Jääkiekon MM-kisojen ensimmäinen viikko noudattaa aina samaa kaavaa. Tai ollaanpa tarkkoja: on noudattanut reilut 15 vuotta eli siitä asti, kun joukkuemäärää ryhdyttiin systemaattisesti nostamaan.

Nykyisinhän huudetaan niin sanottuja totuuksia sitä kovemmalla äänellä, mitä pienempi on historiatietämys, lajisivistys, tietomäärä, yleisö ja suhteellisuudentaju. Meidän jälkeemme vedenpaisumus ja sitä rataa; omassa päässä, jos ei reaalimaailmassa.

Toki MM-lätkässä pelataan alkusarjassa otteluja, joiden tulos on valtavien tasoerojen vuoksi viimeistään kymmenen minuutin jälkeen selvä. Valitetaan siitä, että näitä pelejä pelataan. Samalla automaatiolla järjestäjätaho tuuttaa vastaan, että jääkiekon evank… anteeksi, lajikulttuuria pitää levittää ja kyllä ihmisiä kiinnostaa, katsokaa vaikka katsomoon (lue: saamme näistäkin läpsyttelymatseista paljon rahaa).

Kovempien maiden pelaajat, kuten suomalaiset, puhelevat ympäripyöreyksiä siitä, kuinka jokainen matsi on kunnia-asia ja yhtä tärkeä – sanoakseen minuutin päästä vaistomaisen vilpittömästi ”se nähdään sitten, kun tosipelit alkavat”.

Vielä kovempien maiden pelaajat, kuten kanadalaiset, viettävät aikaansa nähtävyyksiin ja paikallisten baarien tarjontaan tutustuen, kunnes pudotuspelit alkavat ja häröily loppuu kuin seinään. (Samalla ne kiltit pojat putoavat usein kyydistä ja jatkosta – mutta eivät aina. Enää.)

Ranska-pelin jälkeen naama loistaen esiintyneille Leijona-debytanteille Jani Tuppuraiselle tai Tuomas Kiiskiselle olisi ollut silti paha mennä sanomaan, että vastus paini väärässä sarjassa eikä 7–1-voitolla ollut hevon veen merkitystä. Ja vaikka Jussi Jokinen on ollut paljon kovemmissa paikoissa, miehen helpotuksen maalihanojen ja ykköskentän pelin ainakin jonkinlaisesta aukeamisesta näki piippuhyllylle asti.

Suomen Jääkiekkoliiton johdon toiminta taas on vuosikaudet, ellei -kymmenet, ollut ajastaan jäänyttä, ylimielistä ja pöhöttynyttä. On hämmästyttävää, kuinka hyvällä prosentilla ja jopa tunnelmalla halli on Suomen peleissä täyttynyt – kaikin tavoin päin seiniä hoidetusta lippusekoilusta huolimatta.

Avointa, asiallista ja perusteltua kritiikkiä on tarpeen esittää. On johdon oma vika, ettei sitä ole vieläkään opittu ottamaan asiallisesti vastaan, jolloin vastareaktiokin menee helpommin paskanheitoksi.

Mutta yli kolmen vuosikymmenen hallielämän jälkeen alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää tämä jatkuva kitinä, katastrofimaalailu ja vinkuna milloin mistäkin.

Jos ei muuten muista tai kykene ymmärtämään, kuinka lyhyt lajin ja etenkin Suomen menestyshistoria on, voi vaikka miettiä, millaisissa oloissa yllättäen menehtynyt puolustajalegenda Pekka Marjamäki uransa teki. Tai paljon vähemmän aikaa sitten: Janne Ojanen, Raimo Helminen, Jarmo Myllys, Jukka Tammi, Raimo Summanen…

Rautalangasta: peruutuspeiliin ei auta juuttua, mutta jos ei tiedä mistä on tulossa, ei takuulla tiedä sitäkään, minne on menossa.

Sitä paitsi se maanisena lumilapion tai milloin minkäkin kanssa mainostauoilla heiluva vihalintu on silleen niinku ihan hauska.

Alkusarjan viimeiset ottelut: Suomi-Kanada pe klo 20.15, Suomi-USA su klo 16.15 ja Kazakstan-Suomi ma klo 20.15.