Afganistanin pääkaupungin Kabulin Ghazi-urheilustadionin kenttää kiertää matala, kivinen katsomo. Taleban-hallinnon aikaan, 1990-luvulla, katsomo oli säännöllisesti täynnä kaupunkilaisia, miehiä ja sinisten burkhien alle piiloutuneita naishahmoja, jotka olivat tulleet seuraamaan rikoksista tuomittujen teloituksia.
Enää stadionilla ei ammuta kuin lähtölaukauksia. Pienessä salissa katsomon alla treenaa kuitenkin vallankumouksellinen ryhmä: joukko nyrkkeileviä naisia. Heidän tavoitteenaan on Lontoon olympialaiset vuonna 2012, jolloin nyrkkeily on ensimmäistä kertaa naisten olympialajina. Projektin nimi on Fighting for Peace.
Nyrkkeilyryhmän nettisivuilla kerrotaan, että tarkoituksena ei ole lisätä aggressioita vaan auttaa naisia käyttämään nyrkkeilyä itsetunnon ja oman elämän hallinnan parantamiseksi. Nyrkkeily on rankka laji, joka vaatii fyysistä ja henkistä kestävyyttä, ja kehästä tulee vertauskuva niille haasteille, joita naiset kohtaavat päivittäisessä elämässään, sivuilla sanotaan.
Symboliikka on ilmiselvä, ironinen ja raaka: Jotta afgaaninaiset pääsisivät pois hellan ja nyrkin välistä, heidän on opittava itse käyttämään nyrkkejään.
Venäläisvalokuvaaja Mikhail Galustov kuvasi valokuvareportaasin aiheesta Imagelle ja onki haastateltavien kännykkänumerot. Haastattelut tehtiin tulkin välityksellä.
Kaikki alkoi kolme vuotta sitten, kertoo naisnyrkkeilijöiden valmentaja Mohammad Saber Sharifi. Silloin hän ja toinen valmentaja nimeltä Shekeb Saturi saivat idean – tai oikeastaan kaksi: Tuodaan naisnyrkkeily Afganistaniin. Yritetään päästä Lontoon olympialaisiin.
Nyrkkeilyhanskoja ja muita välineitä on saatu lahjoituksina, mutta rahanpuute harmittaa suuresti Mohammadia. Nyrkkeilysäkit on ommeltu itse ja käsipainot rakennettu autonrenkaista. Kaikilla tytöillä ei ole edes varaa syödä kunnolla. Suurin haaste on Mohammadin mukaan kuitenkin ollut löytää nyrkkeilijät.
Vaikka taleban-hallinto on kukistunut ja kabulilaistytöt käyvät koulua ja opiskelevat, muslimiperheet eivät suoranaisesti riemastuneet ideasta lähettää tyttärensä nyrkkeilyharjoituksiin. Mohammad rekrytoi harrastajia kouluista liikunnanopettajien välityksellä. Melkein kaikki perheet suhtautuivat asiaan aluksi kielteisesti. Keskustelemalla syntyi kuitenkin joskus luottamus, ja jotkut – harvat – antoivat luvan. Vielä vaikeampaa olisi ollut maaseudulla, jossa tytöt eivät usein saa mennä edes moskeijaan.
Tarkkaa tavoitetta projektille Mohammad ei sano, mutta hän uskoo, että paremmilla resursseilla Lontoossa voisi menestyä ”loistavasti”. Hän toivoo, että he voisivat tehdä yhteistyötä Intian tai Tadjikistanin kanssa, niissä maissa on hänen mukaansa erittäin hyviä nyrkkeilijöitä.
Mutta onko Mohammadin valmennettavilla edes mahdollisuuksia päästä Lontooseen?
Kanadalainen ohjaaja Ariel Nasr tekee nyrkkeilyprojektista dokumenttielokuvaa. Hän arvioi sähköpostissaan Kabulista, että muutamat naisista ovat ”melko lahjakkaita nyrkkeilijöitä, mutta huomattavasti jäljessä Aasian parhaita amatöörinyrkkeilijöitä”.
Lontoon olympialaisiin on tulossa naisille kolme sarjaa ja jokaiseen 12 ottelijaa. Karsintamenetelmää ei ole vielä lyöty lukkoon. Todennäköistä on, että kahdeksan osanottajaa valitaan syksyn MM-kisojen tulosten perusteella. MM-kisat järjestetään Barbadoksella, jonne kabulilaiset tuskin pystyvät matkustamaan.
Neljästä muusta paikasta neuvottelevat Kansainvälinen olympiakomitea ja kansainvälinen nyrkkeilyliitto. Esimerkiksi isäntämaan edustajalle annetaan usein niin sanottu villi kortti, ja tässä kiintiössä ovat myös tuoreet demokratiat ja sodasta toipuvat. Tämä voisi olla Afganistanin naisten mahdollisuus.
