Marraskuisena iltana kuusi vuotta sitten Ulrika Björkstamin työpaikan turvallisuuskoulutus venyi ja venyi. Mexico Cityssä markkina-analyytikkona työskennellyt valtiotieteilijä oli tottunut pitkiin päiviin, mutta juuri sinä iltana hänellä olisi ollut kiire vapaalle.
Ulrikan äiti ystävättärineen oli Suomesta vierailulla. Tarkoitus oli juhlistaa tyttären pian koittavaa 29-vuotissyntymäpäivää. Tämän jälkeen edessä olisivat jäähyväiset, sillä naiset olivat palaamassa Suomeen. Ulrika jäisi kotiinsa Meksikoon.
”Tapasin puolisoni, kun olin Meksikossa opiskelijavaihdossa. Menimme naimisiin keväällä kymmenen vuotta sitten. Asuimme ensin Suomessa, mutta palasimme puolisoni kotimaahan, kun sain sieltä hyvän työpaikan viennin edistämisen parista. Olin taitava siinä, mitä tein.”
Viimein, iltaseitsemältä, kokous päättyi, ja Ulrika juoksi taksipysäkille aivan Meksiko Cityn pääkadun, La Reforman, tuntumaan.
”Näin pienen suihkukoneen lentävän poikkeuksellisen matalalla. Mietin, oliko jossain lähistöllä yksityinen kiitorata, sillä Meksikon presidentin asunto sijaitsi aivan naapurissa. Silmänräpäyksessä tajusin, että lentokone syöksyykin kohti.”
Kerosiinin polte iholla
Tilanne muuttui hallitsemattomaksi. Kone iskeytyi maahan ja räjähti. Paineaalto lennätti Ulrikan asvaltiiin. Lentokoneen osat sinkoilivat ilmaan.
Kaaos levisi. Tuskanhuudot ja autojen lauenneet varashälyttimet vihloivat korvia. Kerosiinin polte hehkui kasvoilla ja vartalolla. Tuli tarttui autoihin, joista useat räjähtivät. Toistakymmentä ihmistä makasi kuolleena kadulla. Ulrikan ympärille iskeytyi palavaa romua.
”Tilanne oli epätodellinen. Muistan kaiken tarkasti. Käsissä ja kasvoissa tuntui kuumotusta. Ymmärsin, että kävi huonosti, vaikken tuntenut kipua. Osa minusta sanoi, että tämä oli nyt tässä. Toinen puoli ajatteli, ettei näin voi käydä. Tällaista tapahtuu vain elokuvissa. Kuolemanpelon sijaan tunsin hämmästystä. Päässäni jyskytti vain yksi ajatus: nouse nyt, jos aiot nousta vielä joskus.”
Ulrika keskitti voimansa ja lähti määrätietoisesti suuntaamaan pois onnettomuuspaikalta.
”Olin kuin robotti. Laitoin automaattiohjauksen päälle. Kulkiessani huusin vaistomaisesti apua.”
Kaaoksen keskelle virtasi väkeä ja avustustyöntekijöitä. Moni epäili terrori-iskua. Tuntematon mies tarttui Ulrikaan ja soitti tälle ambulanssin. Matka Punaisen Ristin ensiapuasemalle oli helvetillinen.
”Minua ei kiinnitetty mihinkään, kun auto puikkelehti ruuhkassa. Makasin ohuella laverilla ja kieriskelin palovammoissani. Tuska oli mittaamaton.”
“Mieheni ei kyennyt katsomaan minuun”
Myös ensihoitajalle suuronnettomuus oli sokki. Mies hikoili niin, että silmälasit tippuivat nenältä. Ensiapuasemalla Ulrika kykeni vastaamaan itseään koskeviin kysymyksiin järkevästi.
”Pyysin jopa ottamaan piilolinssit pois. Tuntui, kuin alitajunta olisi ottanut ohjat. Menin vaiston varassa, halusin selviytyä.”
Ensiapuasemalle saapui Ulrikan esimies Finprolta. Paikalle hälytettiin myös puoliso.
