Eeva

Toimittaja Susani Mahadura: ”Ruskeista isistä puhutaan liian vähän – jokainen meistä haluaa olla rakastettu ja hyväksytty”

Toimittaja Susani Mahadura: ”Ruskeista isistä puhutaan liian vähän – jokainen meistä haluaa olla rakastettu ja hyväksytty”
Puoli seitsemän -ohjelman uusi juontaja Susani Mahadura toteutti unelmansa televisiotyöstä vaikka uskoi kauan, ettei se olisi mahdollista. Niin sanoivat paitsi hänen sisäinen äänensä myös joskus alan ihmiset. Siitä huolimatta hän on kulkenut omaa polkuaan. Rohkeus siihen löytyi isän juurilta Sri Lankasta.
Julkaistu: 3.2.2021
Televisiostudion lamput lämmittävät, mutta toimittaja Susani ­Mahaduralla on kuumat oltavat toisestakin syystä. Puoli seitsemän -ohjelman suora lähetys alkaa muutaman minuutin päästä.
Silloin sadattuhannet katsojat kerääntyvät televisioidensa ääreen aloittamaan viikon­loppua hänen ja Olli-Pekka Kursin juontaman ohjelman parissa. Vaikka perhos­parvet lepattavat vatsanpohjassa, Susani elää unelmaansa.
”Ajattelin, että näen unta, kun kuulin, että minut on valittu ohjelman perjantai­lähetysten uudeksi juontajaksi”, 31-vuotias nainen tunnustaa.
Susani luuli, ettei sellaista voisi oikeasti tapahtua. Vaikka hän ehti luotsata toimittaja­kollegansa Yagmur Özberkanin kanssa monta vuotta radio-ohjelmaa Yle Puheessa, ovet televisioon pysyivät kiinni.
Kaksikko sai usein kiitosta ammatti­taidostaan ja tavastaan käsitellä rohkeita aiheita, mutta totuus paljastui kolme vuotta sitten erään televisio-­ohjelman koekuvauksissa.
”Meille sanottiin kuvausten jälkeen, että olimme ehdokkaista parhaat, mutta Suomi ei ole vielä valmis siihen, että televisio-­ohjelmaa juontaisivat ruskeat naiset. Se tuntui epäoikeudenmukaiselta. Mietin, kohtaammeko tällaisia esteitä myös jatkossa.”
”Meille sanottiin kuvausten jälkeen, että Suomi ei ole vielä valmis siihen, että ­ohjelmaa juontaisivat ruskeat naiset.”
Susani Mahadura
Myös Susani kutsuu itseään nykyään ruskeaksi naiseksi, sillä Suomessa syntyneenä hän ei miellä itseään maahanmuuttaja­taustaiseksi. Etnisten vähemmistöjen haasteet ovat hänelle silti tuttuja: ihonväri on määritellyt srilankalaisen isän ja suomalaisen äidin tyttären elämänpolkua.
”Vaikka Suomessa on otettu harppaus kohti yhdenvertaisuutta, mahdollisuudet eivät ole vieläkään tasavertaiset kaikille.”

1990-luvun lamavuodet

Usein elämä on kiinni pienistä sattumista. Susanin äiti matkusti 1980-luvulla lomalle Sri Lankaan ja ystävystyi siellä paikallisen miehen kanssa. Nuoripari rakastui ja perusti yhteisen kodin Mikkeliin, jossa Susani syntyi. Ensimmäiset vuodet Etelä-­Savossa Susani muistaa onnellisina.
Perhe asettui Mikkelin lähelle Luus­niemeen. Isossa omakotitalossa oli tilaa leikkiä, ja serkut asuivat lähellä. Sikäläiset ihmiset ja maisemat ovat Susanille yhä tärkeitä.
”Voin vain kuvitella, miten outoa ­isästäni oli muuttaa Savoon ja sopeutua pienelle paikkakunnalle lähes ainoana tumma­ihoisena. Isäni onni oli, että hän sai äitini suvun kautta ystäviä.”
Susani Mahadura on kasvanut monikulttuurisessa perheessä. ”Kannan srilankalaisia ja suomalaisia juuriani ylpeydellä.”
1990-luvun lamavuodet koettelivat perhettä. Ensin vanhempien työt vähenivät, sitten oli luovuttava kodista. Vastoinkäymisten ryöppyä seurasi vanhempien avioero.
Susani muutti äitinsä kanssa ­Espooseen, ja myös isä asettui pääkaupunkiseudulle. Perheenjäsenten välit säilyivät läheisinä: yhdessä vietettiin jouluja ja syntymäpäiviä.
”Se oli silti iso muutos meille kaikille. Siihen aikaan kaveripiirissäni ei ollut juuri muita, joiden vanhemmat olisivat eronneet. Meidän piti aloittaa kaikki alusta.”

