Apu

”Toipumista kohti kannattaa kurottaa”



”Toipumista kohti kannattaa kurottaa”

Henrietta Gyllenbögel on ollut psykiatrisessa osastohoidossa 23 kertaa. Nyt vointi on hyvä, ja hän haaveilee paluusta työelämään
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Toni Härkönen

Ulospäin näytti siltä, että kaikki oli loistavasti. Henrietta Gyllenbögelillä oli kaunis koti, neljä lasta sekä hyvä ura viestintäpäällikkönä ja toiminnanjohtajana. Talous oli vakaalla tolalla, ja kesät vietettiin mökkeillen ja veneillen.

Matkassa oli vain yksi mutka: mustasukkainen aviomies. Henrietta ei olisi saanut tavata edes sisaruksiaan. Tilanne kärjistyi siihen, että puoliso yritti estää häntä poistumasta omasta kodistaan. Henriettan oli pakko soittaa poliisille ja paeta vanhempiensa luo.

Kun hän vähän ajan kuluttua muutti omilleen, alkoi riita lasten huoltajuudesta. Oikeustaistelu vei Henriettan voimat. Huoli lapsista ja heidän turvallisuudestaan painoi mieltä koko ajan. Myös epätietoisuus tulevasta ahdisti.

Työmatkalla Henrietta romahti. Hänelle tuli illallisella niin huono olo, että hän pyysi työtoveriaan saattamaan hänet majapaikkaansa. Matkalla hän pyörtyi, ja kun hän pääsi perille, hänen pulssinsa oli pelottavan nopea. Ilta päättyi terveyskeskuspäivystykseen.

Henrietta ymmärsi, että kyse oli kuormituksen aiheuttamasta stressireaktiosta ja hän tarvitsi apua. Hän sai lähetteen psykiatriseen hoitoon, ja seuraavan vuoden hän vietti Auroran päiväsairaalassa. Välillä vointi oli niin huono, että häntä hoidettiin osastolla.

– Olen aina ollut iloinen ja pulputtava ihminen, mutta rajujen huoltajuuskiistojen seurauksena putosin pohjalle. Pahinta oli, että pohjan alla oli aina uusia pohjia, Henrietta, 52, muistelee.

Henriettalla diagnosoitiin epävakaa persoonallisuushäiriö ja masennus. Epävakaalle persoonallisuushäiriölle on tyypillistä laaja-alainen tunnetilojen ja minäkuvan epävakaus sekä käytöksen huomattava impulsiivisuus.

Piirteet näkyivät Henriettassa jo nuorena, jolloin häiriöön liittyvä ahdistus purkautui ajoittaisena viiltelynä. Hän yritti myös kerran itsemurhaa. Sairautta ei kuitenkaan tunnistettu, ja aikuistuessa teini-iän ”höpsötykset” painuivat taka-alalle.

– Psykiatrinen diagnoosi ei ollut yllätys – tiesinhän itsekin, missä mentiin – mutta sen aiheuttama stigma oli valtava. Olen siis hullu, kauhistelin. Sairaalassa näin kuitenkin muita samassa tilanteessa olevia, ja he olivat minusta ihan tavallisia ihmisiä. En jäänyt yksin, vaan sain heti vertaistukea.

Päiväsairaanhoito on ryhmäterapiamuotoista hoitoa. Omasta tilanteesta keskustellaan paitsi muiden potilaiden myös lääkärin ja vastuutyöntekijän kanssa.

– Hoidossa oli terapioiden lisäksi tärkeää se, että olin turvassa itseltäni. Ammattilaiset arvioivat päivittäin tilanteeni, esimerkiksi sen, olinko osastohoidon tarpeessa.

Päällimmäisenä Henriettan mielessä oli hätä siitä, toipuisiko hän koskaan. Hän olisi halunnut saada ennusteen, mutta sellaista ei luonnollisestikaan voitu antaa. Hän kantoi suurta huolta myös työpaikastaan ja perheen taloudellisesta selviytymisestä.

Arkea Henrietta onnistui kuitenkin pyörittämään normaalisti. Päiväsairaalapäivä päättyi kello kahdelta, joten äiti oli kotona lasten tullessa koulusta.

– Touhusin kotona kuten ennenkin. Järjestin lapsille synttärikutsuja ja heidän hamsterilleen ristiäiset. Teimme jopa useita ulkomaanreissuja. Kaiken tämän ansiosta kuntouduin hyvin.

