Eeva

Tutkija, kirjailija Anna Kortelainen: ”Minulle annettiin suuri salaisuus”

Tutkija, kirjailija Anna Kortelainen: ”Minulle annettiin suuri salaisuus”
Joskus yksi sana voi ratkaista kokonaisen arvoituksen. Niin kävi kirjailija, tutkija Anna Kortelaiselle, joka jäljitti tiensä sodanaikaisen, vuosikymmeniksi vaietun aarteen luokse. Anna toivoo, että isä olisi päässyt näkemään hänen löytönsä.

Helsingin Kalliossa asuva Anna Kortelainen elää keskellä herkullisia tarinoita. Niitä osuu korviin kauppareissuilla tai luikertelee avonaisesta ikkunasta kuudennen kerroksen kotiin saakka. Niin kävi taannoin, kun raitiovaunujen kolinan keskeltä kaikui mahtipontinen toteamus ”Ei tämä Helsinginkatu mikään Via Dolorosa ole.”

”Kuinka nerokkaasti sanottu! Tuo voisi olla suoraan jostakin romaanista”, Anna huudahtaa.

Vanha työläiskaupunginosa on taidehistorioitsijalle rakas tukikohta. Anna nauttii siitä, että Kalliossa ovat edustettuna kaikki ikä- ja sosiaaliluokat. Asukkaat ovat ylpeitä kotikulmistaan ja pitävät yhtä alueen omassa Facebook-ryhmässä.

”Taannoin ryhmässä kerättiin rahaa satavuotispäiviään viettävän rouvan syntymäpäivälahjaa varten. Täällä on yhä paljon ihmisiä, jotka ovat nähneet nämä kulmat sotavuosina.”

Jokin aika sitten Anna löysi 78 vuotta vanhan valokuvan, jossa kotitalon kattoa nuolivat villinä roihuavat liekit. Kalliota pommitettiin Helsingin ilmahyökkäyksessä heinäkuussa 1941 ja yksi osumista sytytti kivitalon ullakon tuleen.

”Miltä mahtoi tuntua, kun tuli humisi tuossa aivan yläpuolella ja asunnot täyttyivät sa-vusta”, Anna pohtii ja vilkuilee katonrajaan.

Kun Annan isä Matti Tuovinen vielä eli, hän kertoi tyttärelleen usein, kuinka lapsena kirmasi kavereiden kanssa pitkin Punavuoren katuja.

”Mietin silloin, kuinka vaarallista se olikaan ollut. Oli sota ja jatkuva ilmapommitusten uhka. Sitten ymmärsin, että sotahan kesti monta vuotta. Ihmiset eivät voineet sulkeutua koteihinsa.”

Sodan arki

Sodan arki ei jättänyt Anna Kortelaista rauhaan. Hän kävi läpi toiseen maailmanso-taan liittyvää materiaalia ja huomasi, että historiallisia hetkiä käsitellään usein rintamakokemusten kautta.

”Helsingin kohdalla kerrotaan helmikuun 1944 kolmesta dramaattisesta pommitusyöstä, mutta minua kiinnosti tietää, mitä muuta tapahtui. Pitihän ihmisten käydä töissä, opiskella ja laittaa ruokaa. Kyllä silloinkin rakastettiin, riideltiin ja haaveiltiin.”

Tutkimusmatkallaan Anna törmäsi tietokirjailija Jenni Kirveen jatkosodasta kertovaan artikkeliin, jossa vilahti ohimennen sana mielialatarkkailu. Kävi ilmi, että sotavuosina tuhansia suomalaisia rekrytoitiin tarkkailijoiksi. He keräsivät tietoa kuuntelemalla ihmis-ten puheita työpaikoilla, kaduilla tai vaikka yleisissä saunoissa.

”Sodan johto halusi tietää, mitä kansalaiset ajattelevat, koska heidän mielialansa kan-tautui aina myös rintamalle ja vaikutti sotilaiden toimintakykyyn. Tarkoitus ei ollut tuot-taa vahinkoa, mutta vakoiluahan se oli. Jos jossakin oli vastarintaa, toisinajattelijoiden nimet saatiin nopeasti selville.”

