Taas mennään. Suomi ja Ruotsi isännöivät toistamiseen yhdessä jääkiekon MM-kisoja.
Muuten tilanne on Leijonien osalta erilainen kuin viime keväänä. Kieltäytymiset, loukkaantumiset ja työsulun takia rankasti myöhässä alkanut NHL-kausi tekevät sen, että joukkue on suuren yleisön silmissä nimettömämpi kuin aikoihin.
Ja kaukalossa tasapaksumpi. Pahemmin kärjistämättä: uutteria kahden suunnan työhevosia tai kolmoskentän polkukoneita Suomella riittää. Heitä toki tarvitsee jokainen joukkue, mutta vain heillä ei voiteta yhtään mestaruutta. Tai oikein muutakaan.
Muutama MM-konkarikin sentään saatiin mukaan. Jo vuosia päävalmentaja Jukka Jalosen luottomiehiin kuulunut kolossipakki Ossi Väänänen kuuluu tähän ryhmään.
– No joo, en tiedä; tämä viimeistelyviikko on ollut jotenkin älyttömän tahmea. Luistin ei liiku, kaverit eivät löydy ja koko ajan takkuaa jostain kohtaa oman alueen pelissäkin. Tiedä mistä johtuu, mutta on tässä vielä aikaa, Väänänen tokaisee.
Kokenut peruspakki yrittää harvemmin sellaista, mihin rahkeet eivät riitä, mutta Väänänen kykenee toteuttamaan kiekollisempaakin pelitapaa. Ainakin silloin, kun vastustaja ei tunge aggressiivisesti iholle ja omat hyökkääjät ovat sitä tasoa, että kykenevät pitämään kiekkoa ja rakentamaan peliä alhaalta asti myös MM-tasolla.
Etenkin Leijonien 2013 keskushyökkääjäosastolla pelinrakennuksesta ei ole edelliskisojen kaltaisia takeita.
Iäisyyskysymys siitä, kuinka kauan ja keitä NHL:stä ja AHL:sta vapautuvia pelaajia kannattaa odottaa, saa Väänäsen mietteliääksi.
– Vaikea kysymys, eikä onneksi mun päätettävissä. Pitää katsoa tilannekohtaisesti. Mitään itseisarvosääntöä siitä, että otetaan tai ei oteta, kun joku vapautuu Pohjois-Amerikasta, ei voi laatia – paitsi jos puhutaan tarpeeksi kovasta pelaajasta.
Karu fakta on, että Suomella tämän tähtiluokan miehiä ei juuri ole kisoihin vapautumassa. Tai sitten heitä ei kiinnosta.
NHL:n tynkäkauden tahti, perhesyyt ja MM-kisojen yhä joissain piireissä elävä maine ”keväthöntsinä” saavat mahdollisten loukkaantumisten ja sopimustilanteiden ohella aikaan sen, että etenkään vanhemmat pelaajat eivät ole järin innokkaita.
Suora ei kiinnosta -vastaus olisi Suomen ilmapiirissä itsemurha. Lajin sisällä on silti julkinen salaisuus, että Leijonajohdon harrastamat pitkät leiritykset ja EHT-painotukset ovat lisäsyynä monen pelaajan nihkeyteen maajoukkuepaitaa kohtaan.
Ossi Väänäsen kausi päättyi Jokereissa pahaan pettymykseen sen verran ennen aikojaan (putoaminen puolivälierissä Lukolle), että hän ehti omien sanojensa mukaan huilata riittävästi ennen MM-leirityksiä. Mies asettelee silti sanansa punniten:
– Se on kaksiteräinen miekka. Nuoremmat ja vastatulleet kaverit tarvitsevat pidempää sisäänajoa maajoukkueeseen, mutta sama ei koske kaikkia pelaajia. Ehkä sitäkin juttua voisi jatkossa soveltaa vähän enemmän tilanne- ja yksilökohtaisesti.
Vasta SM-liigassa läpimurtonsa tehneen hyökkääjälupauksen ja Leijona-debytantti Sakari Salmisen, 24, tilanne on luonnollisesti erilainen – etenkin kun myös hänen seurajoukkueensa KalPa putosi puolivälierissä.
– Parempi vaan, ettei tullut mitään kuukauden taukoa jäällä olossa. Muiden puolesta en voi puhua, mutta minulla on riittänyt virtaa ja puuhaa tähän peliin sopeutumisessa, Salminen sanoo.
Pienikokoinen (180 cm/72 kg) Salminen rakastaa kiekkoa, kiemuroita ja yllättäviä oivalluksia – joskus liiaksikin.
Hän oli harjoitusotteluissa pulassa etenkin fyysisempien vastustajien kanssa, mutta puutteistaan huolimatta Salminen on sitä hyökkääjätyyppiä, jota Suomelta yleisesti ja etenkin tämän vuoden ryhmästä muuten puuttuu.