– Olin myös avoin sairaudestani. Kerroin diagnooseista rehellisesti myös lapsille, mutta he eivät halunneet kuulla niistä. He tahtoivat nähdä minut äitinä, eivät mielenterveyspotilaana.

Syksyllä 2005 Henrietta palasi työhönsä toiminnanjohtajana. Häntä painostettiin irtisanoutumaan, koska hän oli ”sairastumisensa myötä menettänyt töissä kasvonsa”. Hän ei kuitenkaan suostunut tähän, vaan jatkoi sinnikkäästi työntekoa.

Sitten yksityiselämässä tapahtui ikäviä. Henriettan uusi avioliitto päättyi eroon vain puolentoista vuoden jälkeen. Tämä syöksi hänet jälleen masennuksen syövereihin. Ahdistus oli niin kova, että hän yritti riistää henkensä.

– Rankin asia, jonka olen koskaan tehnyt, oli kirjoittaa lapsilleni anteeksipyyntöjä. Pidän itsemurhaa todella raukkamaisena tekona, koska oma tuska siirtyy läheisten kannettavaksi. Toisaalta se on tietyssä tilanteessa ainoa vaihtoehto, johon ihminen kykenee.

Henrietta ei onnistunut aikeissaan, vaan hänet kiidätettiin sairaalahoitoon. Hän ei ollut sen paremmin pettynyt kuin helpottunutkaan, sillä kaikki tuntui yhdentekevältä.

– Soitin ambulanssista työnantajalleni ja kerroin loukanneeni käteni halkotöissä mökillä. Sairauslomaakin minulle kirjoitettiin fyysisistä syistä.

Tämän episodin jälkeen Henrietta palasi Auroran päiväsairaalaan, jossa hän vietti kuukauden. Koko ajan hän kävi kovilla kierroksilla. Vaikka hänen kätensä oli kipsattu kyynärvartta myöten, hän kulki puhelin kourassa ja hoiti työasioita sairaalasta.

– Hoitohenkilökunta alkoi olla aika epätoivoista. Nauroimme monta kertaa tekemisilleni yhdessä. En onneksi menettänyt huumorintajuani missään sairauden vaiheessa. Uskon, että tällä on ollut merkitystä toipumisessani.

Henrietta palasi jälleen töihin, aivan liian aikaisin ja todella huonokuntoisena. Tämän seurauksena koko työyhteisö kärsi. Lopulta hän sai lähtöpassit.

– Ymmärsin itsekin, että tilanteeseen oli pakko puuttua. Näin irtisanomiseni työnantajan kannalta perustelluksi, joten en kokenut kohteluani epäreiluksi. Lähdin hymyillen, sen minkä kyyneliltäni pystyin.

Alkoi kaoottinen ajanjakso. Työpaikan menettäminen oli niin kova isku, että Henrietta romahti täysin. Hän ei jaksanut enää hoitaa kotiaan eikä koiriaan, vaan makasi apaattisena sohvalla ja voi huonosti. Hätä ja syyllisyys lapsista oli valtava.

– Tämä oli hirveintä aikaa koko elämässäni. Olin välillä kotona, välillä päiväsairaalassa ja välillä osastolla.

Henrietta sai uuden psykiatrisen diagnoosin: kakkostyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kakkostyypillä tarkoitetaan taudin lievempää versiota, jossa esiintyy masennuksen lisäksi hypomanioita, ei manioita. Mania tarkoittaa, että mieliala ja itsetunto ovat koholla. Muun muassa toimeliaisuus, puheliaisuus ja tuttavallisuus lisääntyvät, ja unen tarve vähenee. Hypomaniassa oireet ovat samantyyppisiä, mutta lievempiä.

– Diagnoosi ei ollut yllätys, sillä olin tavallaan tiennyt, että minulla oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se selitti muun muassa touhukkuuteni itsemurhayrityksen jälkeen. Olin vauhdissa, koska olin hypomaanisessa tilassa.

Sopivaa lääkitystä ei löytynyt saman tien, vaan vasta kokeilujen kautta. Myös lääkkeiden sivuvaikutukset tulivat tutuiksi. Ikävintä oli, kun paino nousi muutamassa kuukaudessa 40 kiloa. Painon nousun takia Henriettalle puhkesi diabetes.

