Yli 50 vuotta psykiatrina toiminut Katriina Kuusi arvosteli helmikuussa Helsingin Sanomissa puheen ja erityisesti ”psykopuheen” ylivaltaa tavoissamme käsitellä ongelmia. Kuusen mukaan monet pitävät asioita käsiteltyinä vasta, kun ne on puhuttu puhki, vaikka tekeminen ja aika hoitavat nekin mieltä. Kuusi piti tunnepuhetta muutenkin ongelmallisena, sillä tunteita ei voi muuttaa: ”Ne tulevat ja menevät. Ajatuksiin voi vaikuttaa jossain määrin ja toimintaan aika vapaasti”.

On helppo huomata, että tunnevetoinen puhe tai ilmaisut ovat luikerrelleet laajalle. Nettiotsikossa tavallinen omakoti­talo on unelmien talo ja hiljaisuus pahaenteinen hiljaisuus.

Työelämässäkin puhutaan tunteista enemmän kuin ennen.

Juttelin talvella maatilalta kotoisin olevan kaverini kanssa. Hän ei ollut kuullutkaan prokrastinoinnista, ja nyt kun oli törmännyt termiin, ihmetteli koko touhua. Täytyy olla akateemisesta perheestä prokrastinoidakseen, ei maatilan töissä ole sellaiseen mahdollisuutta, hän sanoi. Ja näinhän se on, viljat eivät varsinaisesti tule puiduiksi, jos isäntä päättää väri­koodata kirja­hyllynsä toimeen tarttumista odotellessaan. Monissa toimisto­töissä raja itsen ja itse työn välillä on häilyvämpi. Tämäkin teksti on siitä esimerkki. Idea ei ole koskaan kokonaan irti sen keksijästä. Tämä vaikuttaa myös kokemukseen työn merkityksellisyydestä: oman itsen kautta tehtävä työ on helppo kokea merkitykselliseksi, ja kokemus työn merkityksellisyydestä on korostunut viime vuosien työelämäpuheessa. Juuri merkityksellisyyden, reiluuden ja avoimuuden ympärille kiertyy suuri osa työpaikkojen tunnepuheesta.

Syitä töissäkin lisääntyneelle tunnepuheelle on toki muitakin. Jokainen sotasukupolven jälkeinen polvi tuntuu olevan aiempaa avoimempi ja pystyvämpi tunnistamaan sekä sanoittamaan tunteitaan. Televisiotuotannoissakin tämä on huomattu. Vain elämää on lajityypin klassikko, mutta muillakin kanavilla osataan, esimerkiksi Kolmosen Laulu rakkaudelle -ohjelmassa, jota ei olisi olemassa ilman tunteiden ylivaltaa. Kaava menee näin: julkisuudesta tutulle ihmiselle järjestetään yllätys, koskettava musiikkiesitys, ja tämän jälkeen kiitellään yllätyksen järjestäneitä. Yllätetty saa merkkipäivän kaltaisen kokemuksen, juuri häntä on haluttu muistaa, nähdä vaivaa hänen vuokseen, ja hänen tehtävänään on sitten siirtää tunne eteenpäin: kyllä vielä ihanampia olette te, jotka tämän kaiken olette järjestäneet, kiitos kiitos.

Lineaarisen television katsojat tietävät, että helpotus ja paluu tuttuun, niukempaan tunnerekisteriin on kulman takana, kun mutina Pitääkö olla huolissaan -ohjelmassa alkaa.

Se, tuntuuko tunnepuhe liialliselta tai vieraalta, on eri asia kuin se, että sitä on väärässä paikassa. Myös tästä on kyse Suna Vuoren Imageen kirjoittamassa esseessä Anteeksi, olisiko teillä hetki aikaa puhua… taiteesta. Ohueksi käynyttä taidekeskustelua käsittelevässä esseessään Vuori kirjoittaa esimerkiksi näin: ”En ole varma, olisiko tässä ajassa edes mahdollista käydä perehtynyttä, merkityksellistä ja samalla suurta yleisöä kiinnostavaa taidekeskustelua. Tunteet tulevat helposti kaiken tielle. Median prioriteeteilla niin sanottu keskustelu keskittyy kulttuuriaiheissakin kohuihin ja konflikteihin.”

Toisin sanoen: sisällöt ja niiden ehdottamat tulkinnat maailmasta jäävät sivurooliin. Taiteilija nousee ohi teoksensa, sillä ihminen katsotaan usein automaattisesti kiinnostavaksi siitäkin syystä, että tämän kokemuksiin on mahdollista samastua. Tunteella, tietenkin.

Keskustelu ei sinänsä ole uusi, mutta ymmärsin sen merkityksen uudelleen jokin aika sitten, kun vanha tuttu kertoi, ettei koskaan lue urheilu- tai kulttuurisivuja. En pudonnut tuolilta, olin kuullut saman monesti ennenkin, useammasta suusta. Taloussivuista tuolla tavoin ei puhuta, ja se osoittaa taiteen ja kulttuurin paikan: kiva harrastus ja äänikirjat kiinnostaa, mutta maailmanselitystä tarjoamaan sen ei katsota riittävän. Tai ehkä tulisi puhua taiteen ehdottamista mahdollisista maailmoista ja katsomisen tavoista. Se ei ole ehkä koskaan tuntunut yhtä tärkeältä kuin nyt, jälleen yhdellä uuden kynnyksellä, tekoälyn jo näytettyä kyntensä olemassa olevan tiedon käsittelyssä. Löytääksemme sen, mitä ei vielä ole olemassa, tarvitsemme paitsi taidetta myös hyvää keskustelua siitä.