Eeva

Turvaton lapsuus oli johtaa tuhoon

Turvaton lapsuus oli johtaa tuhoon
Myrskyisät kotiolot saivat Riikka Tuomen etsimään apua päihteistä ja poikaystävistä. Hän lääkitsi ahdistustaan huumeilla ja pakeni vaikeita tunteitaan parisuhteisiin. Ahdistuksen kohtaaminen yksin oli hänelle liian vaikeaa.

Riikka Tuomi, 36, muistaa hyvin sen hetken, kun hänellä oli ensimmäistä kertaa oma mielipide. Riikka seisoi tuoreen poikaystävänsä kanssa ruokakaupan kylmähyllyllä ja sanoi haluavansa ostaa pippurimeetvurstia.

”Minua jännitti miehen reaktio. En ollut selvillä siitä, oliko minulla oikeus kertoa, mitä haluan.”

Riikka oli juuri lopettanut huumeidenkäytön ja eronnut väkivaltaisesta suhteesta, jossa mielipiteitä ei sallittu. Hän oli oppinut myötäilemään toisten tunteita.

”Nykyään tiedän olleeni sekä päihde- että läheisriippuvainen. En osannut olla hetkeäkään yksin. Yritin miellyttää ja hoivata kaikkia lähelläni olevia ihmisiä. Vaikka tunsinkin tarvitsevani omaa aikaa, olin varma, että joku suuttuu minulle, jos haluan olla yksin.”

Läheisriippuvaiselle ihmiselle kaikkein tärkeintä on tulla rakastetuksi, millä ehdoilla tahansa. Riikka uskoo kasvaneensa läheisriippuvaiseksi jo nuorena.

Myrskyisä lapsuus

Riikan lapsuus oli myrskyisä. Vanhemmat olivat eronneet, kun hän oli pikkulapsi. Yksinhuoltajan kodissa asiat eivät olleet hyvin. Kun rakas isoäitikin kuoli, perheen elämänhallinta tuntui katoavan kokonaan.

”Ikäviä tunteita alettiin lääkitä reippaasti alkoholilla. Isosiskolla oli tapana soittaa naapurien ovikelloja ja kysyä, voisivatko he soittaa poliisit, kun äidin uusi mies pahoinpiteli meitä ja äitiä.”

Riikka muistelee, kuinka kodin vesi- ja sähkölaskut olivat maksamatta, asuntoa ei siivottu ja perheen kissojen ja koirien ulosteita oli kaikkialla. Pikkusisko oli sijoitettu lastenkotiin, kun Riikka oli 13-vuotias.

”Elämässäni ei ollut yhtään turvallista aikuista, jolle olisin voinut kertoa tilanteestamme. Kun minutkin sitten pakotettiin lastenkotiin, tunsin tulleeni lopullisesti hylätyksi”, Riikka kertoo.

Kun Riikka pääsi 14–vuotiaana muuttamaan isänsä luokse, hän oli päätöksestä todella onnellinen ja innoissaan. Hän kävi rippikoulun, alkoi seurustella, valmistui stipendin kera peruskoulusta ja opiskeli hienomekaanikon ammatin. Elämän raamit olivat näennäisesti kohdillaan.

”Hyvä elämä ei riittänyt, halusin lähteä pahoille teille. Sisälläni oli surua ja ahdistusta, jonka kohtaaminen yksin päivästä toiseen tuntui liian vaikealta.”

Riikka Tuomi ajautui huumeita käyttävään porukkaan 17-vuotiaana. Huumeriippuvuuden myötä välit perheeseen rakoilivat.

Huumeita käyttävät kaverit

Riikka tutustui 17-vuotiaana huumeita käyttävään porukkaan.

”Harjoittelin ensin amfetamiinin käyttöä yksin, jotta he hyväksyisivät minut mukaansa. Ajattelin, että huumeet auttaisivat minua kestämään vaikeita tunteitani.”

Välit perheeseen rakoilivat, ja ystävistä tuli Riikan elämän tärkeimpiä ihmisiä. Hän antoi asuntonsa ystäviensä käyttöön ja tottui siihen, että nämä saattoivat varastaa hänen tavaroitaan.

