Apu

Tulevaisuus telakatta

Tulevaisuus telakatta

Rauma menettää yli 600 työpaikkaa, kun sukupolvien työperinne katkeaa ensi keväänä STX Finlandin telakan alasajoon. Seudulla ei silti eletä kriisitunnelmissa. Maailma muuttuu, mutta meri ja kaupunki pysyvät.
Teksti Susanna Luikku
Kuvat Kari Kaipainen
Mainos

Tilanteessa on jotain kliseisen symbolista. Kaikki portit ovat kiinni, ihmisiä ei näy missään, harmaat pilvet roikkuvat niskassa, ja ruoho lakoaa lähes hiukset päästä puhaltavassa syysviimassa.

Vain telakka-alueella liikkumiseen tarkoitettu pyörärivistö muistuttaa siitä, että STX Finlandin Rauman telakka rakentaa vielä yhden laivan ja ulosmarssinut väki jatkaa töitään. Ensi kesään asti.

40 000 asukkaan Rauma menettää 600 työpaikkaa ja ison osan identiteettiään, kun telakan toiminta ajetaan alas.

Onko seudun ja ihmisten elinvoimaisuus, saati identiteetti, kuitenkaan yhden työpaikan varassa?

Monen mielestä ei.

Rauman kaupunginjohtaja Kari Koski on ollut viime ajat kiireinen mies, ja sama tahti jatkuu. Median haastattelut, ministeritapaamiset sekä yritys- ja viranomaispalaverit täyttävät kalenterin.

– Kaupungin puolesta voin sanoa, että kokemusta on myös ikävistä tapahtumista sen verran, että tästä selvitään. Yksilötason tunnelmat ovat tietysti erilaiset, hän sanoo.

– Telakkaväki on tottunut miltei sadan vuoden aikana siihen, että suhdanteet heittelevät: nytkin STX:ltä on puolet työntekijöistä lomautettuna. Henkisesti on silti iso kynnys siirtyä irtisanotuksi. Olen kokenut jo yhden telakan alasajon edellisessä pestissäni Uudessakaupungissa. Eivät nämä helppoja juttuja ole koskaan.

– Sulkeminen ei tullut isona yllätyksenä. Raumalla on kasvavaa yritystoimintaa, imua elinkeinoelämässä, maan kolmanneksi alhaisin veroprosentti ja selvät suunnitelmat. Kaupunki on velaton. Me pystymme hoitamaan tämän, mutta hetkessä ei tapahdu mitään.

Koski on toki jo virkansa puolesta toiveikas, mutta yleistä tappiomielialaa ei ole havaittavissa kaupunkilaisissakaan.

– Rauma on aina elänyt merestä, ja joka suvulla on käytännössä side siihen ja telakkatyöhön. Tämä on iso haaste, mutta myös vahvuus. Täällä on opittu selviytymään, Koski sanoo.

Telakan pääluottamusmies Raimo Virtanen on monessa mielessä työpaikkansa kuva: 35 vuotta samassa paikassa työskennellyt mies, joka ajatteli, että pesti on jos ei nyt elinikäinen niin ainakin hyvin pitkä.

– Sulkeminen oli raju päätös, joka sai porukan aika masentuneeksi. Lomautuksia on ollut niin tiuhaan tahtiin, että jotain toimenpiteitä osattiin odottaa – mutta ei telakan lopettamista, Virtanen kertaa.

Telakan työntekijöiden keski-ikä on 48 vuotta. Palvelusvuosia on kertynyt kymmeniä jopa nelikymppisille. Pisin työsuhde ehtii kestää hieman alle 50 vuotta.

Tämä tuntuu vuonna 2013 käsittämättömältä.

– Kyky ja motivaatio lisäkoulutukseen tai uudelleen kouluttautumiseen riippuvat paljon iästä. Eläkettä lähestyvillä ne eivät välttämättä ole niin suuria, mutta alle 55-vuotiaiden on melkein pakko yrittää jotain uutta, Virtanen muotoilee.

Hänelle pääluottamusmiesvuosi STX:llä on yhdeksäs. Asenteiden kovenemisesta Suomessa, etenkin työnantajan puolella, on puhuttu vuosia – eikä vailla pohjaa.

Virtanen vakuuttaa, että keskusteluyhteys oman telakan johtoon on säilynyt eikä suurta katkeruutta ole.

– Muutoksia on tietysti tapahtunut, ja paljon toimintoja on ulkoistettu alihankkijoille. Ihan avoimesti täällä on silti pystytty puhumaan, ja tieto on kulkenut. Päällimmäinen negatiivinen tunne on se, että Rauma uhrataan Turun telakan säilyttämisen vuoksi. Se syö.

