Maailman eteläisimmässä metsässä eivät huoju palmut eivätkä kasva banaanit tai muutkaan tropiikin lämpöä kaipaavat hedelmät ja kukat.
Maailman eteläisimmästä metsästä on Etelänavalle matkaa vajaat 4 000 kilometriä.
Ollaan Isla Hornoksen saarella, Etelä-Amerikan eteläkärjessä Tulimaassa, mahtavien Andien eteläpäässä.
Tällä mystisellä Kap Horniksi kutsutulla kärjellä merenkulkijoiden pelkäämä hyinen ja myrskyisä meri erottaa Amerikan Etelämantereesta ja Atlantin Tyynestämerestä. Salmi on vienyt syvyyksiinsä yli 800 laivaa ja tuhansia merimiehiä sen löytämisestä kuluneiden 400 vuoden aikana.
Merta kyntävältä rahti- tai matkustajalaivalta ei näy kuin tummanpuhuvia kallioita ja tuulen pieksämää luontoa. Merimaisemaa hallitsee saaren eteläpään jylhä 400-metrinen graniittikallio, jonka mannerlaattojen törmäys on nostanut. Sen myötä on syntynyt kuvitelma puuttomasta Kap Hornista.
Silti juuri täällä kasvaa maailman eteläisin metsä, joka on osa suurta kansallispuistoa.
Alituiset myrskyt pakottavat etelänpyökit taipumaan.
Kap Hornin kunnan pääpaikka on maailman eteläisin kaupunki Puerto Williams, jota ympäröi rikas ja monipuolinen luonto.
Eteläisimmässä kärjessä metsä alkaa alituisten myrskyjen painamana lähes maata myöten kasvavina laikkuina. Näin kertovat chileläiset tutkijat. Kiemuraisilla puilla voi olla pituutta kymmenen metriä, mutta korkeus jää alle metriin. Ryteikköjen läpi ei pääse kulkemaan, ne on kierrettävä.
Kun saavutaan lähisaarille, metsä alkaa nopeasti rehevöityä. Maastollisesti maailman eteläisin metsä on hyvin vaihtelevaa. Muutaman kilometrin matkalla kiivetään merenrannalta lehtomaisiin metsiin, kuiville kumpareille ja soille. Järvet ja jokivarret putouksineen tuovat hienon lisän luonnon monipuolisuuteen.
Vaikka kesä on parhaimmillaan, maailman eteläisimmässä metsässä on lämmintä tuskin 20 astetta. Lenseä pohjoistuuli puhaltaa etelänpyökkimetsän oksistossa, jossa käy kuhina. Isot käyränokkaiset iibikset, vihreät papukaijat, kesyt haukkalinnut ja eksoottisen väriset pikkulinnut lentävät puusta toiseen.
Andieniibisten rytmikäs, karhea ääntely kääntää kulkijan katseen. Lajia tapaa eri puolilla Tulimaata ja erityisesti luonnonsuojelualueiden ruohikkoisilla rantakumpareilla, missä Beaglen kanaali yhdistää Atlantin ja Tyynenmeren.
Lähellä merenpintaa Beaglen kanaalin eteläpuolella metsät ovat yllättävän reheviä ja lehtomaisia.
Valtapuuna ovat ainavihannat Nothofagus betuloides -lajin etelänpyökit, paikallisesti ”coihue”.
Ylemmäksi päästäessä tilaa valtaa isokokoinen leimuetelänpyökki Nothofagus pumilio eli ”lenga”, joka pudottaa lehtensä talveksi ja saattaa kasvaa yli 30-metriseksi.
Rinteillä kasvavan leimuetelänpyökin lehdet ovat poimuisia. Syötävät pähkinät kypsyvät kuvun sisällä.
Viime vuosisadalla useat suomalaiset tutkijat kulkivat näillä alueilla Chilen ja Argentiinan eteläisimmissä osissa. Väinö Auerin ja Sakari Tuhkasen nimet näkyvät viitteinä tämän päivän tutkijoiden julkaisuissa.
