Eräänä kauniina kesäpäivänä ei niin kovin kauan aikaa sitten tuhlasin elämääni selaamalla sisällä puhelinta ja ruokkimalla ihmisvihaani. Suureksi onnekseni Suur-Kallion alueella oli käynnissä pienoisdraama, jonka intensiivisen seuraamisen piristävä vaikutus hidasti henkilökohtaista näivettymisprosessiani.

Haaga-Helian ammattikorkeakoulun opiskelijat järjestivät naapurustossa fuksiaiset tai vastaavan, suosikkiharrastukseni juomisen ja metelöimisen yhdistävän, tapahtuman. Haalari-ihmiset kiertelivät "rasteja" ja suorittivat "hauskoja" tehtäviä, joihin kuului silminnäkijöiden kertomusten mukaan esimerkiksi silmitön huutaminen Vaasankadulla. Alue on Suomen tiheimmin asuttu, joten oli korkeintaan hienoinen yllätys, etteivät opiskelijoiden elämänilon ja ryhmäytymisen ilmaukset varsinaisesti riemastuttaneet asukkaita.

Turpa kiinni, oli joku huutanut ikkunastaan, painukaa haalarispedet vittuun kirjoiteltiin Jodelin Kallio-kanavalla. (Raivo oli niin syvää, ettei poikkeuksellisesti alettu edes riidellä siitä, ettei Vaasankatu ole Kalliota.) Vihaisimmat purkivat turhautumistaan Haaga-Helian kanavalla ja lähettivät muina kareneina palautetta fuksiaisista koulun opiskelijapalveluihin.

Opiskelijoille tuli siitä paha mieli. Ei kuulemma tuntunut ollenkaan mukavalta lukea viestejä, joissa opiskelijoita haukuttiin ja heidän toimintaansa arvosteltiin. Jos huutaminen kerran häiritsi niin paljon, miksei kukaan tullut sanomaan? Sitä paitsi se on vittu Kallio xD, ryypätäänhän ja kiljutaanhan siellä muutenkin! Jotkut pitivät epäreiluna, että kaikki Haaga-Helian opiskelijat ”leimataan” idiooteiksi yksittäistapausten takia, ja raasuimmat muistuttivat, että ryhmäpaineen vastustaminen voi olla vaikeaa. On pakko huutaa, jos haluaa kuulua porukkaan.

Lahosin lakanoissani ja ihailin nykyaikaa.

Ensin ihminen menee erittäin julkiselle paikalle örveltämään pukeutuneena taustaorganisaationsa tunnuksiin ja kieltää sitten muita arvostelemasta toimintaansa ja tulkitsemasta, että hän on paikalla taustaorganisaationsa edustajana. Hannah Arendtilla puolestaan saattaisi olla jotain sanottavaa ryhmäpaineen vaikutuksesta moraaliseen integriteettiin, mutta annetaan Arendtin olla.

Aikuisilta ihmisiltä ei voi enää odottaa edes kykyä oma-aloitteisesti käsittää, että tuhansien ihmisten kotipihalla karjuminen saattaa olla heistä hieman häiritsevää – saati kykyä ottaa vastaan tätä tietoa.

Ymmärrän opiskelijoita. Minulla on tapana toimia ihmissuhteissa niin, että käyttäydyn ensin tavalla, joka on toisesta tai toisista osapuolista loukkaava, ja kun he kertovat loukatuista tunteistaan, loukkaannun siitä itse niin paljon, että loppuilta menee asian käsittelemisen sijaan minun lohduttamiseeni.

Haalarit tuntuvat liiankin sopivalta symbolilta opiskelijaelämälle. Pienemmillä paikkakunnilla ja pienemmissä tuloluokissa samanikäiset aikuiset pukevat haalareita lapsilleen, korkeakoulukaupungeissa aikuiset laittavat päälleen haalarit, jotta heidän olisi sosiaalisesti hyväksyttävää taantua lapsiksi. Lapset eivät ajattele oman toimintansa vaikutuksia muihin ihmisiin, vain omaa mielihyväänsä.

Yhdysvaltalaiset sosiologian professorit Bradley Campbell ja Jason Manning kirjoittavat teoksessaan The Rise of Victimhood Culture, että elämme uutta uhriutumisen aikakautta. Sen ilmentymiä ovat esimerkiksi kampusten kulttuurisodissa esitetyt vaatimukset sisältövaroituksista – yrittäkää pysyä housuissanne, Sanna Ukkola ja Jarkko Tontti – ja huolet mikroaggressioiden vahingoittavasta vaikutuksesta. Joiltain ominaisuuksiltaan tämä uusi uhriutumisen kultuuri muistuttaa taantumuksellisia kunniakulttuureja: sanoista ja mistä tahansa muustakin loukkaannutaan herkästi ja lujaa.

Uutta on se, että uhriudesta on tullut häpeällisen sijaan jopa tavoiteltava tila. Itsensä kohottaminen uhriksi on keino suojautua kritiikiltä ja muilta itselleen epämukavilta sanoilta ja ajatuksilta.

Siispä ensi kerralla, kun toimintani erinäisillä risteilyaluksilla, tietyissä tallinnalaisissa hotelleissa tai juhlien jatkoilla herättää herkässä mielessäni vainolta tuntuvaa kritiikkiä, seuraan seuraavan ryyppäyssukupolven esimerkkiä. Katson sirpaleiden keskellä huutavaa portsaria silmiin ja sanon reippaasti: Tuo tuntuu minusta pahalta.

EDIT: Sama vitsi oli kolumnissa kahdesti. Toinen poistettu 6.9. klo 16.16.