Viettäessään jonkin aikaa ulkomailla pääsee kertomaan tarinoita Suomesta ja suomalaisista. Se on mukavaa puuhaa. Kuulijalla on yleensä jonkinlainen ennakkokäsitys, jota olisi sääli kokonaan romuttaa.

Kyllä, minä siis sanon: Suomessa on talvella koko ajan pimeää ja kesällä jatkuvasti valoisaa. Kyllä, suomalaiset ovat kovia saunomaan ja vielä kovempia juomaan viinaa. Kyllä, suomalaiset tosiaan ovat hiljaisia, he eivät harrasta minkäänlaista small talkia. Kaksi suomalaista pystyy istumaan keskenään tuntikausia pilkillä puhumatta toisilleen mitään koko istunnon aikana.

Tällaiset puheet herättävät kuulijakunnassa tavallisesti hilpeyttä. Mitä enemmän yleisö nauraa, sitä hurjemmiksi omat jutut käyvät. Ennen pitkää koko Suomi on samanlainen kuin Kaurismäen elokuvissa, mustavalkoinenkin. Kotimaassani on hädin tuskin edes värejä.

Kansojen ominaisuuksien vertailu on erinomaisen helppo keskustelunaihe ja ehtymätön huumorin lähde. Toisaalta näillä tarinoilla on myös väliä, sillä niihin alkaa vähitellen uskoa.

Me suomalaisetkin olemme sisäistäneet kertomuksen omasta omituisuudestamme. Me asumme pimeässä, kylmässä ja syrjäisessä maassa, joka jotenkin olennaisesti poikkeaa kaikista muista maailman maista. Tässä maassa tapahtuu asioita, joita missään muualla ei tapahdu. Enimmäkseen murheellisia asioita, totta kai, sillä Suomen sävellaji on satunnaisten humalaisten riemunpurkausten sävyttämä molli.

Kuinka pimeä ja kylmä Suomi sitten todella on? Koko pohjoisella pallonpuoliskolla päivä on talvella lyhyempi kuin kesällä; se nyt vain on luonnonlaki. Muuallakin Euroopassa paiskoo räntää vasten kasvoja. Kun järkevät, kouluja käyneet suomalaiset kehottavat tuhat kilometriä etelämpänä asuvaa nauttimaan valosta ja lämmöstä keskellä joulukuuta, siinä on jotain koomista.

Onko Suomi sitten syrjässä? Jos tarkastelualueeksi rajataan Eurooppa, näin voidaan tietysti sanoa. Suomi on huomattavasti syrjemmässä kuin esimerkiksi Sveitsi. Toisaalta Suomesta on parin kolmen tunnin lentomatka Pariisiin, Lontooseen, Berliiniin tai Roomaan. Oikeasti syrjässä on Uusi-Seelanti, josta ei pääse samassa ajassa edes Australiaan. Tai Amerikka, josta jonnekin päästäkseen on lennettävä ensin valtameren yli.

Sitten ovat ne Suomessa tapahtuvat asiat, uutiset, joiden keskellä elämme. Ne ovat usein ikäviä ja toisinaan täysin käsittämättömiä. Kuitenkaan ne eivät ole niin kovin erilaisia kuin uutiset, joita tänä talvena olen lukenut Süddeutsche Zeitungista ja verrannut suomalaisilta nettisivuilta lukemiini.

Myös Etelä-Saksassa suljetaan kokonaisia tehtaita. Vuokrat kohoavat, tuloerot kasvavat, koulut ovat peruskorjauksen tarpeessa ja päivähoitopaikkoja on liian vähän. Elämänhallintansa kadottaneet miehet tekevät yhtä mielettömiä tekoja, ampuvat tuomarin oikeussalissa tai surmaavat vaimonsa ja lapsensa. Silti kaikkien synkkien uutisten keskellä saattaa yllättäen törmätä tällaiseenkin otsikkoon: "Näin hyvin meillä menee Baijerissa vuonna 2012."

En osaa kuvitella samanlaista otsikkoa suomalaisessa lehdessä. Tällaisen uutisen varomaton laatija saisi niskaansa kiukkuisen lukijapalautteen vyöryn täynnä vastaansanomattomia todisteita päinvastaisesta. Näin huonosti meillä menee Suomessa vuonna 2012, jumalauta, katsokaa nyt!

Epäkohtia on tietysti mahdotonta ratkaista, ellei niitä ensin suostu tunnustamaan. Tyytymättömyys asioiden tilaan on myös yhteiskuntaa eteenpäin vievä voima. Toisaalta jonkinasteista optimismin toivetta ei saisi automaattisesti tuomita ongelmien kieltämiseksi eikä varsinkaan poliittiseksi kannanotoksi. Jos kerromme itsestämme itsellemme sysimustan tarinan, tästä tarinasta tulee vähitellen totta.

Syvä vakuuttuneisuus omasta ainutlaatuisuudesta on ehkä pienen kansakunnan erityispiirre. Tummanpuhuva käsitys suomalaisesta kansanluonteesta on minullekin rakas, enkä väitä, että se olisi kokonaan vailla todellisuuspohjaa. Kuitenkaan meidän paheemme eivät ole yksin meidän paheitamme. Meidän ongelmamme eivät ole muille kansoille täysin tuntemattomia. Olemme todennäköisesti tavallisempia kuin kuvittelemme olevamme.