Tunturiaavan talvi: lumiretki suolle ja saamelaisten pyhille paikoille
Puheenaiheet
Tunturiaavan talvi: lumiretki suolle ja saamelaisten pyhille paikoille
Lappi tunnetaan tuntureistaan, mutta suurempi osa Lapista on suota. Vaikuttavimmat maisemat ovat siellä, missä tunturien jylhyys ja suon avaruus yhdistyvät kuten Pyhä-Luoston kansallispuiston Tunturiaavalla.
Julkaistu 19.2.2022
Apu

Pyhä-Luoston kansallispuiston eteläosassa sijaitseva Tunturiaapa on jo pitkään kiehtonut minua, ja olen käynyt tässä silmiä hivelevässä paikassa eri vuoden­aikoina.

Ehkä vahvin tunnelma siellä on keskitalvella, jolloin suolla on hiirenhiljaista. Sulan maan aikana kulku on rajoitettu pitkospuihin. Vaikka vetelässä suossa pääsisi liikkumaan, se ei tietenkään olisi sallittua, koska suon pinta turmeltuisi.

Nyt sitä ongelmaa ei ole: suo on lumihangen suojassa, ja pinta on sen verran kovettunut ja tuulen tuivertama, että ­pääsen tutustumaan suon eri kolkkiin tavallisilla maastohiihtosuksilla.

Kirjoittaja painelee murtomaasuksilla omia latujaan. Aapasuon takana häämöttävät Ukonhattu (vasemmalla) ja Kultakero.

Välillä eteneminen kuitenkin takkuaa, sillä lumen alla on sulana pysyviä ­hetteikköjä. Kun suksi osuu sellaiseen, turpeen sekainen vesi jäätyy nopeasti pohjaan kiinni. Yritän raaputtaa jää­kokkareita pois hankaamalla suksea ­pitkospuun reunaan.

Kun nousen avosuolta pitkospuun päälle, lennähdän selälleni – luisto on näköjään palannut suksiin!

Kuin karhu könyän lumihangessa ja yritän päästä pystyyn parinkymmenen kilon kamerarinkka ja jalusta selässäni. Minuutteja kestävän ähinän ja puhinan jälkeen olen taas pystyssä, ja matka jatkuu hyvin luistavien suksien päällä.

Kaatumiseni ei harmita minua yhtään, naurattaa vain. Onneksi lumi pehmensi tärskyä.

Pyy osui yllättäen kuvaajan reitille Tunturiaavan laidan metsikössä.

Suon reunan metsikössä kuulen hiljaista viheltelyä: kaksi pyytä ruokailee viereisessä koivussa. Herra ja rouva.

Vaikka olen tasa-arvon kannattaja, myönnän olevani onnellinen siitä, että nimenomaan koiras on lähempänä, parhaalla kuvausetäisyydellä. Uroksen ­höyhenpuku on nimittäin todella kaunis.

Onneksi olen viitsinyt kantaa mukanani tilaa vievän ja painavan teleobjektiivin, eväiden ja juomien kustannuksella. Vaikka pyy on varsin yleinen metsäkana­lintu, se on niin arka, että sitä pääsee harvoin näin hyvin kuvaamaan.

Kaamos on oivaa aikaa eläytyä alueen myyttiseen menneisyyteen ja kokea pyhien seitojen läsnäolo.

Täällä Pyhätunturilla, Kemijärven ja Pelkosenniemen rajamailla, on Suomen vanhin kansallispuisto, jossa lumenvalkoisia tuntureita ympäröivät karut kivikot, ­ikimetsät ja suot. Kaamos on oivaa aikaa eläytyä alueen myyttiseen menneisyyteen ja kokea saamelaisten pyhien paikkojen, seitojen, läsnäolo.

Sydäntalven lyhyt päivä painuu hiljalleen tunturin taa. Vain pakkasen pauke kelopuissa rikkoo erämaan hiljaisuuden.

Tämä paikka on hieman napapiirin pohjoispuolella, joten joulu-tammikuussa aurinko hädin tuskin käväisee horisontin yläpuolella.

Virallisesti päivän pituus on noin yksi tunti, mutta käytännössä valoa on riittävästi luonnossa liikkumiseen suunnilleen aamuyhdeksästä kolmeen iltapäivällä.

Planeettamme kulma aurinkoon on keskitalvella sellainen, että laskennallisesti kaamosraja menee Rovaniemen kieppeillä, siis napapiirillä.

Käytännössä ilmakehä kuitenkin ­taittaa auringon valoa niin, että aurinko tulee hieman näkyviin horisontin takaakin. Niinpä todellinen kaamosraja menee selvästi napapiiriä pohjoisempana, suunnilleen Sodankylän korkeudella – siellä päivätön päivä kestää vuorokauden.

Hämärää on, mutta lumen ansiosta kaukaisemmatkin tunturien huiput ­erottuvat hienosti. Tunturiaavan lintu­tornilta on kansallispuiston parhaat panoraamanäkymät tunturijonon eteläisille huipuille.

Palokärki viihtyy vanhoissa metsissä, ja niitä Pyhä-Luostolla riittää.

Tunturiaavan tavoin pohjoisen suot ovat yleensä aapasoita. Niissä vesi valuu reunoilta kohti keskustaa, ja suon keskiosat ovat puutonta nevaa tai lettoa. Se takaa avarat näkymät.

Pyhä-Luoston jyrkkäpiirteiset tunturit nousevat satojen metrien korkeuteen suoraan aapasuolta. Harvassa paikassa Suomessa tuntuu siltä kuin olisi vuoristossa. Täällä sellainen tunne paikoitellen tulee.

Pyhätunturi on Suomen eteläisin suurtunturi. Se on osa 12 tunturin muodostamaa ketjua, jonka korkein huippu Noitatunturi kohoaa 540 metriin meren­pinnasta ja lähes 400 metriin juureltaan. Noitatunturi on tunnettu seita.

Jos on selkeää ja jaksaa valvoa, avara Tunturiaapa on loistava paikka revontulien tarkkailuun. Takana erottuvat Pyhä-Luoston tunturiketjun ­eteläiset huiput.

Suhteellinen korkeusero kuuluu Suomen muhkeimpiin, vaikka pohjoisemman Lapin tunturit ovat merenpinnasta mitattuina Pyhää korkeampia.

Pyhätunturien jono on satoja miljoonia vuosia vanhaa kvartsiittia. Kova kivilaji on kulunut hitaammin kuin ympäröivien alueiden pehmeämmät kivilajit ja nousee siksi niin huomattavasti ympäristöään korkeammalle. Nämä huiput ovat aikanaan olleet paljon nykyistä korkeammat ja teräväpiirteiset, mutta vesi, jää ja tuuli ovat kuluttaneet niitä aikojen kuluessa pyöreiksi ja loivapiirteisiksi. On Pyhällä silti jäljellä myös korkeita jyrkänteitä.

Näiden mahtavien jäännösvuorten sylissä lepäävä Tunturiaapa on suosittu retkeilykohde, koska sinne on helppo tulla: Pyhätunturin hotellin vierestä lähtevä retkeilypolku laskee loivasti parin kilometrin matkan halki kynttiläkuusien koristaman aarniometsän.

Muutama kuukausi aikaisemmin ­ruska-aikana paikka oli tupaten täynnä retkeilijöitä. Nyt saan nauttia näistä majesteetillisista maisemista täydessä hiljaisuudessa, seuranani vain pyy­pariskunta sekä Tiaislaavun kuukkelit ja läheistä keloa kopsutteleva palokärki.

Kommentoi »