Raskauden ehkäisy on kielletty vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Kun edesmennyt, arvostettu vanhoillislestadiolainen saarnamies Pauli Korteniemi saarnasi aiheesta vuonna 1962, kieli oli hyvin värikästä. Nykyisin kieli on kenties hillitympää, mutta ohje on sama.

Istun vanhoillislestadiolaisliikkeestä eronneen Vuokko Ilolan, 50, kanssa hänen Kirkkonummella sijaitsevassa kodissaan. Vuokolla ja hänen puolisollaan on yksitoista lasta. Kun Vuokko alkoi odottaa 12. lastaan, raskaus keskeytettiin, koska se olisi edetessään ollut hengenvaarallinen. Samalla Vuokolle tehtiin sterilisaatio.

”Olin synnyttänyt edelliset viisi lastani sektiolla. Eihän leikkauksia olisi edes saanut tehdä niin monta peräkkäin. Nuoret lääkärit vain totesivat, että kohtuni oli hyvässä kunnossa ja toivottivat tervetulleeksi uudestaan.”

Kun Vuokko tuli taas raskaaksi, hänen kohdalleen osui kokenut, komplikaatioraskauksien kanssa tekemisissä ollut lääkäri.

”Hän sanoi, ettei minun pitäisi missään nimessä olla enää raskaana. Vaikka kohtu olisikin hyvässä kunnossa, liittyi raskauteen ja synnytykseen niin paljon muita vaaroja toistuvien keisarileikkausten takia.”

Abortin teko oli hyvin vaikea päätös. Siihen liittyi toinenkin suuri synti: sterilisaatio. Vuokko ahdistui pohtiessaan, pääsisikö enää taivaaseen.

Lapsen menetyksestä ja liikkeen sisällä tapahtuneesta ystävän huonosta kohtelusta alkoi kuitenkin prosessi, jonka seurauksena edessäni ei istu ennen aikojaan vanhentunut, sairas ja uupunut äiti, vaan nuorekkaan ja tasapainoisen oloinen nainen.

Hengellinen kasvatus pelotti lapsena

Nuoruutensa Vuokko vietti Raahessa. Hän oli 12-lapsisen perheen kymmenes. Loppupäässä syntyneenä hänellä oli helpompaa kuin vanhemmilla sisaruksilla, jotka nuoresta lähtien hoitivat pienempiään.

”Meidän perheessämme ei lapsia kasvatettu ankaralla kädellä. Hengellinen kasvatus oli sen sijaan liikkeen sisällä kovaa. Se johti moniin pelkoihin lapsen mielessä.”

Vuokko pelkäsi, ettei pysykään uskovaisena ja joutuu helvettiin. Lapset otettiin mukaan hoitokokouksiin, joissa ihmisiä puhuteltiin heidän rikkeidensä takia. Ne olivat kuin loputtomia oikeudenkäyntejä. Vuokko aisti jo lapsena, mikä ahdistus vallitsi, kun jotain asiaa alettiin selvittää. Syyllinen piti aina tunnistaa, ja tämän oli pyydettävä anteeksi.

”Vanhempien mielestä myös lasten piti osallistua kokouksiin. Siellä puhuttiin pelottavia, vastenmielisiä asioita. Tuli sellainen mieli, että usko on pakkotila, jossa pitää olla, että pääsee taivaaseen. Se on epämiellyttävää, mutta sen ei kuulukaan tuntua mukavalta. Pysyy taivastiellä, kun koko ajan pelkää synnintekoa ja helvettiin joutumista.”

Nukkumaan mennessä tytöllä oli usein pahoja pelkotiloja. Oliko hän tehnyt syntiä päivän aikana, kun oli katsonut naapurissa salaa televisiota? Olisi ollut tarve mennä pyytämään vanhemmilta anteeksi, mutta ei uskaltanut.

”Anteeksipyytäminen ja saarnaaminen sen päälle olivat hyvin ahdistavia ja syyllistäviä tilanteita. Meidän perheessämme oli suomalaisille tyypillistä estyneisyyttä, oli vaikea puhua omista asioista. Joskus, kun äiti halusi isän kanssa sopia asioita, näin miten vaikeaa se oli isälle – äiti itki ja kaikki olivat ahdistuneita. Oli kamalaa ajatella, ettei muita vaihtoehtoja ollut.”

