Menestysdekkaristi Christian Rönnbacka on tuottoisa kirjailija, joka on saanut omakohtaisesti kokea aktiivisen ihmisen korkean vireystilan ja stressin toisen puolen eli piinaavan ­unettomuuden.

Pitkään unettomuutta kokeneena hän heti teki aiheesta alkuvuodesta ilmestyneen äänikirjan Nuku, perkele (Bazar) ääniä, joita hän ja kaltaisensa aktiiviset ihmiset haluaisivat kuunnella unikirjana. Kirja sisältää muun muassa moottori­sahan pärinää, rynnäkkökiväärin lippaan kilahtelua, työkalupakin kolinaa, vuolemista ja maastoauton hurinaa.

Kaksi vuotta sitten toimin vielä vakuutus­etsivänä ja kirjoitin siinä ohessa pari ­kirjaa vuodessa. Huomasin, että aloin ärsyyntyä ihan pienistä asioista, joissa jälkeenpäin ajateltuna ei olisi ollut mitään stressattavaa. Työ vakuutusetsivänä on vaativaa, samoin kirjan kirjoittaminen vaatii päätä ja persettä, juonen kannalta sitä päätä enemmän.

Aloin unohtaa arkisia asioita ja tavaroiden hukkaamisesta tuli arkipäivää. Oli lompakkoa, avainta ja muita esineitä jossain mihin olin ne laskenut käsistäni ja niitä metsästellessä tietenkin ärsytti.

Kirsikkana kakun päälle tulivat ­nukahtamisvaikeudet ja öiset heräämiset. Sinnittelin pitkään, kuten suomalaisen miehen pitääkin, sillä enhän ollut sairas, en vaan saanut nukuttua.

Lopulta aloin analysoida itseäni ja menin käymään työterveyslääkärillä. Siellä vanhan liiton herrasmies totesi ­hetken minua kuunneltuaan, että tuo mylly laitetaan nyt poikki. Hän liputti minut varikolle ja määräsi kolmen viikon sairausloman.

Pelkäsin todella paljon, että minulle määrättäisiin unilääkkeitä, jotka veisivät lopunkin jäljellä olevan terän ajatuksistani. Onneksi niin ei käynyt. Minulle määrättiin päivittäistä ulkoilua luonnossa, luvallista lorvimista ja sain vakuutuksen siitä, että tilanne ei vielä ole paha ja on nukuttavissa pois.

Unettomuuden pahimman vaiheeni voi tiivistää numerosarjaan 03.26, sillä se on ­kellonaika, jolloin säpsähdin hereille lähes joka yö ja minuutin kahden heitolla.

Siitä tuli rutiininomainen aika herätä, ei auttanut, menikö kymmeneltä vai aamuyhdeltä nukkumaan. Jälkikäteen ajateltuna kello olisi pitänyt viedä pois makuuhuoneesta.

Nykyään minulla ei ole kelloa, joka näkyisi sänkyyn.

Yritin netistä löytämilläni ohjeilla vähentää puhelimen käyttöä ennen nukkumaanmenoa, menin aikaisemmin nukkumaan. Luin myös kirjoja, mikä on minulle huono, sillä niihin pystyn keskittymään väsyneenäkin, enkä rentoudu vaan luen ne ­nukkumatta loppuun.

Kokeilin melatoniinia, mikä auttoi nukahtamaan, mutta jätti minulle hieman sekavan olon, jos unet jäivät vajaiksi.

Jossain vaiheessa hyväksyin tilanteen yöllisistä heräämisistä – ja sen sijaan että olisin väkisin yrittänyt nukkua, aloin ­käyttää valvomisen siihen, että analysoin, miksi hitossa ei nukuta.

Sen sivutuotteena rakentui oma teoria, miksi valvon. Koska valvominen johtuu oman mielen kippuroista ja solmuista, johon aivot ovat itsensä vääntäneet, päättelin, että niitä voi myös ryhtyä avaamaan. Jos mietin työasioita, sanoin niille seis.

Perustelin itselleni, että en yöllä niille voi yhtään mitään, ja vaikka keksisin jonkun ratkaisun, en muistaisi sitä aamulla.

­Unikirjan suunnittelu toimi hyvänä juusto­höylänä, itseanalyysin aikana koin, että pystyin siivu kerrallaan ohentamaan sitä mikä minua rassasi. Aloin kehitellä myös nukahtamistekniikoita. Yksi parhaimmin toimivista oli mielikuva matalassa virtaavassa purossa kahlaamisesta, jossa kuulin puron äänen ja katselin pohjan kiviä väreilevän vedenpinnan alla. Siitä tuli suosikkini.

Unirytmin löytäminen ja palautuminen tuli mielestäni siitä, että sairauslomalla pystyin yöllisen valvomisen jälkeen ­nukkumaan pitkään ja syvään, saatoin nukkua aamulla puoleen päivään.

Paradoksaalistahan tässä on se, että ainakin minulla oli nukkuminen ollut luototettuna pitkään ja univisa vedetty tappiin. Mitä enemmän pystyin nukkumaan yöllisen valvomisen jälkeen, sen myötä heräilyt vähenivät ja lopulta ne jäivät pois. Levon merkitys on sen jälkeen ollut minulle yksi tärkeimmistä elementeistä.

Kun lopulta pääsin kiinni normaaliin, ehkä ylipitkiin kymmenen tunnin ­y­öuniin, vireystaso alkoi nousta ja mikä parasta, painoni alkoi pudota stressitason laskiessa. Unettomuuden selätettyäni painoni on pudonnut tasaisesti vaikka isompaa muutosta ei elämäntavoissa tapahtunut. Olen nukkunut pois noin 15 kiloa.

Poliisityössä ehti 15 vuodessa tapahtua paljon, myös sellaisia joista olisi voinut kehittää itselleen painajaisia. Jostain syystä mieleni toimii niin, että ikävät asiat ovat mielessäni hyvin neutraaleja tapahtumia. Se johtuu varmaan siitä, että kaikki ikävätkin tapaukset olivat työtehtäviä, jotka hoidettiin ja jälkeenpäin niistä juteltiin partiokaverin kanssa. Niitä en osaa muistella erikseen, mutta käydessäni vanhoilla partioalueillani muistan melkein joka kadunkulmasta jonkin tapahtuman.

Olen ainakin joskus kokenut olevani lässyttävä romantikko ennemmin kuin kova jätkä. Siitä on hyötyä dekkaripuolella.