– Maajoukkueella on selvästi tietty sapluuna, mutta näen, että minut valittiin leiriryhmään omien vahvuuksieni takia. Yritän välillä omia kikkoja, riskilläkin. Joskus onnistuu, joskus ei, Salminen virnistää vinosti.
Niin, se sapluuna. Häijympi voisi tokaista, että nyt jos koskaan nähdään, mihin asti Jukka Jalosen korostama pelitapa – joka tosin on Jalosesta riippumatonta mainettaan monipuolisempi – riittää pelaajistolla, joiden osaaminen tilanteiden tunnistamisessa, syöttötekniikassa ja kiekonkäsittelyssä on kansainvälisissä peleissä huomattavankin rajallinen.
Toinen ikävämpi skenaario, josta valmennusjohto, saati pelaajat, eivät julkisesti halua puhua, on tietty henkinen väsymys.
Kansankunnan kaapin päällä pönöttävä uusi kansallislaji ei voi napsia vain rusinoita pullasta, mutta monet kovissakin liemissä keitetyt tahot kokevat MM-kisojen media- ja kansanhuomion menevän välillä väärään suuntaan överiksi.
Kultaa ja kunniaa on tarjolla – mutta niin on sontaakin. Jos kokee olevansa yhden harhasyötön jälkeen kansakunnan sylkykuppi, taakka voi tuntua kohtuuttomalta.
Epävirallisessa kritiikissä ei välttämättä olla täysin väärillä jäljillä. Ammattiurheilijan on toki kestettävä painetta ja otettava haukut vastaan siinä missä palvontakin. Mutta puheet kiekkokaukalosta sotatantereena ja pelaajista rintamakarkureina ovat paitsi naurettavia, myös signaaleja maailmasta, joka on kiekkoilijoiden(kin) nykypolvelle vieras.
Kaikesta huolimatta jääkiekko on vain urheilua, ja peli. Ja pelin pitäisi olla hauskaa. Kysykää vaikka Suomen menestyneimmältä kiekkoilijalta, Teemu Selänteeltä.
Ohi pelillisten asioiden voi myös kysyä, kenen kisat kevään karkelot lopulta ovat. Jääkiekkoon ja sen liepeille pesiytynyt pöhötauti sekä lajijohdon kyvyttömyys ymmärtää yhteiskunnan reunaehtoja ja avoimen viestinnän tärkeyttä kulminoitui viime keväänä kritiikkiin lipunhinnoista.
Konsulttiyhtiö PwC Suomi teki Suomen Jääkiekkoliitolle MM-kisojen 2012 taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia tarkastelleen katsauksen.
PwC kuuluu MM-jääkiekon yhteistyökumppaneihin, mutta tuloksissa nousi selkeästi esiin se, että käsistä karanneiden hintojen vuoksi järjestäjät eivät saavuttaneet tavoitettaan lätkän tuomisesta lähemmäksi suurta yleisöä, perheitä ja junioripelaajia.
Etenkin kaksi viime mainittua ovat lajille kuin lajille oleellisia ryhmiä jatkuvuuden ja lajiin kiinnittymisen kannalta.
MM-Kisojen yleinen vetovoima on silti säilynyt Suomessa hämmästyttävänkin suurena. Helsingin ottelut vetivät keväällä 2012 301 000 katsojaa. Lipputuloja kertyi yli 23 miljoonaa euroa. Kisoista raportoi 800 median edustajaa, ja tv-lähetykset keräsivät 938 miljoonaa katsojaa 114 maassa.
SJL:lle viime kevään kisat tuottivat 8,2 miljoonan euron nettopotin. Liitto on pyrkinyt voimakkaasti korostamaan, että se käyttää tuoton niin sanottuun ruohonjuuritason toimintaan, kuten 25 päätoimissen taitovalmentajan palkkaukseen junioripuolelle.
Perjantaina alkavat kotikisat ovat monella tapaa jos nyt ei viimeinen, niin ainakin tärkeä paikka Jääkiekkoliitolle näyttää, että lätkä on muutakin kuin ajastaan jääneiden ylimielisten pösöjen, yhteiskuntaa halveksuvia möläytyksiä huutelevien häntäkärpästen ja puolirikollisten ainesten temmellyskenttä.
Mikään näistä luonnehdinnoista kun ei tee oikeutta sille, mitä sinänsä simppeli, mutta hieno ja valtavasti positiivisia elämyksiä ja kasvunpaikkoja tarjoava peli käytännössä pitää sisällään.
Ja vaikka yksi iso osa elämystä tulee siitä, kuka Leijonista nousee tai on nousematta ratkaisijaksi, sekään ei ole jääkiekon koko kuva.