Yritysjohtajien, työnantajajärjestöjen ja joidenkin poliitikkojenkin vakiosyytös on jo kauan ollut, että suomalainen työ on hinnoitellut itsensä ulos markkinoilta.

– Niin, miten hinta nyt lasketaan? Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun ulkomailta on tilattu sitä kilpailukykyisin hinnoin tehtyä tavaraa, jota on jouduttu täällä korjailemaan. Olen monta kertaa sanonut, että jos hoitaisin omaa talouttani samalla tavalla, pirtti olisi jouduttu myymään aikapäiviä sitten, Raimo Virtanen lataa.

Toisaalta meri- ja telakkateollisuus kuuluu ylivoimaisesti eniten subventoituihin aloihin Suomessa. STX Finland sai vuonna 2012 kolmanneksi eniten valtion suoraa yritystukea, 10,9 miljoonaa euroa.

Kärjistäen: miksi yksi menneisyyden ala ansaitsisi jatkuvaa erityiskohtelua, kun samaan aikaan jopa päiväkodit, koulut ja terveyskeskukset on valjastettu toimimaan ensisijaisesti markkinatalouden ehdoilla?

Miksi raskaan teollisuuden työntekijöiden ei voi olettaa kouluttautuvan, vaihtavan alaa tai muuttavan työn perässä, kun kaikki muutkin joutuvat niin tekemään?

Kari Koski on yleisellä tasolla sitä mieltä, että Suomen olisi pitänyt valita telakkateollisuuden tukeminen Ranskan ja Italian tavoin. Hänen mielestään 20 000 erityisosaamista vaativaa työpaikkaa heijastusvaikutuksineen olisi ollut riskin arvoinen yritys.

– Valtavista summista siinä puhuttaisiin, jos riski realisoituisi. Ylikapasiteetista kärsivää ja tappiollista telakkaa ei voi loputtomiin tekohengittää, eikä vanhoilla yksipuolisilla toimintamalleilla pärjää mikään ala, hän myöntää.

– Ja jos suoraan sanotaan, raumalaiset ovat aika paikallaan pysyvää porukkaa... Toisaalta kotiseutuylpeys ja yhteen hiileen puhaltaminen ovat täällä myös voimavara.

Rauma ei kuulu muuttotappio- eikä voittoalueisiin. Tilanne elää lähinnä syntyvyyden ja kuolleisuuden heilahtelujen mukaan. Vastaavaa väestöpakoa kuin Itä- ja Pohjois-Suomessa ei ole näköpiirissä.

Raimo Virtanen arvioi, että telakalle tullaan töihin noin 50 kilometrin säteeltä Rauman kaupungista. Hän toteaa, että kynnys muuttaa paikkakunnalta on korkea.

Toisaalta moni STX:ltä lähtevä on elämäntilanteessa, josta nuoremmat ja koulutetummat pätkätyöläiset voivat vain haaveilla. Velat on lähes tai kokonaan maksettu, on taloa, venettä ja kesämökkiä, lapset ovat maailmalla, ja yllättäviä menoja ei juuri tule.

– Osa telakkalaisista voi olla tilanteessa, jossa ei haluakaan enää kuin kalastaa. Tämä on ymmärrettävää, mutta kaikki eivät voi tehdä niin, Kari Koski kuittaa.

– Hankalinta on varmaan, jos perheessä molemmat saavat irtisanomislapun kouraan, Raimo Virtanen miettii.

– On laskettu, että yksi telakkalainen tuloineen vaikuttaa karkeasti 2,8 asukkaaseen tällä seudulla. Kaupoissa ja muissa palveluissa pudotus voi olla rankka, kun ihmiset ryhtyvät toden teolla laskemaan rahojensa riittävyyttä.

Telakan toimihenkilöiden on periaatteessa helpompi työllistyä uudelleen omalle alalle, mutta heidän keski-ikänsä on "rautakouriakin" korkeampi.

– Ei viisikymppinen vanha ole, mutta nykytyömarkkinoilla otetaan nuorempi, jos sellainen on tarjolla, Kari Koski hymähtää.

– Teollisuuspuistohanke kyllä etenee.

Teksti Susanna Luikku

Kuvat Kari Kaipainen 

******

Miten käy Rauman?

STX:n telakka on ollut Satakunnan suurimpiin kuuluva työnantaja.

Raumalla on koettu tänä vuonna irtisanomisia ja uudelleenjärjestelyjä (muun muassa STX, UPM:n paperikoneen lakkautus, sairaanhoito-opetuksen siirto Poriin).