Täällä eteläisellä pallonpuoliskolla on parhaillaan menossa alkukesä – ja samaan aikaan joulu. Paikallinen väestö kokoontuu perhekunnittain jouluaterialle nuotion ääreen. Kokonainen pikkuvasikka paistuu vartaassa. Suomessa vietetään samaan aikaan juhannusta.
Seudun lintumaailma hämmästyttää monipuolisuudellaan. Suomesta matkoja Etelä-Amerikan eteläisimpään kärkeen tehneet ovat hämmästelleet, kun ovat ensi kertaa päässeet näkemään luonnossa papukaijoja. Kesyn oloiset linnut ovat etelänaratteja.
Andientulikulma (Aphrastura spinicauda) on eteläisten metsien yleisimpiä pikkulintuja.
Isojen etelänpyökkien rungot ovat täynnä harmaita jäkäliä. Ne roikkuvat vinoiksi kallistuneista puista pitkinä kuin satu-ukon karheat karvat. Osa puista on vanhuuttaan kaatunut ristiin rastiin, ja niitä peittävät jäkälät ja paksut sammalmatot.
Pikkulinnuille ja komealle tikalle, chilentulikärjelle, on täällä runsaasti hyviä ruoka- ja pesäpaikkoja. Hevoset ja koirat kuljeksivat valtoimenaan metsissä ja niityillä. Niitä voi nähdä jopa Puerto Williamsin keskusaukiolla.
Erikoinen sieni Cyttaria darwinii oli tärkeää ravintoa sukupuuttoon jo kuolleille Tulimaan alkuasukkaille. Sitä kasvaa etelänpyökkien rungoilla ja oksilla.
Maailman eteläisimmät orkideat, valkokukkainen Codonorchis lessonii ja keltakukkainen Gavilea lutea kukkivat runsaina vuoristoon nousevassa metsässä. Polun vierellä kasvaa reheviä herukkapensaita ja punahehkuisia marjakanervia (Pernettya mucronata).
Etelänpyökkien rungoilla ja oksilla näkyy kummallisia, oransseja golfpalloja muistuttavia sieniä, joita maan pintakin on täynnään mätänemässä. Tämä on Cyttaria darwinii. Näitä seutuja tutkiessaan Charles Darwin huomasi sienien olevan tärkeä osa intiaanien ruokavaliota.
Kuivemmilla paikoilla aukkopaikkaa peittää sikäläinen punainen variksenmarja, hyvin samannäköinen kuin oman maamme mustamarjainen varpukasvi.
Chilenloimunokka on ikivihreä pieni puu, jonka kirkkaanpunaiset kukat värittävät metsien reunoja.
Polun mutkassa silmä kiinnittyy kirkkaanvalkoiseen kukkaan aivan maan pinnassa. Se on vadelman sukulainen Rubus geoides, johon myöhemmin kasvavat herkulliset punaiset marjat.
Pensaskerroksessa esiintyy piikikkäitä happomarjoja (Berberis). Metsänreunoissa loistaa punakukkaisena koreileva pienikokoinen puu, chilenloimunokka (Embothrium coccineum). Sen erikoiset kukat tuottavat runsaasti mettä, josta varsinkin etelänaratit nauttivat.
Ikivihreän kanelon (Drimys winteri) kuivattua kuorta on käytetty mausteena ja keripukin torjuntaan.
Maastoa ylemmäksi kiivettäessä ainavihannat puut häviävät ja tilalle tulee lengan seuraksi pienikokoisempaa ja rungoltaan kiemuraista poimuetelänpyökkiä (Nothofagus antarctica). Poimu- ja leimuetelänpyökit saavat maalis–huhtikuussa upean punaisen ruskan lehtiinsä.
Teksti Riitta Angervuo, kuvat Aarre Leskinen