”Mieheni ei kyennyt katsomaan minuun. Palovammani olivat syviä, toisen ja kolmannen asteen palovammoja, jotka vaativat leikkaushoitoa.”
Vammojen seurauksena iho lähti kokonaan.
”Hermostoni oli monin paikoin palanut eikä minulla ollut niissä kohdin tuntoa jäljellä. Haavani sidottiin, minut intuboitiin ja sain ison morfiiniannoksen, jonka jälkeen menetin tajuntani.”
Ulrika heräsi paikallisessa yksityissairaalassa.
”Kuulin äitini ääneen, joka lohdutti, että kaikki on hyvin. Sisäelimeni olivat kovilla. Sain runsaasti nesteytystä, jolla turvattiin munuaisten toimintakyky.”
Mieli suojeli shokilta
Päävastuun toimenpiteistä kantoi yhdysvaltalaisen huippukirurgin johdolla plastiikkakirurgiaan erikoistunut lääkäri. Hän ymmärsi, ettei muun henkilökunnan tietotaito, sairaalan hygienia eivätkä resurssit riittäisi hoitamaan Ulrikan tavoin vakavasti palanutta potilasta.
Suurin kysymys oli, mihin Ulrika siirrettäisiin.
”Paras vaihtoehto oli Dallasissa sijaitseva sairaala. Matkustin sinne ambulanssikoneella lääkärin kanssa. Olin siteissä päästä varpaisiin ja nielussani oli intubaatioputki. En pystynyt puhumaan.”
Mieli on ihmeellinen, se suojelee. Ulrika ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta.
”Henkeni oli hiuskarvan varassa. Runsas viidesosa ihostani oli palanut. Nukuin, näin hallusinaatioita ja mietin, tulivatko farkut mukaan. Kuvittelin palaavani muutaman viikon kuluttua normaaliin elämään.”
Kaksi kuukautta sairaalassa
Hoitojakso Dallasissa venyi liki kahden kuukauden mittaiseksi. Ensimmäinen leikkaus tehtiin kaksi päivää Ulrikan saapumisen jälkeen, jolloin operoitiin vakavasti palaneet kädet. Kaikkiaan hoitojakson aikana tehtiin neljä leikkausta kehon eri osiin. Ihosiirteitä otettiin reidestä, selästä ja kaulasta. Vanhemmat viettivät sairaalajakson tyttärensä rinnalla.
”Puolisolleni järkytys oli liian suuri. Suhteemme ei kestänyt onnettomuuden aiheuttamaa kriisiä.”
Leikkausten väliset sairaalapäivät toistuivat rutiinia noudattaen.
”Päivittäiset kylvetykset ja haavojen puhdistus olivat tuskallisimpia toimenpiteitä. Mikään määrä morfiinia ei vienyt kipua pois. En tiedä, mihin sitä voisi verrata.”
Useiden viikkojen makaamisen seurauksena Ulrikan lihakset alkoivat surkastua. Käsissä ei ollut enää lainkaan puristusvoimaa. Motoriikka oli onneton.
”Oli suuri kynnys opetella kävelemään ja pitämään haarukkaa kädessä, kun oli tottunut liki kolmekymmentä vuotta olemaan hyväkuntoinen liikkuja. Turhautumisen ja tuskien keskellä tein päätöksen, etten jää loppuelämäkseni onnettomuuden uhriksi.”
Se oli ratkaisevin avain selviytymiseen.
”Olin elossa ja minulla oli edelleen kaikki edellytykset jatkaa täyspainoista elämää. Minulla oli silmät ja raajat tallella, vain ihoni oli palanut.”
Vieras peilikuva
Loppiaisena 2009 Ulrika siirrettiin Helsinkiin, Töölön sairaalan palovammaosastolle.
”Minut ajeltiin kaljuksi ja kasvoni leikattiin päänahasta otetuilla siirteillä. En nähnyt peilikuvassani mitään tuttua. Sitä oli vaikea hyväksyä ja ymmärtää.”