– Olen aina ollut hoikka ja hyvännäköinen, joten lihominen tuntui hirveältä. Minun oli silti pakko syödä kyseistä lääkettä, koska ilman sitä olisin joutunut osastolle.

Kaikkiaan Henrietta oli sairaalan osastohoidossa 23 kertaa. Hän ei kuitenkaan muistele tätä pahalla, vaan kiitollisuudella. Hän kokee saamansa hoidon pääsääntöisesti hyväksi, jopa erinomaiseksi.

– Minulla on ollut ihania lääkäreitä, ja minua on pidelty kuin kukkaa kämmenellä. Myös oma motivaationi on ollut kohdallaan. Olen lähes koko ajan halunnut toipua ja kuntoutua.

Eräänlaiseksi käännekohdaksi Henrietta nostaa joka-aamuiset keskusteluhetket uuden vastuutyöntekijän kanssa. Ne alkoivat, kun hän pääsi osastolta – jossa oli ollut viiltelyn vuoksi – jälleen päiväsairaalaan.

– Vastuutyöntekijä oli osastonhoitaja, ja hän näki muutaman kuukauden ajan tilanteeni joka aamu. Minulle tuli siitä turvallinen olo. Sinällään kyse oli pienestä asiasta, vain 10–15 minuutin juttutuokiosta, mutta näillä tuokioilla oli suuri merkitys. Niiden ansiosta vointini tasaantui, ja pystyin keskittymään kuntoutumiseen.

Vielä enemmän Henrietta arvelee hyötyneensä dialektisesta käyttäytymisterapiasta. Hän itse pyysi päästä mukaan DKT-ryhmään, koska oli lukenut, että DKT olisi hyväksi epävakaalle persoonallisuudelle.

– Odottelin paikkaa puoli vuotta, mutta odotus kannatti. Sain mahtavan yksilöterapeutin, joka oli puhelimitse tavattavissa 24 tuntia vuorokaudessa. Näistä puheluista on ollut minulle suurempi apu kuin mistään muusta. Opin esimerkiksi ahdistuksen hallintataitoja ja pääsin eroon Diapam-lääkkeistä, joita aina ennen otin, kun minua alkoi ahdistaa.

Päivystyskäyntejä ei ole ollut terapian alkamisen jälkeen yhtään. Osastollakin Henrietta on ollut vain kerran ja silloinkin hallitusti mielialahäiriökeskuksen vuodeosastolla kaksi viikkoa masennuksen takia.

– En mennyt osastolle kiireellisenä tapauksena, vaan sovimme asiasta etukäteen terapeuttini ja lääkärini kanssa. Kaikki sujui hyvin, ja vointini koheni lääkemuutoksen ansiosta nopeasti. Tästä on nyt vuoden päivät.

Päästyään parempaan kuntoon Henrietta kävi Mielenterveyden Keskusliiton sopeutumisvalmennus- ja vertaisohjaajakurssin. Hän osallistui myös työhön ja koulutukseen valmentavalle kurssille. Se poiki hänelle työharjoittelupaikan MTKL:n viestinnässä.

– Koin olevani yhdenvertainen työntekijä muiden kanssa. Oli ihanaa olla tarvittu sekä oppia ja osata uutta.

Pesti päättyi juhannuksena, mutta Henrietta toivoo, että se oli vasta alkusoittoa tulevalle. Vaikka hän sai vuonna 2010 eläkepaperit yhtä aikaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin kanssa, hän tahtoisi palata työelämään osa-aikaisesti.

– En todennäköisesti pysty koskaan hoitamaan entisiä työtehtäviäni, mutta varmasti minusta olisi yhä tekemään viestintäalan töitä tai vaikka toimistohommia.

Nykyistä vointiaan Henrietta kehuu hyväksi. Arki sujuu mukavasti, kotona yhä asuvan nuorimman lapsen ehdoilla. Mieliala on pysynyt tasaisena: terävimmät huiput ja rajut laskut ovat oikean lääketasapainon löydyttyä historiaa.

– Koen olevani normaali ja ihan entisenlainen. Tosin itsetuntemukseni on lisääntynyt, koska minulla on ollut mahdollisuus tutkia itseäni huippuammattilaisten tukemana 11 vuoden ajan. Pidän sitä aikamoisena etuoikeutena. Nyt tiedän, kuka olen ja mitä haluan.

Dialektisessa käyttäytymisterapiassa Henrietta käy yhä kerran viikossa. Terapia kestää kaksi vuotta, mutta sen jälkeenkin Henriettalla on mahdollisuus jatkaa yhteistyötä yksilöterapeuttinsa kanssa psykiatrian poliklinikalla.

