Image

Toinen tuleminen | Laura Friman kaipaa Brett Andersonia seksuaaliterapeutikseen.



Toinen tuleminen | Laura Friman kaipaa Brett Andersonia seksuaaliterapeutikseen.

Kolumni | Laura Friman kaipaa Brett Andersonia seksuaaliterapeutikseen.
Teksti Laura Friman

Seksuaalinen herääminen: se tunne, joka ilostuttaa, kauhistuttaa ja kutkuttaa reisiesi välissä, kun juutut tuijottamaan Duff McKaganin törkeää virnistystä Suosikin Guns N’ Roses -julisteessa. Tunnet selittämätöntä halua puikauttaa kätesi alushousuihisi, mutta häädät merkillisen idean tiehensä.

Kuluttamamme kulttuurituotteet kulkevat kylki kyljessä nuoruusvuosiemme seksuaalisen kehityksen kanssa. Popmusiikin rooli on tässä yhtälössä voimakas: se tunkeutuu syvemmälle kuin kirjat ja elokuvat ja tavoittaa sisältämme jotakin primitiivisempää.

Seksuaalisen heräämisen jälkeen kuluu vuosia, ennen kuin tulemme seksuaalisesti tolkkuihimme. Silloin duffmckagan-tunteisiin reagoidaan jo luontevalla käsi alkkareihin -liikkeellä ja mikä olennaisinta, mielessä alkaa muotoutua hurja ajatus: voi olla, että minäkin harrastan tässä joskus seksiä jonkun toisen, elävän ihmisen kanssa. Ne levyt, joita kuuntelemme tässä vaiheessa, tekevät jotakin suurta: auttavat meitä määrittelemään itsemme seksuaalisina toimijoina.

Kun 90-luvun puolivälin brittipoppariteinin piti arpoa seksuaalimentoriaan, vaihtoehtoja oli kolme: Blur, Oasis ja Suede. Kunkin välittämä kuva sukupuolten välisestä kanssakäymisestä oli erilainen. Oasiksen perustui lähes homofobiseen jätkäkulttuuriin ja yksioikoiseen ”äijät ja muijat” -kahtiajakoon. Blur ei syyllistynyt tähän, mutta heistä ei muuten vain ollut mitään apua: akateemisen kädenlämpöinen bändi oli läpeensä seksitön ja sen jäsenet kuvailtavissa korkeintaan söpöiksi.

Mutta Suede, voi Suede! Kuohuvia tunteita kanavoivan yhtyeen kutsua ei voinut vastustaa, vaikka sen jäsenet eivät vaikuttaneet lähestyttäviltä tai edes järin sympaattisilta. Sueden maailma oli salaperäinen, dekadentti ja loputtoman kiehtova. Androgyynin Brett Andersonin luotsaaman yhtyeen lyriikoissa rakkaus linkittyi usein päihteisiin: seksuaaliset vihjaukset vispattiin poikkeuksetta sensuellisti sekaisin huumeviittausten kanssa. Sueden välittämä viesti oli kuitenkin ennen kaikkea lohdullinen: Brett Andersonin tekstien silmäterä ei koskaan ollut yleisurheilun piirimestari tai koulun kuningatar, vaan mustaan kaapuun piiloutunut ulkopuolinen. Minullakin oli siis mahdollisuus.

Sueden seksikkäimmän kappaleen valitseminen on mahdotonta. Yhtyeen debyyttilevy on läpeensä sähköistävä, eikä sen kiihottavuus ole kulunut parissakymmenessä vuodessa rahtusenkaan vertaa. Kakkosalbumi Dog Man Star sukelsi vielä syvemmälle kelmeitten huumekämppien patjoille ja kauniinrumien rakkaustarinoiden ytimeen. I want the style of a woman/the kiss of a man ilmoitti Brett Anderson levyn kolkolla avausraidalla Introducing the Band. Ai niin, tämäkin vielä! Seksiähän saattoi haluta saman sukupuolenkin kanssa.

vuonna 2003 Suede vetäytyi pramean jäähyväiskeikan myötä määrittelemättömän pituiselle tauolle, jonka kestoksi monet veikkasivat ikuisuutta. Niin minäkin. Siksi järjestin opiskelija-asunnossani Sueden hautajaiset jäähyväiskeikan iltana. Vieraat kietoivat kuuliaisesti höyhenpuuhkat kauloihinsa ja muistelivat 90-luvun puolivälin Provinssirockeja: jestas, miten Brettin luisevat lanteet keikkuivat Törnävänsaaren suvi-illassa!

Vaan kuinkas kävikään? Suede julkaisi vuosikymmentä myöhemmin Bloodsports-paluulevyn ja julkesi asettaa dramaattiset bileeni naurunalaisiksi. Kuten Bloodsports, myös uusi Night Visions on mahtipontinen muotovalio. Seksimentoriksi Brett Andersonista ei enää ole, mutta nykyään tarvitsemmekin mieluummin seksuaaliterapeuttia, jonka kanssa tähyillä haikeana taaksepäin. Siihen pisteeseen Suede on kasvanut kanssamme: nyt Brett Anderson pohtii intiimejä kohtaamisia ikämiehen vinkkelistä (kuunnelkaa nyt näiden kappaleiden nimiäkin: I Can’t Give Her What She Wants, I Don’t Know How To Reach You, When You Were Young). Hän naukuu ja voihkii tavaramerkkityylillään haikealta raidalta toiselle, kun nainen toisensa jälkeen ottaa hatkat. Vasta albumin päätösraita, nimeään myöten suorastaan naurettavan suedemainen The Fur & The Feathers, spekuloi sillä, mitä edessä voi vielä olla: parhaimmillaan jahdin hurmaa ja ihan uusia, yllättäviä lukuja. Ehkä meillä kaikilla on vielä toivoa. ■

Julkaistu: 4.2.2016