Riikka oli siirtynyt käyttämään suonensisäisiä huumeita ja painoi enää 36 kiloa. Vähitellen Riikka alkoi kadota perheensä elämästä.

”En usko, että muuten olisin nyt tässä. Läheisen huumeidenkäyttöä ei pidä mahdollistaa. Arvostan sitä, että äitini tarjosi minulle aina yösijan ja ruokaa, jos en ollut huumeissa. Kukaan perheestäni ei kuitenkaan antanut minulle rahaa tai yrittänyt etsiä minua silloin, kun käytin huumeita.”

Elämää hallitsi jatkuva pelko. Riikka varasti tavaraa kaupoista ja autoja kadulta, hän eli vuosia asunnottomana ja yöpyi rappukäytävissä ja varastetuissa autoissa.

”Jos joskus sainkin asunnon, annoin sen aina ystävien käyttöön. En osannut huolehtia omasta kodistani, enkä halunnut olla siellä yksin.”

Kerran ystävät varastivat Riikan asunnosta kaikki arvotavarat, kun hän nukkui.

”Välillä pelkäsin läheisiäni niin paljon, että huolestuin mielenterveyteni puolesta. Elämä oli todella kuluttavaa.”

Yritti ostaa kiintymystä

Riikka huolehti huumeita käyttävien ystäviensä asumisesta ja syömisestä ja yritti siten ostaa itselleen kiintymystä ja rakkautta.

”Minä seurustelin koko ajan. Miehet olivat aina huumeidenkäyttäjiä ja suhteet heihin olivat syviä ja vakavia, mutta myös väkivaltaisia ja epätasa-arvoisia.”

Kaikissa rakkaussuhteissa Riikka joutui piilottamaan oman herkkyytensä ja esittämään kovempaa kuin todellisuudessa oli.

”Jotkin suhteistani olivat niin väkivaltaisia, että aloin itse uskoa, että ansaitsin joutua väkivallan kohteeksi.”

Nyt Riikka ei ole varma, onko hän koskaan ollut todella rakastunut.

”Ehkä rakastin niitä miehiä jollakin tavalla. Nyt ymmärrän kuitenkin, että minulle oli silloin kaikkein tärkeintä tuntea tulevani rakastetuksi ja hyväksytyksi.”

Vuonna 2008 Riikka rakastui.

”Paras ystäväni oli juuri heittänyt minut ulos kodistaan, ja minä kävelin surkeana kauppakeskuksessa. Näin tutunoloisen miehen, jota kävin jututtamassa.”

Pieni juttutuokio johti siihen, että Riikka muutti miehen luokse asumaan. Mies ei käyttänyt huumeita ja toivoi, että Riikka lopettaisi huumeidenkäytön.

”Ensimmäistä kertaa elämässäni minuun ihastunut mies halusi todella auttaa minua.”

Mies totesi, että pitäisi Riikasta enemmän, jos tällä olisi omia mielipiteitä. Kun ensimmäinen mielipide sitten ruokakaupan hyllyllä muodostui, Riikka tunsi vapautta ja helpotusta.

Isosisko katkaisi välit

Riikka kärsi kaksi kuukautta vieroitusoireista, huusi ja itki unissaan. Vieroitus kuitenkin onnistui. Hän soitti tutulle, joka oli jättänyt huumeet ja sai tämän kautta uusia ystäviä.

Sitten hän otti yhteyttä perheeseensä.

”Perheeni oli todella onnellinen ja helpottunut, kun minulla oli viimein kaikki hyvin.”

Seuraavaksi Riikka päätti hakeutua lapsuutensa unelma-ammattiin.

”Pääsin opiskelemaan kultasepäksi. Pärjäsin koulussa hyvin ja olin opettajien mielestä taitava. Opiskelukaverini olivat upeita naisia, vietimme paljon aikaa yhdessä.”

Lopputyökseen Riikka teki kauniin kultaisen ristin, jonka keskellä hohti tähtirubiini. Ristin kärkiin hän sijoitti kaksitoista timanttia.

Lopputöiden esittelyyn ja valmistujaisiin saapui koko Riikan perhe. Riikka jouduttiin kuitenkin poistamaan koulun tiloista, sillä hän oli käyttänyt huumeita.

”Ymmärrän nyt, että voin tuolloin todella huonosti.”