Viime syksynä kabulilaisnyrkkeilijät pääsivät ensimmäistä kertaa kisamatkalle, kun he osallistuivat Vietnamissa järjestettyihin Asian Indoor Open -kilpailuihin. Shahla Sekandari voitti 64-kiloisten sarjassa pronssia.
Shahla on 21-vuotias ja opiskelee Kabulissa yksityisessä yliopistossa englantia ja englantilaista kirjallisuutta. Hän asuu vanhempiensa, kolmen veljensä ja kahden siskonsa kanssa Dehmazangissa, joka on yksi Kabulin levottomimmista kaupunginosista. Hän on naimaton, kuten kaikki muutkin nyrkkeilijänaiset.
Shahla on pienestä pitäen haaveillut nyrkkeilystä, mutta aiemmin sen harrastaminen oli mahdotonta. Hän ei osaa sanoa, minkä vuoksi juuri nyrkkeily on kiinnostanut, mutta ehkä siksi, että isä on kannustanut siihen ja hän on nähnyt naisnyrkkeilyä televisiosta.
”Lähipiiri ja varsinkaan sukulaiset eivät pidä harrastuksestani. He kyselevät, että mitä jos nenäsi murtuu tai kasvoillesi sattuu jotain eikä kukaan mene sinun kanssasi naimisiin. Mutta isä on sanonut, että hän pitää minusta huolen, jos jotain sattuu.”
Shahlalla tuntuu olevan kiva isä.
Ja totta kai siitäkin on tullut sanomista, että nyrkkeily ei monien mielestä sovi yhteen islaminuskon kanssa. Shahla itse on sitä mieltä, että miksi ei sopisi. Hän korostaa, että he kaikki noudattavat uskonnon sääntöjä, pitävät huivia nyrkkeillessään eivätkä käytä paljastavia vaatteita.
Vielä on kuitenkin epäselvää, millaisessa asussa Lontoon olympialaisissa saa nyrkkeillä. Huivi ei ole varsinainen ongelma, sillä pääsuoja peittää hiukset muutenkin. Mutta amatöörinyrkkeilyn sääntöjen mukaan otteluhousut eivät saa ulottua polven alapuolelle ja paidan on oltava hihaton. Tämä on useimpien islaminuskoisten mielestä liian paljastavaa.
Suomen nyrkkeilyliiton varapuheenjohtaja Sirpa Makkonen kertoo, että asiasta keskusteltiin kansainvälisessä naisnyrkkeilykomissiossa viime syksynä ennen tuoreinta sääntöuudistusta.
”Esitimme, että säännöissä voisi vähän antaa löysää, että univormun alle voisi laittaa vaikka ihonmyötäisen paidan ja leggingsit, juuri tasa-arvosyistä. Keskustelu varmaan lähti liikkeelle juuri siitä, kun naisnyrkkeilystä tuli olympialaji, ja olympia-aatteeseen kuuluu tasa-arvoisuus. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus osallistua; uskonnosta, kulttuurista tai kansalaisuudesta riippumatta.”
Kun Shahla tuli takaisin Vietnamin-kisamatkalta, hänen puhelimensa alkoi soida. Ne eivät olleet onnitteluviestejä. Tuntemattomat ihmiset kyselivät uhkaavaan sävyyn, miksi Shahla oli Vietnamissa, ja varoittivat, että hänen käy huonosti, jos hän ei lopeta nyrkkeilyä.
Sen vuoksi Shahla kieltäytyi antamasta haastatteluja Afganistanin televisiolle. Uhkailusoittojen takia hän myös kulkee salaa yliopistolle ja nyrkkeilyharjoituksiin. Hän pelkää henkensä puolesta, koska on nyrkkeilijä. Shahla taitaa olla maailman motivoitunein urheilija.
Vaikuttaako Afganistanin väkivaltainen tilanne Shahlan päivittäiseen elämään?
”Ei päivittäin vaan tunneittain”, Shahla vastaa. ”Itsemurhaiskut ovat lisääntyneet koko ajan, ja joka kerta kun joku lähtee ulos, toivomme, että hän tulee vielä takaisin.”
Hän sanoo haaveikseen Lontoon olympialaiset ja sen, että Afganistanista tulisi samanlainen maa kuin kaikki muutkin: että sota loppuisi ja afganistanilaiset voisivat olla ylpeitä maastaan.
Puhelun lopuksi Shahlalla on vielä kysymys: Voisivatko suomalaisnyrkkeilijät kutsua afganistanilaiset Suomeen ottelemaan tai jotenkin muuten auttaa heitä?
Nyrkkeilyliiton varapuheenjohtaja Sirpa Makkonen kiinnostuu asiasta.
”Eihän se mahdotonta ole kutsua heitä johonkin. Minä voisin kyllä viedä tätä asiaa eteenpäin.”
