Työmatkalla Kymenlaaksossa saavun Kouvolan rautatieaseman kioskille eräänä talvisena keskiviikkona kello 8.38. Valitsen askin pastilleja ja rupean maksamaan.

– Onko köhää? myyjätär kysyy.

– Ei, vastaan.

– Niin, ja näitä kun popsii, ei edes tule, hän jatkaa,

Miten ihmeessä tuo nainen noin aamutuimaan muutamassa sekunnissa tajuaa, miten minunkaltaiselleni tamperelaisjuntille kannattaa puhua. Asiakaspalvelu on taiteen laji, ajattelen ja minulle tulee hyvä olo.

Haminan torilla kello 10.20 kysyn lippalakkinsa korvaläppien suojissa yksinään lämmittelevältä mieheltä kävelyreittiä RUK:lle eli reserviupseerikoululle. Hän viittaa kintaallaan torin yli, ei käännä päätään, ei sano mitään.

– Onko alle vai yli kilometrin matka? yritän.

– Ymhheijon, hän vastaa,

Minä nousen taksiin, parin minuutin matkalla ehdin miettiä, että miksi minä typerys menin kyselemään tyhmiä.

Kello 16.40 pyydän Kotkan linja-autoasemalla lipun Tampereelle.

– Tuleeko meno-paluu, lipunmyyjätär kysyy.

– Ei. Olen kotiin menossa, Tampereelle, kun sieltä aamulla tänne tulin, niin vaikka onhan Kotkakin oikein mieluisa kaupunki. Viihdyn varsinkin täällä saarella, kun täällä kaikki on jotenkin niin miellyttävästi ikään kuin pysähtynyt, jaarittelen.

– No, sittenhän mie myyn siulle meno-paluun, niin sie pääset vaik heti huomenaamulla tänne takaisin, myyjä hymyilee.

Kymenlaaksossa palvelu toimii, ja osataan myydä. Mutta kuinka on asianlaita muissa osissa rakasta Suomenmaatamme?