Riikan parisuhde oli juuri päättynyt.

”En osannut vielä käsitellä kielteisiä tunteitani, ja parisuhde oli ollut tapani paeta niitä. En myöskään osannut olla yksin. Kun mies muutti pois, en keksinyt muuta ratkaisua, vaan ajauduin takaisin huumeiden pariin.”

Valmistujaisten jälkeen Riikan isosisko katkaisi välit häneen kokonaan. Riikka sanoo, että hän ymmärtää päätöksen.

”En silloin itsekään olisi halunnut minua elämääni. Ratkeamiseni oli suuri pettymys itselleni ja monelle läheiselleni. Olin jo herättänyt kaikkien toivon, silloin anteeksiantaminen oli aivan liian raskasta.”

Poikaystävän kuolema

Koska Riikka oli jo nähnyt, minkälaista elämä saattoi parhaimmillaan raittiina olla, tuntui huumeidenkäyttö mustaan tunneliin sukeltamiselta. Hän myös kaipasi koulukavereitaan ja perhettään.

Seuraavat neljä vuotta kuluivat kuin harmaassa sumussa. Kun Riikka sitten jälleen kerran rakastui, hän päätti, että huumeet jäisivät nyt lopullisesti taakse.

”Muutimme poikaystäväni kanssa Keski-Suomeen, ja yritimme molemmat lopettaa huumeiden käytön. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään.”

Poikaystävä joutui lopulta sairaalaan. Päihteiden aiheuttama tajuttomuus johti hapenpuutteeseen, ja mies halvaantui. Myös Riikka joutui pian sairaalaan saatuaan likaisesta neulasta verenmyrkytyksen.

”Minä makasin sairaalassa ja poikaystäväni viereisessä terveyskeskuksessa. Eräänä iltana heräsin ja sanoin lääkärille, että nyt hän lähti. Tiesin poikaystäväni kuolleen.”

Miehen nimi ja kuolinaika on tatuoitu Riikan nilkkaan.

Vuonna 2017 Riikka Tuomi seisoi Turun rautatieaseman raiteilla ja soitti kuolleen poikaystävänsä sisarelle.

”Halusin kertoa hänelle, että päättäisin nyt elämäni. Olin antanut kotiavaimeni pois ja kirjoittanut jäähyväiskirjeen perheelleni.”

Poikaystävän sisko soitti yhä uudelleen Riikalle ja pakotti hänet puhumaan kanssaan. Lopulta hän lähetti Riikan puhelimeen junalipun tämän isän luokse Hyvinkäälle.

Riikka otti matkalipun vastaan. Seuraavat viikot hän asui isänsä luona ja käytti pikkusisarensa vaatteita.

Vieroitusoireet olivat voimakkaita ja fyysisiä, Riikka oksensi ja tärisi. Tutun vertaisryhmän jäsen otti yhteyttä ja pyysi mukaan toimintaan. Ensimmäistä kertaa Riikka alkoi pohtia riippuvuussairauksiensa luonnetta.

”Vähitellen aloin saada kiinni siitä, minkälainen minun elämäni on ollut ja minkälaiset tunteet saivat minut käyttämään huumeita. Ahdistus, pelot, turvattomuus ja yksinäisyys tekivät minusta addiktin.”

Vaikka Riikka Tuomi haluaa nyt asua yksin, se tuntui hänestä aluksi pelottavalta.

Apua vertaisryhmästä

Huumeidenkäytön lopettaminen oli nyt alku suurille rakennustöille. Riikka päätti kohdata vertaisryhmässä ne tunteet, jotka saivat hänet käyttämään huumeita. Monia niistä hän ei kyennyt edes nimeämään.

”Kun en itse tunnista jotakin tunnetta, soitan tukihenkilölleni ja kuvailen sitä. Pikkuhiljaa olen oppinut, että kaikki tunteet katoavat vähitellen. Uskon, että hirveinkin tunne voi olla alku jollekin uudelle ja hyvälle.”

Tällä hetkellä Riikka lukee kirjaa läheisriippuvuudesta. Kun hän kaksi vuotta sitten sai oman kodin, hän päätti yrittää asua ensimmäistä kertaa yksin.