Sota-ajan arki kiehtoo Anna Kortelaista. Vuoden ajan hän tutki Kansallisarkistossa jatkosodan aikaisia mielialaraportteja.

Mielialatarkkailua

Laajimmillaan Suomessa toimi 18 000 tiedottajaa. Miehille maksettiin kulukorvauksia, naiset saivat usein palkkioksi pelkän kahvipaketin. Mielialaraportit antoivat myös valtion johdolle arvokasta tietoa, sillä sotavuosina ei järjestetty vaaleja eikä tehty mielipidekyselyjä.

”Jokainen tiedottaja oli vaitiolovelvollinen. Tämän on täytynyt herättää epäluuloja. Ihmiset ovat varmasti pohtineet, mitä kaikkea salaista Suomessa tapahtuukaan”, Anna Kortelainen pohtii.

Kun liittoutuneiden valvontakomission venäläiset lähtivät Moskovasta kohti Helsinkiä syksyllä 1944, mielialatiedustelun johtaja pelkäsi, että raportit joutuvat vääriin käsiin. Suomalaisten henkilökohtaisia tietoja suojellakseen hän alkoi ensin polttaa mielialaraportteja, kunnes tuli toisiin ajatuksiin.

Loput arkistosta haudattiin sinkkiarkussa erään kesähuvilan sorarinteeseen Mäntyharjulle, jossa niitä säilytettiin aina 1980-luvulle saakka. Sittemmin aineisto luovutettiin Kansallisarkistolle.

”Kun kuulin asiasta, ajattelin, että se on kuin elokuvasta. Mietin edesmennyttä isääni, hänen vanhempiaan ja myös sota-ajan kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka eivät tienneet verkostosta”, Anna Kortelainen sanoo hengähtäen.

Salaista tietoa

Anna Kortelainen paloi halusta päästä penkomaan aihetta lisää. Hän otti yhteyttä Kansallisarkistoon ja sai ilokseen tutkimusluvan salaiseen materiaaliin.

”Vuoden ajan kävin Kansallisarkistossa, jossa mielialaraportteja ojennettiin minulle lukkojen takaa luettavaksi. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, kun minulle oli annettu tämä suuri salaisuus. Joka kerta, kun pääsin käsiksi materiaaliin, tärisin innosta.”

Pöytäkirjoja Anna sai tutkia vapaasti, mutta yksittäisten tiedottajien nimiä hänellä ei ole lupa paljastaa. Värikäs materiaali kertoi kuitenkin, mitä suomalaiset ajattelivat sodasta, arjestaan ja tulevaisuudestaan.

”Epävarmuus ja salaliittoteoriat kukoistivat. Moni mietti, mikä uutisoinnissa oli totta ja kehen saattoi luottaa. Naisilla oli kova huoli ruuasta, kulkutaudeista ja lasten hyvinvoinnista. Miehistä löytyi persoonia aina kaiken tietävistä nojatuolikenraaleista huolettomiin isäntiin.”

Anna kävi läpi myös sodanaikaista taidetta, valokuvia ja poliisin arkistoja. Ne antoivat arvokasta tietoa kuluttamisesta, vapaa-ajanviettotavoista ja rikoksista. Samalla hän uppoutui evakuointeihin: ihmisten lisäksi suojaan vietiin Suomen arvokkaimpia taideteoksia, kirjoja ja jopa patsaita.

”Helsingin Kolmen sepän patsas kuljetettiin nykyiseen Vantaan Hakkilaan ja haudattiin sorakuoppaan. Voin kuvitella, kuinka seuraavana keväänä pojat ovat menneet etsimään patsasta ja tutkailleet, missä moukarin kärki pilkottaa”, Anna tuumaa nauraen.

Iso näyttely

Kun Anna Kortelainen esitteli löydöksiään Helsingin taidemuseolle ja ehdotti aineiston kokoamista näyttelyksi, museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila innostui heti. Helsingin kaupunginmuseon kanssa toteutettu laaja Mieliala – Helsinki 1939–1945 -näyttely avautui Tennispalatsissa ja Hakasalmen huvilassa lokakuun 2019 puolivälin jälkeen. Tarinat ja kuvat julkaistaan myös kirjana.

