Apu

Tuunaa, tuunaa, tyttönen

Tuunaa, tuunaa, tyttönen

Ulla-Maija Paavilainen: "Tuunaus sinnittelee suomalaisissa selviytyjän geeneissä. Kun ei ole rahaa, niin tuunataan, ellei entinen kelpaa."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Asuin paikkakunnalla, jossa Teinitalon popvaatteet olivat ulottumattomissa. Siispä oli vihittävä käyttöön mielikuvitus ja niin sanotut kädentaidot. Mummon palttoot kiikutettiin alas vintiltä ja pilkottiin uuteen uskoon. Väripata kiehui keittiössä, ja kotiin tilatusta muotilehdestä kokeiltiin lähes jokainen kaava. Neulepuikot kasvattivat sormien syrjiin känsät. Sisareni huokaili, että kunpa vielä pystyisi itse tekemään kengät.

Kun piti saada t-paita, jonka edustassa luki Coca-Cola, brändin nimi kirjoitettiin kankaaseen tekstiilivärillä. Inspiraation lähteenä ei toiminut satukirja, vaan rehellinen tarve.

Marimekon pallotrikoosta ompelimme pikkuhousuja, eikä kukaan tullut syyttämään kopioinnista tai materiaalin väärinkäytöstä.

Toisaalta kukaan ei tainnut tulla hameen alle kurkistelemaankaan. Pallopöksyt jalassa saattoi ajatella Esa Saarisen neuvojen mukaan: ”Voi pojat, jospa tietäisitte!” Esa tosin on ehdottanut, että kalsareiden kuvioissa pitäisi olla leopardintäpliä.

Tuunaus ei ole mikään nykyajan keksintö, vaan sinnittelee suomalaisissa selviytyjän geeneissä. Kun ei ole rahaa, niin tuunataan, ellei entinen kelpaa.

Ihailen taidokkaita käsitöitä. Jokaisen ei tarvitse nyplätä pitsiä ollakseen mestari, vaan pahkatyöt ja maitopussimatot ovat jo osa kulttuurihistoriallista perintöä. Kanniskelen ylpeänä kahvipusseista tuohivirsutekniikalla punottua kierrätyslaukkua. Tuttavani ompelee kasseja rikkinäisistä sateenvarjoista, joita hän keräilee roskiksista. Tervetuloa, syysmyrskyt.

Välillä inhimillinen luovuus ja itsensä ilmaisemisen tarve villiintyvät outoihin sfääreihin. Satakunnassa puhutaan ”risainista”. Loistava sana, sillä ikävä kyllä joka pirtin nurkassa ei istu ykkösrivin suunnittelijaa. Stefan Lindforskin risainaa toisinaan. Arkkitehtien luomisvimma on tuottanut kyyryssä kulkevia ja niskansa nyrjäyttäneitä asiakkaita kiro-praktikoille ja ortopedeille. Kyseessä lienee ammattikuntien keskinäinen salainen sopimus. Raaputa sinä minun selkääni, minä lähetän sinulle pari selkävaivaista.

Kesäaikaan on mahdollisuus kiertää noin tuhat erilaista näyttelyä ja myyjäistä. Joskus ne kannattaisi myös kiertää kaukaa.

Viehättävä saksalaisvoittoinen puheenparsi soljuu eräässäkin hehtaarihallissa, joka on täytetty lähinnä Aasiasta tuotetulla krääsällä. Tavaroihin kiinnitetyt laput tosin väittävät tuotteiden olevan suomalaista risainia.

Toki sitäkin riittää. Autonrenkaiden kierrätyskumiin voi sonnustautua lähes päästä varpaisiin kuin toivonsa menettänyt Michelin-akka. Huovuttajan mielikuvitusta ei pysäyttäisi edes presidentti Putinin määräys. Karkea, paksu pellava luontuu paitsi viljasäkeiksi myös satojen eurojen  mekkosiksi, joiden katsominenkin saa aikaan allergisen, kutisevan reaktion.

Hiljennyn parikymmensenttisen, violetin, röpelöisen huopahäkkyrän äärellä. Se muistuttaa pelottavaa jättihäpyä, jonka taakse on kiinnitetty sadistinen hakaneula. Lähetän luomuksesta kuitenkin kuvan sisarelleni: ”Mikähän tämä on?”

Parin minuutin kuluttua piippaa vastaus.

”Veikkaan mustaa torvisientä.”

PS. Sain lukijakirjeen, jossa kerrottiin viime kolumnissa tapailemani runon kirjoittajan nimi. Nadine Stair, 85, on kirjoittanut, että ”jos saisin elää uudelleen, alkaisin kulkea paljain jaloin aikaisemmin keväisin ja jatkaisin sitä pidemmälle syksyisin”. Nyt sain runon kokonaisuudessaan, suurkiitokset Espooseen! Nettitietojen mukaan tekstin alkuperä on kuitenkin hämärän peitossa. Nadine Stairia kukaan ei ole vielä tunnustanut tunteneensa. Ehkä tämä etsintäkuulutus tuottaa taas tulosta.

Julkaistu: 8.8.2013