”Rauhanyhdistyksellä oli paljon toimintaa. Minun lapsuudessani käytiin keskiviikkoisin ompeluseurassa, lauantaina seuroissa ja sunnuntaisin päivä- ja iltaseuroissa. Jossain vaiheessa mukaan tulivat myös Raamattuluokat perjantai-iltaisin. Olisin halunnut mennä kavereiden kanssa muualle, mutta kun isä kysyi, olinko ollut seuroissa, en voinut vastata kieltävästi.”

Liikkeen ulkopuoliseen henkilöön ei saanut rakastua. Vuokko rakastui kuitenkin raahelaiseen poikaan, joka ei ollut Rauhanyhdistyksen jäsen.

”Minun oli pakko torjua hänet. Niinpä lähdin jo nuorena pois Raahesta, etten sortuisi seurustelemaan. Muutin 16-vuotiaana tyttökaverini kanssa Tukholmaan. Asuin veljeni luona, työskentelin siivoojana ja leipomossa.”

Vieraassa maassa kuljettiin vielä tiiviimmin seuroissa kuin kotimaassa. Kontrolli ja säännöt olivat tiukat. Monella muuttajalla oli ikävä Suomeen ja ikävä taivaaseen.

”Ei tullut mieleenkään kyseenalaistaa mitään. Meille oli aina opetettu, ettei voi estää lintua lentämästä pään yli, mutta voi estää sitä tekemästä pesää pään päälle. Torjuin kaikki kyselevät ajatukset, etten vain joutuisi maailmalle ja epäuskoon.”

Tulevan puolisonsa Vuokko tapasi seuroissa Etelä-Suomessa.

”Koen vieläkin katkeruutta pilalle menneen seurusteluajan takia. Kaikki oli väärin ja syntiä. Ei voinut nauttia tulevasta puolisosta, kun koko ajan koki syyllisyyttä.”

Lähellä ei olisi saanut olla.

”Koko seurusteluaika oli yhtä itkuntuherrusta ja synnintuntoa, kun ei pystynyt seurustelemaan niin puhtaasti kuin liike vaati.”

Nuoria opetettiin, että toisesta piti pysyä sen verran kaukana, että Päivämies, liikkeen sanansaattaja, mahtui väliin.

Äitiys tuntui ihanalta

Lapsen syntyminen yhdeksän kuukauden kuluttua vihkimisestä oli sen sijaan ihana asia. Vuokko rakasti lapsia, eikä häntä ahdistanut ajatella itseään ison perheen äitinä.

Oma äitikin näytti viihtyvän roolissaan. Perheessä vietettiin jatkuvasti syntymäpäiviä, rippijuhlia, häitä ja lastenlasten ristiäisiä. Äiti osallistui innokkaasti kaikkeen eikä näyttänyt koskaan väsyneeltä.

”Hänellä oli ainakin 120 lastenlasta, mutta hän muisti kaikkien nimet. Suviseuroihin hän varasi taskuun paljon pieniä seteleitä lapsenlapsille jaettavaksi, ja mitä väsyneemmän näköinen opiskelija mummin eteen osui, sitä varmemmin hänen taskuunsa työnnettiin satasen seteli”, Vuokko muistelee tänä kesänä edesmennyttä äitiään.

”Ajattelin, että samanlainen äiti haluan itsekin olla. Usko omaan jaksamiseen oli suuri. En ottanut huomioon, etten välttämättä ollut niin hyvä organisoija ja henkisesti yhtä vahva kuin äitini.”

Perheen ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1985. Seuraavat kymmenen lasta syntyivät vuoden kahden välein. Keskeytykseen päättynyt raskaus tapahtui 2006.

Aluksi Vuokolla ei ollut epäilystäkään, etteikö hän pärjäisi reippaalla asenteella ja huumorilla. Suurin pelko oli ollut ennen ensimmäistä raskautta, ettei hän jostain syystä saisikaan lapsia. Pelko oli turha.