”Näyttelyn suurin areena on Helsingin taidemuseo HAM. Sinne tulee muun muassa valtavan kokoinen, zeppeliiniä muistuttava sulkupallo, jolla torjuttiin sodan aikana ilmahyökkäyksiä. Hakasalmessa teemana on evakuointien vaikutus mielialoihin.”

Kiinnostavat rikokset

Kunpa isä näkisi tämän, Anna on monta kertaa hankkeen aikana miettinyt. Matti Tuovinen kouluttautui kriminaalipsykiatriksi ja psykoanalyytikoksi ja päätyi vankimielisairaalan johtajaksi Turun Kakolaan.

Sairaanhoitajana työskennellyt äiti Taina Tuovinen jäi lasten synnyttyä kotiin, sillä isän työ määritteli kuusihenkisen perheen elämää.

”Me lapset totuimme pienestä pitäen siihen, että isä kertoi ruokapöydässä raaoista rikoksista ja rankoista elämäntarinoista. Ihmismielen tutkiminen oli hänen suuri intohi-monsa.”

Anna muistaa vieläkin, kuinka pistoksissaan isä oli niinä päivinä, jolloin vankivaunu kolisteli raidetta pitkin Turkuun ja toi Kakolaan uusia asukkaita.

”Kun mietin omaa työtäni tutkijana ja kirjailijana, tunnistan tuon saman kiihkon. Kan-sallisarkiston raportit olivat minun vankivaununi, jota pengoin malttamattomana.”

Uteliaisuus on ajanut Anna Kortelaisen tutkimaan muun muassa taiteilija Albert Edelfeltin naisia, viipurilaisia elämäntarinoita ja taidemesenaatti Sara Hildéniä.

Johtolankoja etsiessään Anna on valmis näkemään vaivaa.

”Kerran matkustin pelkän sivulauseen perässä New Yorkiin. Tein kirjaa taidegraafikko Antti Niemisestä ja halusin nähdä esikaupungin, jossa Nieminen tapasi 1960-luvulla elämänsä rakkauden.”

Anna Kortelainen ei nuorempana uskonut, että iän myötä elämä muuttuu paremmaksi. Nyt hän tietää olleensa väärässä.

Lapsuuden kesät saaristossa

Lapsena Anna kolusi Turun saaristossa olevaa mökkisaarta niin perusteellisesti, että muistaa vieläkin jokaisen kallionkolon. Koko kesän hän paineli saaressa veljensä ja kahden siskonsa kanssa avojaloin ja hiukset merivedestä suolaisina.

”Nautin leikkimisestä. Siitä tunteesta, kun saaren kivet ja kävyt kohtasivat nuket ja legot. Mielikuvitus hoiti loput.”

Anna viihtyi myös taidemuseoissa ja tavarataloissa. Vaikka paikat olivat desibelitasoiltaan toistensa vastakohtia, niiden tunnelmaan oli helppo solahtaa. Väkijoukon ja taideteosten keskellä hän ei tuntenut itseään ulkopuoliseksi.

Taide vei voiton opiskelupaikkaa valitessa: Anna päätyi lukemaan taidehistoriaa Turun yliopistoon.

”Se vasta oli elämää! Opiskelin nousukaudella ja otin monta sivuainetta ja opintolainaa. Kun valmistuin keskelle 1990-luvun lamaa, juhlat loppuivat siihen.”

Urallaan Anna sanoo olleensa onnekas. Töitä on riittänyt opettajana, tutkijana ja taidehistorioitsijana. Ensimmäiset kirjansa hän julkaisi vasta yli kolmekymmenvuotiaana tyttären synnyttyä.

”Oli huikeaa oivaltaa, että kirjoittaminen on minun juttuni. Siinäkin saa tutkia ja perehtyä aina uuteen aiheeseen.”

Anna muistaa janonneensa jo lapsena tietoa. Kun vankivaunuasiat oli päivällispöydässä puitu, isä ja äiti keskustelivat uutistapahtumista. Anna kuunteli tarkoin ja toivoi, että hä-nelläkin olisi oma näkemys, joka helpottaisi väittelyyn osallistumista.

