Image

Työ ei ole muotia



Työ ei ole muotia

Vain hölmö tekee enää tuottavia töitä, kirjoittaa Virpi Salmi.

 

Alkukesästä Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtaja Juhana Vartiainen tuli julkisuuteen kerjäämään verta nenästään. Hän kutsui terveitä, työikäisiä, kotona olevia naisia ”velttoilijoiksi”. Puhe oli niistä naisista, jotka ovat valtion tukemana pois töistä vahtiakseen perillisiään puistoissa, vaikka sitä varten on olemassa kansantaloudellisesti parempi systeemi, päivähoitojärjestelmä.

Sanavalinta – joka oli aivan oikea – aiheut­ti tietysti metelin ja vei huomion pointista, joka oli se, että hyvinvointivaltiossa aikuisen ihmisen on tehtävä töitä. Ainakaan valtio ei voi kannustaa mihinkään muuhun.

Vaikka kyse ei olisi edes pyhistä äideistä, työntekoon kehottaminen on nykyään yhtä saatanallisen oikeistolainen teko kuin peukuttaa Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen kolumnia Facebookissa.

Ja kaikki ajattelevat ihmisethän ovat vasemmistolaisia. Ennen vanhaan vasemmisto vaati työtä kaikille, nykyään urbaani eliitti­vasemmisto on enemmän sen kannalla, että otetaan rennosti. Pitää chillata, downshiftata ja leppoistaa, ja hehkuttaa työevankelista Saku Tuomisen sanomaa siitä, että työ ei ole sama asia kuin läsnäolopakko toimistossa. Ikään kuin Tuominen tarkoittaisi sitä, että vaihtoehto on lintsailla kaupungilla.

Työ ei ole muotia. Se on tunkkainen, epäretro jäänne ajalta, jolloin Suomi oli teollisuusyhteiskunta.

Siksi sitä koetetaan suuri-ikkunaisissa, espressokoneilla sisustetuissa think tankeissa määritellä terminä uudestaan, vastaamaan ajan haasteisiin, aivan kuin kyseessä olisi kiista siitä, onko hipsteri kuollut vai elossa.

Ajatustankkityötä toki saa tehdä. Siinähän vain lekotellaan apurahoittajien piikkiin Macbook Airin kanssa kahviloissa ja ajatellaan luovia, yhteiskunnallisia ajatuksia, esimerkiksi: ”Ihmisellä on tarve kohdata toinen ihminen”, kuten ajatushautomo Demos Helsingin tutkija totesi Helsingin Sanomissa 20.7.

Vanhan ajan työ sen sijaan on valkoisten heterokapitalistimiesten juoni nitistää kansalaisaktivismi, kuten kahvittelu, tärkeistä asioista jutskailu, porkkanan kasvattaminen sekä sanojen ”lähidemokratia” ja ”kaupunkikulttuuri” toisteleminen. Niitä kaikkia voisi tehdä samanmielisten leppoistajien kanssa päiväsaikaan, jos ei tarvitsisi käydä töissä.

Miksi raataa ”kasvottomien pörssiyhtiöiden” piikkiin, koska meillä, siis ainakin minulla ja mun kavereilla, on jo kaikkea.

Sitä paitsi nykytyöelämä tuottaa vain pahoinvointia, stressiä ja uupumusta.

Kun tekee omassa tahdissaan ihania asioita, on paljon hyödyllisempi yhteiskunnalle. On ihan vereslihaisen läsnä läheisilleen, huokuu hymyä maailmaan ja löyhkää luomusämpylöille. Sellainen hyvinvointi tuottaa paljon enemmän kuin veroeurot, sillä juuri mitäänhän ei voi enää mitata rahassa.

Työstä itsessään on tullut kova arvo. Normaalia työssäkäymistä on alettu kutsua sellaisilla nimillä kuin ”oravanpyörä”, kuvaamaan jotakin tyhjänpäiväistä, mieletöntä puuhaa, jota toistaa vain eläin, jolla on kuuden gramman painoiset aivot.

Työn pahin ongelma on tuottavuus. Tuottava työ lisää talouskasvua, joten mieluummin olisi tehtävä jotakin epätuottavaa, ihan vain keskisormen osoituksena Björn Wahlroosille.

Jokainen kaunotaiteiden ylioppilas ymmärtää järjellä, että talouskasvu on pahasta, ja maailman pitäisi perustua jollekin muulle, kuten leppoistelulle ja vapaaehtoistyölle.

Vapaaehtoistyössä on tietysti se kolmannen sektorin ongelma, että yhteiskunta yrittää tunkea sinne palveluita, joita pitäisi tuottaa verovaroilla. Se ei käy. Siksi on turvallisinta mennä vapaaehtoistelemaan ulkomaille, ja vanhukset hoidetaan Björn Wahlroosilta poistetuilla maataloustuilla.

Työnteon vähentämistä on alettu yhdistää sellaisiin yleviin tavoitteisiin kuin ”roinan vähentäminen” ja ”maapallon säilyttäminen jälkipolville”. Kun ei tarvitse käydä töissä haaliakseen lisää tavaraa, jää enemmän aikaa – niin, mille? Ranskalaisten sosiologien lukemiselle?  Ja taas on kantarelliaikakin.

On olemassa ihmisjoukko, jonka on kaikesta työnvastaisesta zeitgeistista huolimatta tehtävä töitä. He ovat työläiset.

Koska suomalaiset työläiset ovat yhtä kaukana leppoistajien arjesta kuin kiinalaiset, heihin suhtaudutaan ymmärtäväisen säälien ja empaattisesti, kun sellu- tai komponenttitehdas lopettaa.

Työläisille ei leppoistaminen ehkä sillä tavalla sovi. Nehän saattavat ruveta ryyppäämään ja mellastamaan.

*

Virpi Salmi on luovan alan freelancer, joka irtisanoutui vakituisesta työstään kaksi vuotta sitten.

Image 8/2012

Julkaistu: 19.12.2012