”Aloin vähitellen uupua. Taisi olla kolmannen lapsen kohdalla, kun ensimmäisen kerran huomasin väsymyksen merkkejä. Jotkut vanhemmat sanovat, että kahdeksas lapsi on rajapyykki, jonka kohdalla väsymys on suurin. Sen jälkeen nostetaan kädet pystyyn ja mennään alaspäin kuin koskenlaskussa, virran vietävänä.”

Vuokko oli haaveillut suuresta lapsikatraasta, mutta huomasi jossain vaiheessa rukoilevansa, ettei lapsia enää tulisi. Hän alkoi olla miehensä kanssa täysin lopussa. Vuokko huomasi, ettei osannut edes hengittää oikein. Ilma tuntui loppuvan keuhkoista.

”Tunsin olevani huono ja riittämätön äiti. Olin aina ajatellut, että kun saan lapsia, rakastan heitä kovasti ja heillä tulee aina olemaan hyvä olla. Nyt saatoin istua kolme pienintä sylissä, kun teini-ikäinen tuli kysymään jotakin. En ehtinyt keskittyä hänen kysymykseensä, ja myöhemmin, kun olisin ehtinyt, ei hänellä enää ollut kysyttävää.”

Perhe joutui muuttamaan koko ajan, ja siitäkin Vuokko tunsi syyllisyyttä lasten takia. Ensimmäinen omistusasunto osoittautui pian liian pieneksi, mutta sitä oli vaikea myydä. Tarpeeksi isoja vuokra-asuntoja ei tuntunut löytyvän.

Tilanne kiristyi, kun vuonna 2000 perheeseen syntyi erityislapsi.

”Hänen syntymänsä jälkeiset kuusi vuotta olivat raskaimpia. Joskus unohdimme hakea lapsen esikoulusta, koska olimme yksinkertaisesti niin väsyneitä.”

Kerran vanhemmat lähtivät kauppaan ja jättivät erityislapsen isompien sisarusten hoitoon. Lapsi karkasi.

”Seuraavana päivänä meille soitettiin neuvolasta ja kyseltiin tilanteesta. Nyt tulee mieleen, että ehkä sosiaaliviranomaisten olisi pitänyt puuttua asiaan – aloimme olla kyvyttömiä vanhemmuuteen.”

Kyseenalaiset hoitokokoukset

Samaan aikaan Vuokon ystäville järjestettiin hoitokokouksia Järvenpäässä ja Vantaalla. Hän näki, miten naurettavia, esimerkiksi musiikin kuunteluun liittyviä syytöksiä heille esitettiin.

”Kukaan ei ollut tehnyt mitään pahaa, oli vain astuttu väärässä paikassa jonkun nokkamiehen varpaille. Muuta ei tarvittu: järjestettiin kokous, jotta ihminen saatiin kuuliaiseksi ja alistetuksi.”

Kun Vuokko odotti nuorimmaistaan, järjestettiin eräälle ystävälle jälleen hoitokokous. Vuokko ei osallistunut tilaisuuteen, ja sitä pidettiin pahana.

”Sanoin, etten kyennyt tulemaan, olisin mennyt henkisesti aivan rikki. Minut jätettiin rauhaan, mutta myöhemmin lähestyttiin taas. Olin kuulemma tukenut niin paljon ystävääni, että kanssani piti jutella.”

Vuokko ei mennyt. Ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen hän alkoi miettiä, tapahtuiko kokouksissa todella Jumalan tahto, vai olivatko ne vain ihmisten välistä vallankäyttöä. Hän ei tiennyt, kenen kanssa olisi asiasta keskustellut. Kynnys mennä kirkon edustajan tai ammattiauttajan puheille oli liian korkea.

”Sitten löysin pelastuksen. Vanhempieni kirjahyllyssä oli Martti Lutherin Galatealaiskirjeen selitys. Luin sen ja muutakin, mitä Luther oli kirjoittanut. Mikään muu ei olisi voinut vetää minua siitä suosta ylös. Liikkeessä oli aina opetettu, että Luther on oppi-isämme. Uskalsin lukea hyvällä omallatunnolla.”

