Apu

Toinen juhannuspäivä



Toinen juhannuspäivä

Vexi Salmi: "Yleisömme, pari kelomäntyä, jokunen kuusenkäkkärä ja horisonttiin sinertyvä iltamaisema oli vaiti mutta vastaanottavainen."
Teksti Apu-toimitus

Kolmekymmentä vuotta sitten kiersimme Markku Veijalaisen kanssa Suomen kesälavat ja pohjoisen talot. Olimme kumpikin eronneet talvella ja tarvitsimme rahaa uuteen alkuun. Päätimme tehdä sitä, mitä osasimme, eikä kukaan odottanut kotona. Meillä oli aikaa.

Ohjelma oli yksinkertainen. Tanssiorkesteri ja solisti täydensivät kahden miehen show’tamme, jonka rekvisiittana olivat kirjoituskone ja mikrofoni. Markku valitsi yleisön joukosta haastateltavakseen sopivan uhrin, jolle minä tein muutamassa minuutissa tuttuun melodiaan laulun.

Tarpeeksi elämäkertaa, paikallistietoutta ja ennalta mietittyjä tärppejä puri aina. Yleisö otti laulun vastaan raikuvin aplodein, illan päähenkilöksi kasvanut uhri sai muistoksi signeeratun laulutekstin, ja tanssipartnereita riitti loppuillaksi.

Kiersimme lavoja toukokuun alusta kaikki viikonvaihteet: perjantait, lauantait ja sunnuntait ja sydänkesällä myös arkipäivinä. Suomi oli kauneimmillaan, ja maantiet jo nuoruudesta tuttuja.

Markku oli kolunnut samoja keikkapaikkoja Johnny Liebkindin ja minä Irwinin kanssa. Yleisöä riitti joka illaksi muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Haapajärven kantakrouvissa ohjelma alkoi yhdeksältä, ja laajassa ravintolasalissa seisoskelivat vain hovimestari ja pari tarjoilijaa.

Ensimmäisellä väliajalla kävin tiedustelemassa huolestuneena, mistä yleisökato johtuu. ”Ei mitään hätää”, vastasi hovimestari, ”bussit naapurikunnista saapuvat vasta puolen tunnin kuluttua.”

Olimme körttiseudulla, jossa kunnialliset ihmiset eivät juhli ja rällästä naapurien silmien alla.

Toisen kerran koimme yleisökadon Tengeliön kansantalossa, Aavasaksan rinteellä. Paikalle saapui vain vajaa sata tanssijaa. Keikan jälkeen kävin pahoittelemassa huonoa menestystämme ja mahdollisia tappioita, mutta tanssijärjestäjän mielestä syy ei ollut meidän.

”Minä yritän hankkia tänne korpeen hyvää ja mielenkiintoista ohjelmaa, mutta nämä paikalliset tollot eivät ymmärrä hyvän perään, kiitos kun tulitte ja anteeksi kyläläisten puolesta”, järjestäjä selitti ja halusi meidän saapuvan uudestaan paremmalla menestyksellä.

Kolmannen aution lavan kohtasimme Rukalla toisena juhannuspäivänä. Tunturin lappeen telttakylässä makasi uupunutta ja rahatonta väkeä. Aaton ja juhannuspäivän tanssit olivat verottaneet liiaksi juhlijoiden rahavaroja ja fyysistä kuntoa. Lavalle saapui vain kaksi maksanutta ihmistä, kuusamolainen tuttavapariskuntani ja tulevia tappiota harmitteleva, punoittava järjestäjä.

Rutinoituneina keikkamiehinä tiesimme, mitä oli tehtävä. Päätimme vetää illan ohjelman niin hyvin kuin osasimme. Muuten järjestäjälle olisi voinut tulla suuri houkutus vähentää palkkioista tai jättää koko keikka maksamatta laiminlyöntiin tai mihin tahansa syyhyn vedoten.

Esiintymiskorokkeella ei tuoksahtanut viina, sieltä ei kajahdellut mauttomia vitsejä, ja ohjelma eteni kellon tarkkuudella. Yleisömme, pari kelomäntyä, jokunen kuusenkäkkärä ja horisonttiin sinertyvä iltamaisema oli vaiti mutta vastaanottavainen. Minkäänlaisia buuauksia tai vihellyksiä ei kuulunut, linnutkin unohtivat laulunsa.

Tuttavapariskuntani tanssi koko illan ja totesi, että kerrankin oli riittävästi tilaa. Ohjelman jälkeen järjestäjä kiitti kädestä ja totesi: ”Hyvin te sen teitte, en olisi uskonut.”

”Harvoin saa näin juhlallisen yleisön kuin hämärtyvän juhannusyön luonto. Jokainen puu, näre ja pensas säilytti loppuun saakka arvokkuutensa, maahisista ja menninkäisistä puhumattakaan. Meillä oli hauskaa”, vastasin minä ja annoin järjestäjälle tuliaispullon.

Julkaistu: 15.8.2013