Aina joskus käsiin sattuu kirja, jonka lukeminen on yhtä huudahtelua. Tämän tästä tekisi mieli laskea kirja käsistä ja jutella tai kirjoittaa siitä, vähintään napata lauseista kuvia Facebookiin. Just noin! Just niin! Tuollaista se just on!
Monet näistä romaaneista on kirjoittanut norjalainen perheenisä, mutta viimeisin tällainen kirja oli Pauliina Vanhatalon keväällä ilmestynyt Toinen elämä. Se on tarkka ja tunnistettava kuvaus perheellisen nelikymppisyydestä, elämänvaiheesta, joka on niin täynnä toistoja, yhtä ja samaa, ettei se tahdo jäsentyä vetäväksi luvuksi tarinaan omasta elämästä. Ensimmäinen elämä on hankkimista ja kartuttamista, eteenpäin menemistä. Toinen elämä alkaa kun vastaukset on lukittu, Vanhatalo kirjoittaa. Toinen elämä eletään seurausten ja vaikutusten kanssa. Tavalla tai toisella, sillä sanaparilla on kaksi merkitystä. Nelikymppisenä kun on vielä aikaa aloittaa kokonaan toinen elämä. Jättää toistot ja entinen osaksi ensimmäistä elämää.
Toinen elämä on myös otsikkona tämän numeron kansijutussa Jere ja Nanna Karalahdesta. Karalahdet omistavat puolet liikuntapainotteisesta päiväkoti Aidosta, joka aukesi Keravalla elokuun alussa. Hyvinvointiyrittäjä Nanna Karalahdelle päiväkoti on yksi uusi hyvinvointiin liittyvä liiketoimi, mutta Jere Karalahdelle päiväkotiyrittäjyydessä on totisesti kyse Toisesta elämästä – olihan ensimmäinen päättyä haimatulehdukseen kymmenen vuotta takaperin. Kiekkourakin loppui pari vuotta sitten.
Karalahdet ovat päiväkodissa omistajina, eivät lastenhoitajina. Kun he kertoivat aikeistaan helmikuussa, reaktiot olivat kuitenkin odotettuja. Veisitkö lapsesi Jere Karalahden päiväkotiin, kysyi Helsingin Uutiset. Laittaisitko lapsesi kiusaamista vähättelevän Jere Karalahden päiväkotiin, kysyttiin puolestaan Iltalehdessä.
No veisinkö?
Kysymys on tietenkin tarkoituksellisen raflaava ja Jere Karalahden menneisyydestä muistuttava. Jos provokaation ohittaa, varsinainen kysymys kysymyksen sisällä kai lienee se, mitä päivähoidolta odottaa, millaista sen toivoo olevan. Ja kenet toivoo järjestäjäksi: kunnan vai yksityisen tahon.
Ainakin toinen elämä on antanut vastaukselle perspektiiviä. Esikoisemme aloitti kunnallisessa päivähoidossa syksyllä 2009. Ennen kuin kuopuksemme tänä kesänä lopetti samassa päiväkodissa, ehdin käydä päiväkodilla noin 2 000 kertaa viemässä tai hakemassa. Päivät ovat tietenkin sekoittuneet toisiinsa ja siksi yhtä puuroa, ja juuri sitä on pidettävä hyvänä merkkinä.
Jos muistaisin noin vain useamman dramaattisen sattumuksen, riidan tai huippupäivän, päivähoito ei ehkä olisi ollut toivotulla tavalla tasalaatuista. Tässä mielessä päivähoidolla on toisen elämän logiikka, jossa ennen niin kaivattu yllätyksellisyys on menettänyt arvonsa. Yllätyksistä on tullut riesoja. Yllätyksettömyys säästää energiaa, jota tarvitaan yllätyksettömyyden ylläpitoon ja kestämiseen.
Toden teolla muistan ällistyneeni päiväkodin portilla yhdeksän vuoden aikana vain kerran. Törmäsin hiekkapihalla vanhempaan lastenhoitajaan, joka oli pian jäämässä eläkkeelle. Juttelimme aiheesta ja hän kertoi työvuosistaan eri päiväkodeissa. Niitä oli pitkä rivi: ura lastenhoitajana oli alkanut vuonna 1968.
Yli nelikymmenvuotinen työrupeama päiväkodeissa tuntui käsittämättömältä, ja siksi olenkin miettinyt sitä usein. Mutta myös toisesta syystä: pitkään uraan kiteytyi paljon juuri sitä, jota varhaiskasvatukselta odotin.
Luulen, että pitkä ura kuluttavassa ammatissa on mahdollinen ei minkään kutsumuksen tai lapsirakkauden, vaan ainoastaan ammattitaidon ja sen kasvatustyöhön tuoman etäisyyden vuoksi. Suojatessaan työntekijää se suojaa ja rauhoittaa myös lapsia, eikä siinä ei ole siksi kyse iästä.
Siksi tärkeimmät kysymykset eivät liity päiväkodin omistajiin, vaan mieluummin siihen, millaista päiväkodissa on. Siksi saattaisin nyt kysyä päiväkodissa: onhan teilläkin täällä aina etupäässä samanlaista joka päivä?
