Tuulilasi

Tuulilasin pääkirjoitus: Polkupyörillekin voisi harkita nopeusrajoituksia

Tuulilasin pääkirjoitus: Polkupyörillekin voisi harkita nopeusrajoituksia
"Vastakkainasettelu autoilun ja pyöräilyn välillä on luonnollisesti masentavaa. Useimmat autoilijathan ovat myös pyöräilijöitä, ja toisinpäin. Sellainen olen itsekin", Tuulilasin päätoimittaja Olli Koivusalo kirjoittaa.
Julkaistu: 5.7.2022

Helsingin Kuusisaaresta kun ajaa kantakaupunkiin päin ja kääntyy Ramsaynrannasta Seurasaaren suuntaan, löytyy onnettomuustilastoistakin tuttu paikka, jossa polkupyöräilijän ja autoilijan tiet risteävät tavalla, joka vaatii autoilijalta erityistä tarkkaavaisuutta. Ja samalla pyöräilijältä edes jonkinasteista kykyä lukea autoilijan tekemisiä.

Tänne olin ajamassa. Ennen oikealle kääntyvää risteystä, jossa suoraan ajavalla pyöräilijällä on etuajo-oikeus, on pitkä, loivasti vasemmalle kaartava pyörätie ajoväylän reunassa. Katselin tapani mukaan hyvissä ajoin ennen käännöstä, että hetikohta takaa ei ollut tulossa pyöräilijää.

Vilkku päälle siis ja rattia oikealle. Paitsi, että vastakkaisesta suunnasta sattui juuri tulemaan lenkkeilijä, ja luonnollisesti päästin hänet ensin suojatien yli. Tähän ei montaa sekuntia kulunut, mutta tiesin kokemuksesta, että liikennetilanne takanani pyörätiellä oli saattanut jo muuttua. Paikka kun oli sellainen, että siihen tultiin fillarilla usein ns. miljoonaa.

Näkymä autosta takaoikealle oli paksun C-pilarin ja tien loivan kaartumisen takia erittäin rajallinen. Mutta enhän voinut koko päiväksi jäädä siihenkään kököttämään.

Lähdin vilkku päällä kääntämään oikealle ryömimisvauhtia, koko ajan tilannetta parhaani mukaan sivuikkunoista ja peileistä tarkkaillen.

Samassa silmäkulmassa jo välähti, joten jarru pohjaan ja auto seis. Pyöräilijä suhahti vauhdilla ohitseni – läheltä piti – ja veti hänkin liinat kiinni. Trikoot tiukalla, kypärä kireällä, kärpäslasit silmillä. Tuijotin takaisin Top Gun -reiskojeni läpi. Hoikka herrasmies ojensi keskisormensa, johon luonnollisesti vastasin samalla mitalla.

Olimme syvän suomalaisuuden jalossa ytimessä. Jatkoimme sitten itseksemme sadatellen molemmat omiin suuntiimme.

Mutta kumpi teki virheen? Kumpi oli syyllinen? Minun mielestäni tietenkin pyöräilijä, joka tuli vihreällä Bianchillaan tilanteeseen ylikovaa välittämättä muista tiellä liikkujista. Pyöräilijän mielestä ilman muuta minä, idiootti autoilija, joka yritti tappaa, käänsi tahallaan eteen juuri silloin, kun hän oli laskemassa risteyksen yli parhaassa aerodynaamisessa ajoasennossaan.

Vastakkainasettelu autoilun ja pyöräilyn välillä on luonnollisesti masentavaa. Useimmat autoilijathan ovat myös pyöräilijöitä, ja toisinpäin. Sellainen olen itsekin.

Hulluja kaahaajia ja vähät muista välittäviä kiilusilmiä löytyy sekä ratin että ohjaustangon takaa – tiedä, vaikka olisivat samoja henkilöitä. Liikkumismuoto ei vielä kerro mitään ihmisen persoonasta ja asenteista.

Se on totta kai selvää, että autolla voi saada aikaan paljon pahempaa jälkeä. Pyöräilijä asettaa yleensä alttiiksi vain itsensä. Siinä mielessä on ymmärrettävää, että autoilijan vastuu on isompi.

Silti kyse on yhteispelistä. Jokaisen tienkäyttäjän pitäisi ymmärtää tämä. Liikenteessä on myös nuoria kuskeja sekä senioriautoilijoita, joiden tarkkaavaisuus ja refleksit eivät ole enää huipussaan. Ihan kaikille voi joskus sattua ajo- tai arviointivirheitä, iästä, kokemuksesta ja liikkumisvälineestä riippumatta.

Yksi sosiaalisen median uusista ja ikävistä ilmiöistä on eräiden intohimopyöräilijöiden harrastama tapa kuvata ja videoida jalkakäytävän reunaan tai osittain pyöräteille pysäköityjä huoltoajoneuvoja ja tavarankuljetusautoja. Huoltoajo tai liikuntavaivaisen mummon hakeminen taksin kyytiin eivät kelpaa selityksiksi. Pyöräilijähän ei tietenkään millään pysty kiertämään minkäänlaista estettä.

On toisaalta hienoa, että tällaiset asiat ovat jollekulle niitä elämän isoimpia murheita. Käänteisesti sehän vain kertoo siitä, miten hyvin asiat meillä täällä Suomessa ovat.

Autoton kaupunki, josta aina silloin tällöin jopa valtuustotasolla houraillaan, on muuten umpisurkea idea. Helsingissä riittää esimerkkejä: tervemenoa tutustumaan Itä-Pasilaan tai Merihakaan. Hämeentie, josta pari vuotta sitten tehtiin autoton, on näivettynyt ankeaksi joukkoliikenneväyläksi, jonne ei ikimaailmassa tule kivoja kahviloita, eurooppalaista bulevardielämää ja trendikkäitä terasseja.

Ydinkeskustan Iso-Roba on kävelykatujen pioneeri. Se on aina ollut kulmakunnan tunkkaisin kadunpätkä, täynnä outoja seurakuntasaleja, kirpputoreja ja keskikaljakuppiloita.

Kun ihmiset eivät halutessaan pääse paikalle autolla, he äänestävät jaloillaan.

Huono kaupunki- ja liikennesuunnittelu taisi olla osatekijänä myös alussa kuvaamaani tilanteeseen. Jos risteyskohtaa siirrettäisiin edes muutamalla metrillä sillan suuntaan, näkyvyys parantuisi. Hidastetöyssykin auttaisi. Autojen lisäksi myös pyörille voisi harkita joillekin katuosuuksille nopeusrajoituksia.

Olli Koivusalo
6 kommenttia