Kuukauden mittaisen sairaalajakson jälkeen Ulrika pääsi kotikaupunkinsa Turun yliopistolliseen sairaalaan, jossa hän vietti vielä toisen kuukauden.
”Sairaalasta muutin vanhempieni luo. En olisi selviytynyt ilman heidän apuaan. Tilanne oli raskas meille kaikille. Itsenäiseen elämään tottunut tytär palasi kotiin avusta riippuvaisena. Se vaati nöyrtymistä.”
Toipuminen eteni pienin askelin. Kevään aikana Ulrika kävi aallonpohjalla, jolloin paranemisen hitaus oli masentaa hänet.
”Pahimpien kipujen keskellä mietin joskus, pitikö tämäkin kestää. Olisiko sittenkin ollut parempi kuolla? Jossittelin aikani, miten olisi käynyt, mikäli olisin lähtenyt töistä aiemmin. Mitä, jos olisin juossut toiseen suuntaan?”
Ulrika ymmärsi, että hän oli tehnyt kaiken voitavansa. Jos hän olisi lähtenyt aiemmin tai juossut toisaalle, olisi saattanut käydä pahemmin.
”Aikani pähkäiltyäni tiedostin, että jossittelu ei johda mihinkään. Jostain syystä minulle piti käydä näin, ja se piti hyväksyä.”
Apua traumaterapiasta
Kotisairaanhoitaja vieraili perheessä päivittäin. Hoitorutiinit nielivät leijonanosan ajasta. Uusiutuvan ihon kutina oli ajaa Ulrikan hulluuden partaalle. Hän käytti vartalolla ja kasvoilla millintarkkuudella mittojen mukaan tehtyjä painetekstiilejä 23 tuntia vuorokaudessa.
”Pakotin itseni liikkumaan säännöllisesti ulkona, vaikka se tuntui vaikealta.”
Apua Ulrika sai traumaterapiasta, jonka saamisen vaikeus järkytti.
”Olin motivoitunut käsittelemään ja hyväksymään onnettomuuteni, mutta minulle tarjottiin vain mielialalääkkeitä. Vasta vaatimalla sain terapeutin. Hän painotti minulle suremisen oikeutusta, mikä tuntui hyvältä. Vaikka olin toipumassa, olin kuitenkin menettänyt paljon, koko ulkoisen identiteettini. Tuntui hyvältä itkeä menetyksen tuskaa.”
Suurin apu oli ystävien ja läheisten tuesta.
”Sanotaan, että koettelemukset karkottavat ystäviä, mutta minulle kävi päinvastoin. Olen saanut osakseni valtavasti myötätuntoa vieraammiltakin ihmisiltä. Moni on ottanut yhteyttä. Olen kiitollinen vanhemmilleni. Suhteeni heihin on vahvistunut.”
“Tarvitsen hoitoa loppuelämäni”
Merkittäväksi on muodostunut uusi ystävyys Finpron Turun-toimistolla työskennelleeseen mieheen, jonka Ulrika oli tuntenut Meksikon-vuosinaan vain etäisesti.
Kuultuaan, että Ulrika oli Turussa toipumassa, mies otti yhteyttä ja pyysi koirien kanssa lenkille. Ystävän kutsusta Ulrika rohkaistui ensimmäisen kerran onnettomuuden jälkeen kahvilaan.
”Olen kiittänyt häntä usein, sillä tuskin olisin muuten lähtenyt vielä tuossa vaiheessa ihmisten ilmoille. Katseille altistuminen oli niin kuormittavaa. Tuosta ystävyydestä on muodostunut yksi tärkeimmistä ihmissuhteistani.”
Maaliskuussa 2010, pitkän kuntoutusjakson jälkeen, Ulrika Björkstam aloitti osa-aikaisen työkokeilun Finpron Turun-toimistolla.
”Kesään mennessä kykenin asumaan yksin. Sain työpaikan Helsingistä, mikä oli leikkaushoitojenkin kannalta hyvä. Tähän mennessä minua on leikattu yhdeksäntoista kertaa: korjausleikkauksia ja arpikudoksen poistoa. Toimenpiteet ovat osa loppuelämääni.”
