Puheenaiheet
Image

Tuomion päiviä | pääkirjoitus

Tuomion päiviä | pääkirjoitus

Elokuussa sai jännittää kahta oikeudenkäyntiä suorana lähetyksenä läppäriltä työpäivän lomassa. Moskovalaisessa oikeustalossa lasikopissaan istuivat Pussy Riotin kolme naista, joita syytettiin huliganismista ja kristinuskon arvojen rienaamisesta. Ja liki samaan aikaan toisaalla, Helsingissä, tuottaja Erkko Lyytistä työryhmineen tentattiin elokuvasta Suomen Marsalkka.
Mainos

Teknisesti ottaen kyse ei ollut oikeudenkäynnistä, vaan tiedotustilaisuudesta, mutta ilmeisesti kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan sitä iltapäivälehtien toimittajille. He vetivät syyttäjän roolinsa mallikkaasti.

Pussy Riotin oikeudenkäynti oli farssi. Kahden vuoden vankeustuomiot näyttävät, kuinka kurjassa tilassa sanan­vapaus Venäjällä on. Äskettäin Helsingin Sanomat julkaisi yhden tuomitun, Nadežda Tolokonnikovan, vanhan haastattelun, jossa hän kertoi kantaaottavan taiteensa motiiveista: ”Tilanne oli samanlainen niin poliittisessa elämässä kuin kulttuurielämässä. Radikaalien poliittisten kokeilujen tilalla kaikessa vallitsee pysähtyneisyys.”

Suomen kulttuurielämää ei voi luonnehtia pysähtyneeksi, mutta sitä ympäröivää yhteiskunnallista ilmapiiriä sana kuvaa hyvin. Suomen Marsalkan nostama äläkkä oli uusinta kolmen vuoden takaisesta kohusta, joka koski Kristian Smedsin Kansallisteatterille ohjaamaa Tuntematonta sotilasta. Yhteistä molemmille oli paitsi pölyttynyt aihe, myös se, että paheksunta mediassa aloitettiin mahdollisimman aikaisin, ennen teosten näkemistä. Hysteria myy tai ainakin saa aikaan klikkauksia. Toisaalta se tuo kulttuurituotteelle huomiota ja sitä kautta katsojia. Yleisö saa viihdettä ja hauskan puheenaiheen. Missä siis vika, kun kaikki voittavat?

Ehkä olen tosikko, mutta minusta journalismin tulisi lähtökohtaisesti vaalia sananvapautta ja kyseenalaistaa myyttejä – ei vaalia myyttejä ja kyseenalaistaa sananvapautta. Kulttuurin harrastajana taas toivoisin tuoreempia tabuaiheita. Niitä täytyy olla, jos vanhoistakin riittää näin paljon porua.

Sananvapauden rajoja voi koetella myös hyvin henkilökohtaisella tavalla. Norjalainen Karl Ove Knausgård  kirjoitti kuuden romaanin sarjan itsestään ja siinä sivussa läheisistään. Knausgårdilla on draaman tajua. Romaanisarjansa nimen, Taisteluni, hän lainasi Hitleriltä.

Knausgårdista tuli sensaatio. Ei siksi, että hänen mielipiteensä olisivat radikaaleja, vaan siksi, että hän tuntui heittävän koko elämänsä lukijan silmille. Isän alkoholismin, vaimon mielialahäiriöt, omat salaisimmat ajatuksensa. Kaiken.

Rohkeaa? Julmaa? Arvokasta? Banaalia? Kyllä, ja lisäksi äärimmäisen kiinnostavaa. Lähetimme Juha Itkosen tapaamaan Knausgårdia tämän nykyiseen kotikaupunkiin, Ruotsin Ystadiin. Artikkeli Minun elämäni (ja vähän muidenkin) pohtii sitä, mitä kaikkea kirjailija saa teoksissaan kertoa – aihe jota Itkonen on itsekin käsitellyt romaanissaan Seitsemäntoista.

Myös Riku Korhosen essee Ja sitten lasku esittelee suorapuheisen kirjailijan: Korhosen itsensä. Eikä lainkaan parhaassa valossa. ”En tiedä, onko se hyvä asia, mutta tunsin, että tässä asiassa – krapulakatumuksissa ja parannusyrityksissä – on paras olla rehellinen”, Korhonen kirjoitti toimitukseen lähettämässään viestissä.

Hän myös valisti, että krapulasta kertovan tekstin otsikko viittaa Irwinin kappaleeseen Vielä yhdet. Pidimme siitä heti. Siis malja Rikulle, ja ehkä myös toinen. Tulkoon tuomio ilonpidosta vasta seuraavana aamuna.

Mikko Numminen, päätoimittaja  www.twitter.com/mnumminen

Image 8/2012

Julkaistu: 29.8.2012