”Annoin tilaa sille puolelle minussa, joka haluaa olla hiljaa, yksin ja rauhassa. Se tuntui aluksi todella pelottavalta.”

Riikka Tuomi kertoo tarkastelevansa itseään mielenkiinnolla.

”Haluan nyt kaikessa rauhassa selvittää, kuka on tämä Riikka, joka ei käytä huumeita. Pidän hyvää huolta siitä, ettei minulla olisi asian kanssa mitään kiirettä tai hätää. Tutkiskelen itseäni ja menneisyyttäni päivä kerrallaan.”

Juuri nyt Riikka ei halua päästää ketään lähelleen. Uusi rakkaussuhde ei tulisi kysymykseenkään, kun itsetutkiskelu ja toipuminen ovat alkuvaiheessa. Paineita hän purkaa thainyrkkeilyn kautta.

”Olen nyt niin keskeneräinen, että jos joku tulee liian lähelle, nostan muurit nopeasti ylös. Sekä miehet että ystävät joutuvat nyt odottamaan kauempana, sillä haluan varjella sitä minuutta, joka sisälläni on syntymässä. Nautin siitä, että minulla on vahvat rajat.”

Riikalla ei menneisyytensä vuoksi ole aavistustakaan siitä, minkälaista on olla lähellä ja rakastaa ilman riippuvuutta.

”Mielikuvani rakkaudesta parisuhteessa ovat vääristyneitä. Kun ajattelen rakkautta, ajattelen yleensä pikkusiskoani.”

Sisarelleen Riikka soitti silloinkin, kun oli kadonnut kaikkien muiden läheistensä elämästä.

”On ollut herättävää kuulla, minkälaista sisareni elämä on ollut minun rinnallani. Hänen kokemansa hätä kosketti syvästi, en ollut ymmärtänyt sitä pelkoa, jonka perheeni on joutunut kokemaan. Tuntuu hirveältä, että olen laittanut heidät kokemaan sellaista. Sisareni sanoi pelänneensä todella, että minut löydetään jostakin kuolleena. Nykyään hän on paras ystäväni.”

Riikka on pyytänyt perheeltään anteeksi. Hän arvelee, että ei osannut rakastaa itseään niin paljon, että olisi ymmärtänyt perheen rakastavan ja kaipaavan häntä.

Riikka tutustuu vähitellen uudelleen myös isosiskoonsa. Hän sanoo miettineensä paljon lapsuudenperheensä tarinaa ja sitä, kuinka hänen isosiskonsa joutui teini-ikäisenä huolehtimaan yksin koko perheestä. Vastuu oli valtava.

”Nykyään mietin, millaista elämä olisi, jos sen olisi elänyt aivan tavallisesti. Olisiko minulla esimerkiksi lapsuudenystäviä?”

Moni Riikan ystävistä on menehtynyt. Riikka näyttää vanhaa kuvaa itsestään. Iho on kalmankalpea ja poskissa on kuopat.

”Poikaystäväni oli tuolloin juuri kuollut. Olen näyttänyt tätä kuvaa nuorille varoittavana esimerkkinä.”

Apua muille

Nykyisin Riikka toimii Keijohankkeen vertaisneuvojana ja kokemusasiantuntijana. Hän käy puhumassa kokemuksistaan kouluissa ja erilaisissa tilaisuuksissa. Riikka toivoo, että saisi tulevaisuudessa työskennellä nuorten parissa, ehkä nuoriso-ohjaajana tai sosiaaliohjaajana päihde- ja mielenterveyspuolella.

”Huumevalistus ei tehoa, jos nuorille vain heristellään sormea ja varoitellaan. Tarinani voi jättää nuorille muiston siitä, että ketään ei tulisi jättää ongelmien kanssa yksin.”

Kun Riikka puhuu huumeongelmasta, hän haluaa tehdä selväksi, että kyseessä on kuolemaan johtava sairaus.

”Moni huumeita käyttävä ihminen on luonteeltaan erityisherkkä. Lopettaminen on työlästä, koska siinä maailmassa väkivalta, vaikeat tunteet ja menetykset lisääntyvät koko ajan. Haluan kuitenkin kertoa, että toivoa on. Sitä on aina.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 1/2020. Nettiversiota on muokattu.

Julkaistu: 29.8.2020
Kommentoi »