Seudulla toimii yhä paljon teollisuusyrityksiä ja alihankkijoita. Moni on kytköksissä satamaan ja meriliikenteeseen, joten irtisanotuilla on uudelleentyöllistymisen mahdollisuuksia. Kaupunki, valtio ja yrityselämä ovat luvanneet tutkia heti, miten uusia ratkaisuja voidaan räätälöidä.

SataMittarin tutkimuksen mukaan työn tuottavuus oli Rauman seudulla Suomen korkeimpia vuonna 2011. Innovatiivisuus oli nousussa ja työllisyysaste selvästi valtakunnan keskiarvoa pienempi.

******

Mihin menet, Suomen teollisuus?

Viikko sitten uutisissa: paperikoneita valmistava Metso ilmoittaa toteuttavansa kustannuskilpailukykyohjelmaa markkinoiden muutoksiin sopeutumiseksi. Tavoite on vähentää vuosikustannuksia noin 100 miljoonaa.

Sama suomeksi: yt-neuvottelujen – Metsossa ties kuinka monensien – tuloksena yhtiö aikoo vähentää 660 työpaikkaa ja lakkauttaa Järvenpään-tehtaansa.

Seuraavaksi Ammattiliitto Pron puheenjohtaja Antti Rinne ilmestyy tv-ruutuun, penää vastuuta ja Suomeen uudenlaista teollisuuspolitiikkaa. Sanoma on tuttu, sillä kaksi päivää aiemmin Rauman STX-telakka on ilmoittanut lopettavansa: irtisanottuja 600.

Voikkaa, Kemijärvi, Stora Enso... yt-neuvotteluita, lomautuksia, irtisanomisia, tehtaiden lakkautuksia. Maan yli käynyt saneerausaalto ei ole jättänyt mitään alaa väliin.

SAK on pitänyt kirjaa Suomen yt-neuvotteluista ja irtisanomisista. Sen mukaan vuoden 2005 jälkeen Suomessa on yt-neuvotteluiden kohteena ollut noin 620 000 henkilöä ja irtisanottu on noin 84 000 työntekijää. 

Usein suuret irtisanomiset ovat kohdistuneet teollisuuteen. Tämän vuoksi moni jo kysyy: häviääkö teollisuutemme kokonaan?

Ei, mutta paluuta entiseen ei ole.

Takavuosina oli selkeää. Tehtaita nousi, ja työsuhteet olivat pysyviä. Valtio ohjasi teollisuuden kasvua: syntyivät suuret metalliyhtiöt, kuten valtio-omisteiset Rautaruukki ja Valmet. Paperiteollisuus kukoisti. Kekkonen ohjasi aluepolitiikan keinoin teollisuutta kaikkialle Suomeen. Neuvostoliiton kyljessä kahdenkeskinen kauppa veti, tehtaat kasvoivat, ja väkeä palkattiin. Duunareita muutti kaupunkeihin tehdas-, telakka- ja konepajatöihin.

Vuonna 1990 jo 556 000 suomalaista sai palkkansa teollisuudesta.

Sitten itänaapuri luhistui ja lama iski. Viidessä vuodessa teollisuudesta hävisi 100 000 työpaikkaa.

Sitten tuli Nokia-ilmiö ja uskomattoman kasvun vuodet. Moni hurahti ajattelemaan, että Suomi on loikannut kehityksen seuraavalle tasolle ja tulevaisuus on vain sähköisissä ratkaisuissa. Viidessä vuodessa teknologiahuuma loi Suomeen 50 000 uutta teollista työpaikkaa.

Sen jälkeen suunta oli taas alaspäin. Vuoteen 2005 mennessä oli jälleen hävinnyt 50 000 teollista työpaikkaa. Vuonna 2012 Suomessa oli enää 382 000 teollista työpaikkaa, melkein 200 000 vähemmän kuin 1990.

Nykypatruunat ovat listanneet irtisanomisten syyksi vuoroin kireää kilpailua, Suomen kilpailukyvyn puutetta, kysynnän laskua, verotusta, ylituotantoa, työn hintaa, työmarkkinoita ja energian hintaa.

Mistä uutta työtä saadaan? Apuun on huudettu valtiota, uutta teollisuuspolitiikkaa, pieniä ja keskisuuria yrityksiä, rakennemuutospaketteja, innovaatioita, pelejä, vihreää teknologiaa – mitä vaan!

Moni palikka saa Suomessa kuitenkin asettua uuteen asentoon, ennen kuin suomalainen teollisuus on palannut sille paikalle, missä se muistoissamme vielä on.

Teksti Samuli Isola

Jutut ovat ilmestyneet Avun numerossa 39/2013.

Julkaistu: 30.9.2013