Martti Luther avasi Vuokon silmät. Hän huomasi, että vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä oli hyvin paljon väärää toimintaa. Lapsuudesta asti ahdistaneet hoitokokoukset olivat liikkeen johtomiesten keksimiä. Hän kirjoitti ajatuksistaan Kotimaa-lehteen ja nettipalstoille.

”Siitä alkoi vapautumiseni. Äitini kuitenkin suuttui. Meidän tiemme erkanivat oikeastaan silloin. Mikään ei sen jälkeen ollut ennallaan. Tein surutyöni äidin vuoksi jo vuosia ennen hänen kuolemaansa.”

Vuokko sanoo päässeensä vapaaksi turhista kahleista, eivätkä epäilyt ole vallanneet mieltä. Hän sanoo tuntevansa monia, jotka ovat jättäneet liikkeen vuosikausia aiemmin, ja silti heidän sydämessään on tunne, että liikkeen opit ovat sittenkin ainoita oikeita ja jonain päivänä he palaavat takaisin.

”Itse en koe niin. Olen niin perin pohjin ottanut selvää ja tutkinut ja käsitellyt kristinuskon perusteita, että olen tajunnut, että kyse on vain vanhoillislestadiolaisten johtomiesten vallasta. En tule enää koskaan alistumaan heidän tahtoonsa.”

“Vauva oli pala taivasta”

Vuokko uskoo edelleen Jumalaan, mutta nyt hän uskoo iloiten eikä peläten.

”Ihminen ei ole koskaan synnitön, mutta jos hän uskoo, se riittää. Muuta ei tarvita. Ei ole vaatimuksia, että pitää kulkea tätä tai tuota polkua, eikä saa katsoa tuonne eikä tänne.”

Hän myöntää, ettei vieläkään pysty ajattelemaan ehkäisyasiaa täysin vapaasti, koska on ollut asian suhteen niin aivopesty.

”Ihmiselämän alkaminen on niin pyhä asia, ettei ihminen saisi sitä peukaloida millään tavalla – se oppi iski minuun lujasti. Kun sain aina uuden vauvan syliini, koin, että sain palan taivasta. Ainutlaatuinen nukkaposki oli Jumalan lahja. Oli helppo ajatella, ettei tällaisia saa estää syntymästä.”

”En pysty sanomaan kenellekään, että ehkäise tai älä ehkäise. Se on jokaisen oma asia. Jos ihminen sanoo toiselle ei tai kyllä, niin hän alkaa leikkiä Jumalaa. Juuri näin vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä tehdään. Omille lapsilleni olen sanonut, että lääkäriä pitää kuunnella. Ei ole oikein, että jos uupuu täysin, on pakko vain tehdä lisää lapsia.”

Vuokko on protestoinut juuri sitä, ettei liike armahda missään elämäntilanteessa. Jos perheessä on työttömyyttä, rahahuolia tai sairauksia, niin silti on lasten annettava tulla, jos niitä on tullakseen.

Kun Vuokko tutustui teologi Aila Ruohoon, joka veti keskusteluiltoja hengellisestä väkivallasta, naiset puhuivat paljon lestadiolaisuudesta. Yhdessä he päättivät kirjoittaa asiasta kirjan. Usko, toivo ja raskaus (Atena) ilmestyi syyskuun alussa.

”Ongelmista pitää puhua. Liikkeessä ja perheiden keskuudessa esitetään aina kiiltokuvapuoli – me käännämme kirjassa esiin toisen puolen. Liikkeessä on paljon huonosti voivia jäseniä, ja se johtuu ehkäisykiellosta ja tiukasta opista”, Vuokko Ilola sanoo.

”Itse sain sen, mitä olin toivonut ja rukoillut: liudan lapsia. En osannut kuvitella, mikä olisi hinta. Nyt olen kiitollinen siitä, että selvisin hengissä.”

Toimittaja: Eija Huusari

Kuvat: Kari Kaipainen

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 09/2014.