääville, että onhan teilläkin kaupungissa söpöjä citykaneja! Miksi niitäkään pitäisi hävittää, Kjellgren naurahtaa katkerasti.

Kaikuluotain  vaihtelee kymmenen ja kahdenkymmenen metrin välillä, kapeimmissa salmissa syvyyttä on vain alle kaksi metriä. Kjellgren tuntee vetensä ja ohjaa veneen taitavasti verkoille. Pyydykset ovat kahdentoista metrin syvyydessä.

Hän on kokenut ne viimeksi toissapäivänä, eikä saalis ollut hääppöinen. Pietarin kalansaaliista ei voida nytkään puhua, sillä useasta yhteen sidotusta verkosta nousee lähinnä pieniä lahnoja, silakoita, muutamia kuhia ja yksi nelikiloinen hauenpötkäle.

– Katso, tuolla kyttää yksi pirulainen, hän osoittaa kauemmas selälle.

Siellä näkyy kiiltävä hylkeenpää. Pahasti rikki revitystä verkosta näkee, että hylje kavereineen on vieraillut apajilla. Satoja kiloja arvokalaa menee viikossa niiden ahnaisiin suihin.

Rysä on amatöörikalastajan silmin täynnä kalaa, mutta saalis on täysin riittämätön ammatikseen kalastamista harjoittavalle. Peter Kjellgren kauhoo sätkivää saalista tottuneesti haaviin, erottelee joukosta syötäväksi kelpaamattomat ja heittää ne mereen. Ison saavin pohja täyttyy kiiltäväkylkisistä kuhista ja hauista.

– Toimeentulon kannalta minun pitäisi saada päivittäin yli sadan kilon saaliita, mutta sellaiset kalansaaliit ovat enää unta. EU-komission ensi vuodeksi kaavailemat lohenkalastuskiintiöt ovat viimeinen niitti kaikille Itämeren kalastajille. Norjalainen alihintaan myytävä paskalohi on polkenut myös meidän myymämme kalan tukkuhintaa.

Meren sinilevätilanne ei häntä niinkään huolestuta. Vedet ovat viime vuosina puhdistuneet, pahin tilanne oli 1990-luvulla.

– Silloin rysät ja verkot olivat monen sentin paksuisessa möhnässä, kun sinilevä tarttui niihin. Nyt sellaista ongelmaa ei ole, mutta pahin kauhukuva on Suomenlahdella mahdollisesti tapahtuva öljyonnettomuus. Se on sitten goodbye koko touhulle.

Harmaan  eri  sävyt muuttuvat sävyttömäksi marraskuun hämäränhyssyksi, kun matka kotisaarelle tihkusateessa alkaa.

On aikaa miettiä, mistä kaikesta kalliiksi moitittu kalan kilohinta muodostuu: melkein viidentoista tunnin työpäivistä, materiaalikuluista eli yli tuhannen euron veneen ja auton bensakuluista kuussa, viidestäkymmenestä vuodessa kuluvasta kalliista pyydyksestä. Kalastaja ei tunne sairauslomia, merelle on aina lähdettävä, vaikka olisi selkä kipeä, muista vaivoista puhumattakaan.

Olga Kjellgren on rannalla vastassa. Hän on paistanut tulijoille maissilettuja ja keittänyt luomuteetä. Peter Kjellgren riisuu jalastaan paksut kumihaalarit ja rojahtaa keittiön tuolille.

Hän on kalastanut ammatikseen 16-vuotiaasta, eikä osaa kuvitella muuta ammattia.

– Pellingissä on nykyään enää neljä ammattikalastajaa. Toisin oli takavuosina. Koko ala on kovassa kriisissä, ja kaiken järjettömyyden huippu kuultiin muutama päivä sitten uutisista. Kalaa lennätetään Euroopasta Kiinaan käsiteltäväksi, ja taas takaisin Eurooppaan. Sitten lapsille syötetään koulussa tätä kalaa, eikä ole mikään ihme, etteivät he pidä kalasta! Sellainen harmaa pakastemössö on kalan irvikuva.

Iloinen ”hej” kuuluu samalla eteisestä, kun Patricia tulee punaposkisena koulusta. Perheen ylpeydenaihe on tytön yleisurheiluharrastus Porvoossa.

– Mitalejakin on jo tullut, Olga Kjellgren kehaisee.

Vaikka Patricialla on oma vene, ja hän kalastaa mielellään, eivät vanhemmat voi kuvitellakaan tästä kalastajaa. Oltiinpa miten tasa-arvoisia hyvänsä, ammattikalastajan työ on niin raskasta, ettei se ole naisten hommaa.

– Vaikka onhan Norjassa naiskalastajia, Peter Kjellgren huomauttaa.

Seuraava urakka on lohensavustus. Peter Kjellgren avustaa naapuriaan ja savustaa tämän norjalaislohet. Savustettavaa on tänään 150 kiloa, ja siinä työssä häneltä hujahtaa seuraavat seitsemän tuntia. Kala myydään seuraavana päivänä Porvoon S- ja K-kaupoissa.

Savustamossa tuoksuu herkulliselta. Emme voi jäädä kuitenkaan odottamaan puoliltaöin valmistuvaa kalaa, mutta ostan mukaan Olga Kjellgrenin fileroimaa kuhaa.

– Kala pitää fileroida vasta seuraavana päivänä pyynnin jälkeen. Silloin se on parhaimmillaan. Halvemmalla Suomessa myytävät virolaiset kuhafileet ovat sen sijaan maanneet monta päivää puulaatikoissa, minkä jälkeen ne käsitellään jollain aineella myyntikuntoon. Tiedä sitten niiden terveellisyydestä, Olga ja Peter Kjellgren sanovat.

Kun paistan iltamyöhällä kotona Pellingin vesiltä saadut ja siellä fileroidut kuhat, sanoo perheen 18-vuotias, pihveistä pitävä teinipoika:

– Parasta kalaa, mitä olen syönyt aikoihin!

Samaan aikaan Pellingissä Peter Kjellgren vetää savustusuunista ulos viimeiset lohikimpaleet ja alkaa valmistautua yöpuulle.

Seuraavaan aamuun on aikaa kuusi tuntia. Ehkä hän näkee unta Pietarin kalansaaliista, jonka Jumala antoi. Ei EU.

Julkaistu: 12.12.2011