Palovammojen vuoksi rantalomat ovat jääneet menneisyyteen. Iho ei kestä aurinkoa. Ohuet ihonsiirteet rikkoutuvat helposti, joten monet urheilulajit on suljettu pois.
”En ehdoin tahdoin lähde esimerkiksi rullaluistelemaan. En käy myöskään uimahallissa, sillä tahtomattani kerään uteliaita katseita. Silloin tulee helposti olo, että omaa olemusta pitäisi jotenkin selittää ventovieraille. Toisaalta tiedän, ettei minun tarvitse siihen ryhtyä. ”
“Haaveilen parisuhteesta”
Ulrika toteaa olevansa sinut arpiensa kanssa, vaikka oman vartalon hyväksyminen on ollut haastavaa.
”Me naiset näemme usein itsessämme vain vikoja: makkaran siellä, rypyn täällä. On ollut vaikea uskoa, että joku voisi nähdä minut viehättävänä. Kun kysyn itseltäni, karttaisinko kiinnostavaa ihmistä vain hänen arpiensa takia, vastaan, etten tietenkään. Haaveilen rakkaudesta ja parisuhteesta. Uskon, että kaikella on aikansa.”
Ulrika toteaa onnettomuuden olleen hänen elämänsä paras ja pahin asia. Elämä Meksikossa tuntuu kaukaiselta, vaikka sinne jäi paljon rakkaita ystäviä. Onnettomuus käänsi elämässä uuden lehden. Hyvä arki on nyt Suomessa. Suurin muutos on tapahtunut mielessä.
”Maattuani pitkiä ajanjaksoja kivun runtelemana, tunnistamatta itseäni peilistä, olen joutunut miettimään, kuka olen. Mitä minusta on jäljellä, kun menetin ulkonäköni, avioliittoni, terveyteni ja hetkellisesti myös työkykyni.”
”Ymmärsin, että minulla on ajatukseni. Ei ole sama, mitä ja miten ajattelen elämästä ja itsestäni. Ajatuksiini voidaan yrittää vaikuttaa, mutta lopulta ne ovat ainoa, mikä on todella omaani. Niitä ei voi kukaan viedä minulta. Ulkoaohjautumisen sijaan olen alkanut elää ytimestäni käsin.”
Onni löytyi tärkeästä oivalluksesta
Pohdiskelujensa myötä Ulrika on alkanut opiskella henkistä, ratkaisukeskeistä valmennusta. Nyt hän palvelee asiakkaita omassa, valmennuspalveluja tarjoavassa yrityksessään.
Kognitiiviseen käyttäytymistieteeseen ja positiiviseen psykologiaan pohjaava menetelmä pyrkii lisäämään hyvinvointia.
”Joskus asiakkaillani ei ole sen kummempia pulmia, tarvitaan vain vähän hienosäätöä ja tietoisuutta omista ajatuksista, voimavaroista ja tavoitteista. Välillä taas haetaan suurempaa elämänmuutosta.”
Ulrika on valjastanut oman oivalluksensa katalysaattoriksi muita varten.
”En kuvittele tietäväni ratkaisuja toisten ihmisten elämänhaasteisiin. Oma kokemukseni on, että ajatuksiaan ja tunteitaan johtamalla voi selvitä vaikeistakin asioista. Valmennus antaa työkaluja tähän.”
Ulrika on aloittanut hyväntekeväisyystyön World Vision -järjestössä. Hänellä on kummilapset Sri Lankassa ja Kolumbiassa, ja lisäksi hän osallistuu erilaisten hyväntekeväisyystempausten järjestämiseen.
”Auttaminen tekee minut onnelliseksi ja synnyttää hyvää. Elän rikasta ja täysipainoista elämää. Haluan keskittyä hyvän vaalimiseen.”
Ulrika matkustaa edelleen paljon. Joka kerta, kun lentokone nousee ilmaan, hän tuntee piston mahanpohjassaan, mutta pelkoon hän ei suostu.
Toimittaja: Sanna Höglund
Kuvat: Kari Kaipainen
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 11/2014.
