Ukrainan ja Unkarin rajalla sijaitsevilla Záhonyn, Beregsurànyn ja Tiszabecsin asemilla vallitsi täysi kaaos. Avustustoimintaa vasta järjesteltiin samalla kun rajan yli haluavan ihmisten määrä kasvoi kasvamistaan.

Alueelle pääsivät sodan alkupäivinä kontrolloimatta kaikki halukkaat, oli kyse sitten turistista tai vaikka ihmiskauppiaasta. Nyt tilanne on selkiytynyt, eikä paikalle ole asiaa muilla kuin avustusjärjestöillä ja henkilöillä, joilla on osoittaa selkeä syy.

− Alussa oli kyllä halju olo, kun mietti keitä kaikkia rajalla on ukrainalaisia hakemassa ja mihin nämä ihmiset päätyvät astuessaan luottavaisena ensimmäisen kyytiä tarjonneen autoon. Me ja muut organisaatiot annoimme asiasta heti alussa palautetta viranomaisille. Ei ole turvallista, jos kuka tahansa voi tulla hakemaan sotaa pakenevia ukrainalaisia. Ihmiskaupan mahdollisuus pienenee, kun tiedetään, keitä alueella liikkuu, kertoo Fidan Itä-Euroopan romanityön koordinaattori Janne Harjukoski puhelinhaastattelussa.

Kroatiassa asuvan Harjukosken oli alun perin tarkoitus lähteä vaimonsa kanssa Ukrainaan pariksi kuukaudeksi koordinoimaan siellä tehtävää Fidan työtä romaniyhteisöissä. Suunnitelmat menivät kuitenkin sodan myötä uusiksi, ja Harjukosket siirtyivät Unkarin ja Ukrainan rajaseudulle koordinoimaan kriisiapua.

Harjukosken mukaan kriisiavun koordinointiin oli hyvä lähteä, sillä ennestään luotettava yhteistyökumppani Unkarin Romanimissio oli jo päättänyt alkaa toimimaan asiassa. Heidän tiloihinsa voitiin muun muassa majoittaa aluksi 200 romanipakolaista ja kapasiteettia saatiin vielä kasvatettua sadalla

− Annoimme raja-asemilla konkreettista apua. Tulijat saivat ruokaa, juomaa ja lääkkeitä, lisäksi autoimme kantamaan laukkuja ja jaoimme yhteistyökumppanijärjestömme Unkarin Romanimission yhteystietoja hätämajoitustarvetta varten. Osa kaipasi myös sitä, että pääsi hetkeksi kainaloon, Harjukoski kertoo.

Suhteet Ukrainan puolella työskentelevien auttajien kanssa ovat tiiviit ja yhteyttä pidetään päivittäin.

− Maan sisäiset pakolaiset pakkautuvat länteen. Tulevina viikkoina ihmiset joutuvat ahdinkoon, kun muun muassa logistiikka ei pelaa ja ruoka uhkaa loppua kaupoista. Pankkiliikenne onneksi toimii vielä ja olemme saaneet paikallisille auttajille rahaa. Toimimme paikan päällä niin pitkään kuin se on mahdollista.

Vaikka tarkkaa tietoa vähemmistöjen liikkumisesta ei ole, lähtee osa Ukrainan romaniväestöstäkin maasta. Moni heistä asuu Länsi-Ukrainassa Karpaattien alueella ja puhuu unkaria, joten Unkari on heille luonteva kohde. Osa pyrkii myös Romaniaan, Moldovaan ja Slovakiaan.

Valtaosa Ukrainan romaneista asuu syrjäisissä kylissä vaatimattomissa oloissa ja hankkii rahaa yleensä päivätyöläisinä esimerkiksi rakennustyömailla. Harvalla jo valmiiksi syvässä köyhyydessä elävällä romanilla on mahdollista saada kasaan matkaan vaadittavat rahat.

Toinen ongelma on, ettei tieto sotatilanteen kehittymisestä välttämättä tavoita heitä, sillä harva osaa lukea. Näin he ovat alttiita myös Venäjän puolelta tulevalle disinformaatiolle. Heikko koulutustaso jättää romanit paitsi uutispimentoon, tarkoittaa se myös hankalampaa lähtötilannetta uudessa maassa.

− Romanikulttuurissa keskeisessä roolissa oleva perhekeskeisyys on myös yksi syy, miksi he eivät halua lähteä kotoaan. Moni ei luota siihen, että monilapsiselle perheelle löytyisi sopiva majoitus, etenkin jos mukana ovat esimerkiksi isovanhemmat. Kaikki eivät myöskään usko tilanteensa paranevan muualla, eivätkä senkään takia ole halukkaita jättämään kotiaan.

Vaikka Harjukoski ei ole kuullut, että romaneilta olisi evätty pääsy rajan yli, ei tilanne ole ollut heidän osaltaan ongelmaton. Osa on joutunut esimerkiksi odottamaan useita päiviä päästäkseen raja-asemalta.

