Löysin täydellisen pipon. Harmaan, superpehmeän pipon: sataprosenttista kashmiria, eräänlaista helmineulosta, italialaisen tunnetun neulebrändin laatua. Ja mikä tärkeintä: pipon huipulla on pikkuinen nuppi, jota ei voi kutsua tupsuksi, mutta silti se on siellä, tuomassa luonnetta, ettei kukaan voi luulla tätä tusinapipoksi. Sellaisissa on nykyään tennispallon kokoinen tupsu. Ja mikään tavispipo minun uusi aarteeni ei ole.
Glunks. Nielaisu. Äkäinen pikku hikiaalto. Maksan pipoa kassalla, ja minua hirvittää. Sataviisikymmentäviisi euroa. Herran jumala. Sehän on melkein vanha tonni. Piposta.
”Mun äiti on neulonut mulle just tällaisen ihan samanlaisen”, myyjä sirkuttaa.
”Mun äiti ei neulo”, minä mutisen ja mietin, kuinka hullu olen kun en tajua edes vilkaista hintalappua. Joku voisi tässä vaiheessa vielä perua kaupat reippaasti, mutta minä puren huultani ja kaivan kiltisti pankkikortin esille. Tämä melkein tavallisen näköinen vanhan tonnin pipo on tupsuttomuudessaan todellakin erityinen. Ja kohta se on kääritty silkkipaperiin ja aseteltu upeaan, kiiltäväpintaiseen kassiin. Ja illalla se on kotonani, jossa tungen pipon syvälle kaappiin, koska minua hermostuttaa pipon upeus.
Oikeasti olisin halunnut tänä talvena kirkkaanoranssin tekoturkishatun, jonka bongasin suosikkiostospaikastani netistä. Turkishommat ovat vain niin kompleksisia. Aitoa turkista ei voi käyttää, sillä se tarkoittaa, että on verenhimoinen murhaaja. Tekoturkiksen käyttö tarkoittaa, että pitää turkista esteettisesti ihanana asiana ja samalla tulee vaivihkaa tukeneeksi turkisteollisuutta. Tarvitsen lisää harkinta-aikaa.
Talvihattuhommat eivät ole helppoja hommia. Nykyään, luojan kiitos, minkä tahansa hatun käyttö on kyllä tosi ookoo, mutta se on jo vaikeampi asia, mikä myssy on hieno.
Kun olin ihan pieni, minulla oli pipo. Oikeastaan kaksi päällekkäin: punainen ja keltainen. (Pohjois-Karjalan talvet olivat hiton kylmiä). Heti kun olin tarpeeksi vanha tajutakseni, kuinka urpolta näytin tuplapipo päässäni, aloin himoita häntähattua, eli turkishattua, johon oli kiinnitetty eläimen häntä. Kaikilla viileimmillä viisivuotiailla oli sellainen. Tarpeeksi vänkytettyäni sain sudesta tehdyn häntähatun. 70-luvulla turkis ei ollut eettisesti arveluttava kysymys.
Ala-asteella varmin tapa tulla kiusatuksi oli hatun käyttäminen talvella. Sitten tulivat muotiin Husky-pipot, jonka jälkeen varmin tapa tulla kiusatuksi oli se, ettei omistanut Huskya. Husky-pipot olivat 80-luvulla cooliuden ylin ilmentymä. Niissä oli joko yksi niin iso, painava tupsu, ettei pipo meinannut pysyä päässä, tai useita pienempiä tupsuja, jotka sojottivat jokerimaisesti eri suuntiin tai nököttivät irokeesimaisesti rivissä päälaella, tai mintunvihreäksi tai vaaleanpunaiseksi värjätty eläimen häntä. Pomppivat tupsut olivat erityisesti edukseen slalom-rinteessä, missä pyörivät siisteimmät tyypit.
90-luvulla ja vielä tämän vuosituhannenkin alussa ainoa paikka löytää hieno pipo oli skeittikauppa. Tuolloin ainoa coolin nuoren miehen tuntomerkki oli pipo – koska ne tyypit snoukkasivat, skeittasivat tai grungesivat. Niitä poikia oli muuten harmillisen vähän.
En tiedä, mistä tarkalleen talvihattujen vallankumous alkoi, mutta siitä on nyt muutama vuosi. Jotenkin siihen liittyi se, että neulomisesta tuli taas muotia ja pipoja tekivät nuoret lumilautailijapojat ja pian muutkin. Sitten tuli 2000-luvun Husky. Kotimainen Costo, funky hattumerkki, jonka perustivat tatuoidut, pipopäiset nuoret miehet. He suunnittelivat hatut ja valmistivat ne sohvakankaiden mallitilkuista ja muista kierrätysmateriaaleista. Ensin niitä tehtiin vain kymmenen kappaleen erä. Ne vietiin käsistä. Ostin yhden ensimmäisistä Costoista silloiselle poikaystävälleni, joka suhtautui hattuun epäillen mutta alkoi rakastaa nahkaista, lipallista pipoaan, koska ihmiset pysäyttivät hänet kadulla kehuakseen sitä.
Nyt Costoja myydään ympäri maailman, ja kun menee helsinkiläiseen trendibaariin, värikkäistä, vaihdettavista tupsuista tunnistettavia Costoja on lähes joka toisen päässä.
Saa nähdä, kuinka pitkäikäinen Coston tarina on, mutta suuret propsit siitä, että Costo onnistui uudistamaan käsitteen pipo. Ylipäätään tupsupipoja on katukuvassa enemmän kuin koskaan. Sateenkaaren väreissä pomppivia tupsuja on ihan kaikkialla! Minulla onkin vain yksi perustelu sille, miksi maksoin kamalan paljon tavallisesta, itsekudotun näköisestä piposta: tupsuöverit.
Heureka. Melkein hyvällä omallatunnolla kaivan pipon esiin ja pistän sen päähäni.
*
Imagen tyylikolumnisti Maria Veitola on helsinkiläinen tv-kasvo, jonka loputtoman hiustenkasvatusprojektin ainoa pelastus on talvi ja pipo.