– Tulevaisuudelta en toivo kuin työpaikkaa ja sitä, että talous sallisi minun pitää rakkaan kotini ja kesämökkini. Ennen unelmani olivat suurempia, mutta nyt teen asioita sen mukaan kuin on tässä vaiheessa mahdollista. Tajuan ja hyväksyn rajallisuuteni. En ole katkera kokemastani, vaan pidän elämää yhä hyvänä. En osaa sanoa, olenko onnellinen, mutta ainakin toipuminen on ollut mahdollista. Sitä kohti kannattaa kurottautua, oli miten pimeää hyvänsä.

Useimmat toipuvat

Dialektinen käyttäytymisterapia (DKT) on yhdysvaltalaisen psykologin Marsha Linehanin kehittelemä terapiamuoto, jonka taustalla on dialektinen filosofia. Se korostaa, että asioista voidaan nähdä useita puolia, jotka kaikki ovat todellisia.

Mindfulness eli hyväksyvä tietoinen läsnäolo on pohjana muille DKT:ssa opeteltaville taidoille. Hyväksyvä tietoinen läsnäolo tarkoittaa kykyä oppia olemaan tietoinen hyväksyvällä tavalla itsestä, ympäristöstä ja tästä hetkestä.

– Alun perin DKT kehitettiin itsetuhoisten naisten hoitoon. Myöhemmin Linehan huomasi, että heillä oli epävakaa persoonallisuus. Sittemmin sillä on hoidettu hyvin tuloksin etenkin sellaisia epävakaasta persoonallisuudesta kärsiviä, joilla epävakauteen liittyy akuuttia itsetuhoisuutta, kertoo psykiatrian erikoislääkäri ja kognitiivinen psykoterapeutti Maaria Koivisto.

DKT koostuu yksilöterapiasta, taitovalmennusryhmästä ja puhelintuen mahdollisuudesta. Yksilöterapia on pääasiassa kognitiivista käyttäytymisterapiaa, jossa etusijalla on itsetuhoisen käytöksen tutkiminen.

– Terapiassa pohditaan muun muassa sitä, mikä laukaisi niin tuskallisen olon, että se ajoi vahingoittamaan itseään. Samalla etsitään uudenlaisia keinoja purkaa ahdistusta.

Taitovalmennusryhmässä harjoitellaan muiden potilaiden kanssa tietoisuus- ja vuorovaikutustaitoja, tunteiden säätelyä sekä ahdistuksen sietämistä. Keskeistä on hyväksyvä suhtautumistapa.

– Epävakaan persoonan on usein vaikea hyväksyä itseään ja tunteitaan. Hän kokee herkästi häpeää ja huonommuutta, joista yritetään päästä eroon. Taitovalmennusryhmässä harjoitellaan myös tarkkaavaisuuden säätelyä. Tarkkaileva havainnointi auttaa vähitellen esimerkiksi erottamaan hankalan tilanteen sen herättämistä tulkinnoista ja tunteista.

Puhelintuen tarkoitus on korjata terapiasuhdetta, opettaa pyytämään apua ajoissa ja auttaa taitojen käyttämistä kriisitilanteissa. Ideaalitilanteessa potilaalla on mahdollisuus olla puhelinkontaktissa yksilöterapeuttiinsa ympäri vuorokauden.

– Dialektinen käyttäytymisterapia kestää vuoden. Jos potilas hyötyy siitä, sitä jatketaan toinen vuosi. Enemmistöllä hyöty on merkittävä. Sairaalahoidon ja päivystyskäyntien määrä sekä itseä vahingoittava käytös vähenevät.

DKT:hen pääsee julkisen sektorin kautta. Kaikissa sairaanhoitopiireissä sitä ei ole vielä tarjolla, mutta kiinnostus kasvaa koko ajan.

– Oma aktiivisuus kannattaa aina, mutta yleensä DKT:tä ehdotetaan potilaalle, jos sitä on tarjolla. On myös muita toimivia terapiamuotoja, jotka hyödyttävät epävakaita persoonia. Epävakaalla persoonallisuudella ei ole enää synkkää ennustetta, vaan useimmat toipuvat siitä.

Teksti: Maarit Vuoristo

Lähde: www.nuortendkt.net.

Julkaistu: 15.6.2016