Äidin intohimo

Äidin suurin intohimo kohdistui Pariisiin. Hän luki Simone de Beauvoirin kirjoja ranskaksi ja vei Annan monta kertaa rakastamaansa kaupunkiin. Anna retkeilee 89-vuotiaan äitinsä kanssa yhä ja nauttii hykerryttävistä keskusteluista.

”Jos äiti olisi tässä, hän muistuttaisi laittamaan kuvaukseen huulipunaa. Äidillä on tapana lasauttaa nokkelia lohkaisuja niin, että minä jään kakkoseksi. Samoin on huulipunan kanssa: äiti ei lähde lenkittämään edes koiraa ilman lempisävyään.”

Sukupolvien jatkumon Anna näkee 21-vuotiaassa tyttäressään Ainussa. Tämä tottui jo lapsena kuulemaan tarinoita Annan tutkimusaiheista, joihin liittyivät usein yksinäiset äidit. Teini-iässä Ainu kiinnostui isoisänsä ammatista.

”Ainu luki isäni lääkärilehtiä ja mietti, kuinka hoitaisi potilastapauksia. Vuosien myötä häntä alkoivat kiinnostaa erityisesti kaltoin kohdeltujen naisten tarinat.”

Tyttären ammatinvalinta tuntuu nyt loogiselta: Ainusta tulee kätilö.

”On mahtavaa, että sukumme säikeet punoutuvat tähän nuoreen naiseen. Välillä Ainua kuunnellessa tuntuu, kuin isäni puhuisi hänen kauttaan.”

Annan mielestä on lohdullista ajatella, että jokainen ihminen jättää jäljen, jota jälkipolvet kuljettavat eteenpäin omalla tavallaan. Tuon matkan seuraaminen on vanhemmuuden suurin etuoikeus.

Anna arvelee joutuneensa itsekin erityisen tarkkailun kohteeksi jo isän ammatin vuoksi.

”Isä totesi kerran, että minulla oli jo pikkulapsena tapana suhtautua kriiseihin niin, että otan elämässäni kehitysloikan. Tästä on tullut mantrani: pahoina hetkinä ajattelen, että minun on vain niistettävä nenäni ja kasvettava muutama sentti.”

Hyvä elämä

Nykyiseen elämäänsä Anna ei osaa toivoa mitään lisää. Kotoa kaksi vuotta sitten muuttanut tytär rakentaa omaa elämäänsä ja kukoistaa. Annastakin tuntuu hieman samalta. Hän on erottamaton miesystävänsä, toimittaja Axa Sorjasen kanssa.

”Muistan, kun ihmiset sanoivat, että iän myötä elämä muuttuu vain paremmaksi. Ajattelin nuorempana, että se on lohtupuhetta. Nyt ymmärrän, että he olivat oikeassa. En ole ikinä ollut näin onnellinen”, Anna sanoo ja pyörittää sormiensa väliin harmaan hiussuortuvan.

”Lopetin muutama vuosi sitten hiusten värjäämisen, ja nyt nämä ovat kuin hevosenjouhta, aivan niin kuin isälläkin oli. Ihastelen väriä päivittäin peilistä ja mietin, että tälläkin tavoin hän on yhä lähelläni.”

Ikäänsä Annalla ei ole tarvetta peitellä muutenkaan. Kesällä 2019 hän täytti 51 vuotta. Kirjailija toivoo, että syntymävuotta kysyttäisiin useammin.

”Ennen se mainittiin aina kirjailijaesittelyissä, mutta nykyään siellä on usein pelkkä nimi ilman numeroita. Minä yritän kerjätä, että kysykää nyt hyvät ihmiset, jotta voin kertoa ääneen, että olen viisikymmentäyksi.”

Sitä sopiikin korostaa, sillä perusteet ovat aukottomat.

”Olen paremmassa vireessä ja minulla on mehukkaammat jutut kuin kaksikymppisenä.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 10/2019. Nettiversiota on muokattu.

Julkaistu: 20.6.2020
Kommentoi »