Kyse ei aina ole pahantahtoisuudesta tai rasismista, vaan osa tilanteista johtuu tietämättömyydestä. Auttamistilanteessa kaikille ei ole selvää, että pakolaisten joukossa on ryhmä, jolla on erityistarpeita.

− Romanilapset ja -naiset voivat olla epävarmoja. He eivät välttämättä uskalla kysyä apua, kun eivät osaa lukea kylttejä. Fidassa olemme työskennelleet pitkään romanien parissa, joten osaamme ottaa tarpeet huomioon ja kertoa niistä myös muille. Tietämättömyyden lisäksi olen valitettavasti nähnyt myös selkeää ja avointa rasismia, Harjukoski sanoo.

Ukrainan sota on herättänyt suomalaisissa auttamishalun, ja osa on lähtenyt itse hakemaan pakolaisia Suomeen. Heidän tarinoitaan on nähty mediassa, mikä on omiaan lisäämään vastaavaa toimintaa.

Harjukosken mukaan suomalaisten halua auttaa on hienoa. Hän kuitenkin muistuttaa, että sota on pitkäkestoinen kriisi. Vastaavaa työtä aiemmin tehneillä avustusjärjestöillä on vuosien kokemusta siitä, millaista apua tarvitaan ja missä vaiheessa.

− Kun toimitaan yksin, voidaan olla tilanteessa, ettei paikan päällä välttämättä ole ketään vastaanottamassa apua. Etenkin alkuvaiheessa oli puutteita esimerkiksi varastoinnissa. Tämä johti siihen, että vaatteet olivat myllättyinä ulkona sateessa pitkiä aikoja. Jos näin käy, ovat hyvät vaatteet pian täysin käyttökelvottomia eli avustuksesta tuleekin ongelmajätettä.

Yksi ongelma on ollut yksityishenkilöiden avun keskittyminen pelkästään Puolan rajalle, vaikka sitä olisi tarvittu muillakin rajanylityspaikoilla.

− On hyvä myös muistaa, että erilaiset tarvikkeet ja ruoka ovat Ukrainan lähialueilla huomattavasti halvempia eli Suomesta hankittujen elintarvikkeiden hinnalla saa autettua useampia, kun ostokset tehdään lähempänä. Järjestöillä on omat hankintaketjunsa ja toimiva logistiikka, mikä auttaa tällaisessa tilanteessa.

Avun tarve ei myöskään katoa Ukrainasta vielä pitkään aikaan ja taloudellisille resursseille on kysyntää senkin jälkeen, kun ”pakumiehet” ovat rajalta kadonneet.

− Pitkäjänteisyys on tärkeää. Vaikka sota loppuisi huomenna, jatkuu työ vuosia. Ihmisten sydämiin lyödyt haavat eivät parane nopeasti ja uudelleenrakennus vaatii aikaa. Toivon, ettei alun innostus loppuisi, vaan ihmiset auttaisivat jatkossakin koordinoidusti ja kuuntelisivat avustusjärjestöjen tiedottamista, millaista apua missäkin vaiheessa tarvitaan. Avun tarve ja muoto elää sitä mukaa kun kriisi jatkuu ja kehittyy.

Sota on rankkaa ukrainalaisten lisäksi myös auttajille. Paikallisilta kontakteilta Harjukoski kuulee tapahtumia pommitetuista kaupungeista ja omassa työssään hän tapaa kotinsa jättäneitä ihmisiä.

− Olen nähnyt lukuisia ukrainalaisia, jotka ovat purskahtaneet juna-asemalla itkuun. Heidän elämänsä on palasina ja kaikki mennyt. Kävimme vaimoni kanssa kotiin päästyämme kävelyllä nollaamassa päätä ja puhuimme siitä, miten vaikeaa tämä on paikallisille, kun se on sitä itsellekin.

Harjukoski rohkaisee suomalaisia osallistumaan tänne tulleiden ukrainalaisten arkeen ja menemään yhdessä esimerkiksi kauppaan tai lasten leikkipaikalle.

Kyseessä on ensimmäinen varsinainen sotakriisi, jossa Harjukoski on mukana. Sodan jälkimaininkeja hän näki jo 2006−2010 Bosnia-Hertsegovinassa Fidan romanityössä. Lisäksi hän on Suomessa ollessaan työskennellyt Syyriasta tulleiden pakolaisten kanssa.

− Tiedän, mitä sota tekee ihmisille. Näin Balkanilla sodan jälkien pitkäkestoisuuden, kun olin jälkijoukoissa korjaamassa henkisiä tuhoja vuosia tapahtuneen jälkeen. Tämä tilanne on nostanut alueella taas vanhat sotatraumat esiin.

Esimerkiksi Bosnia-Hertsegovinassa ihmiset käyttäytyvät kuin sota olisi alkamassa.

− Kollegani kertoi, että pankkireissu kesti kolme tuntia, kun paniikissa olevat ihmiset jonottivat päästäkseen nostamaan rahansa. He menettivät varansa viime sodassa, eivätkä halua sitä kokea uudestaan, Harjukoski kertoo.