”Äitini on uskomattoman sitkeä selviytyjä”

Susanin äidin vakiolohdutus on, että elämä kantaa. Sen hän on todistanut omalla esimerkillään.
”Äitini on uskomattoman sitkeä selviytyjä, suurin esikuvani.”
Tyttären mielestä äidin sitkeydestä kertoo esimerkiksi se, että tämä oli valmis lähtemään tuhansien kilometrien päähän Suomesta aloittaakseen elämänsä alusta. Susani oli seitsemänvuotias, kun he muuttivat kahdestaan Espanjan etelärannikolle, ­Benalmádena Puebloon. Kumpikaan ei osannut espanjaa.
”Kummitätini asui siellä ja houkutteli meitä luokseen. Äitini tarttui tilaisuuteen ja perusti kaupunkiin kampaamon. Hän sai nopeasti asiak­kaita.”
Kun Susani oli seitsemänvuotias, hän muutti äitinsä kanssa uuden elämän perässä Espanjaan. Kumpikaan ei osannut kieltä. ”Äitini on uskomattoman sitkeä selviytyjä, suurin esikuvani.”
Susanille muutos tarkoitti opintojen aloittamista espanjalaisessa kyläkoulussa. Ystävällinen opettaja ja luokkakaverit tekivät kaikkensa, jotta suomalainen tyttö sopeutuisi uuteen kotipaikkaansa.
”Opettajani Marina otti minut suojelukseensa ja opetti minulle espanjaa sana kerrallaan: tässä on nenä, tämä on käsi.”
Susani ei muista poteneensa ahdistusta, vaikka kaikki oli uutta ja vierasta. Välittömät espanjalaislapset ottivat ujon tytön leikkeihinsä, ja yhteisö auttoi perhettä arjessa. Kun Susanin äiti loukkasi jalkansa, kyläläiset kävivät heidän puolestaan kaupassa ja kuljettivat ostokset kotiin.
”Meitä ei syrjitty ulkomaalaisuuden takia, vaan tunsimme olomme tervetulleiksi. Osa minusta kaipaa aina takaisin Espanjaan.”
Äiti ja tytär asuivat maassa viisi vuotta. Kun Susani oli murrosiän kynnyksellä, he muuttivat takaisin Suomeen ollakseen lähempänä sukulaisiaan.
Ensimmäinen vuosi espoolaisella yläasteella oli Susanille haastava. Hän ikävöi Espanjan-kavereitaan, ja suomen kielikin oli ruosteessa.
”Aluksi kapinoin muuttoa vastaan ja kiukuttelin siitä äidille, vaikka ymmärsinkin, että niin oli paras. Puolet sukulaisista ja isäni asuvat täällä.”
”Isäni on aina hokenut minulle, että minun pitää tehdä kolminkertainen työmäärä, jotta pääsen samalle tasolle valko­ihoisten suomalaisten kanssa. Ja niin se on."

Vähemmistöstressiä

Onpa upea nainen! Susani muistaa ajatelleensa, kun hän makoili Espoon-kodin sohvalla ja näki Oprah Winfreyn ensimmäistä kertaa televisiossa. Suomeen paluun jälkeen teini-ikäinen Susani koki itsensä usein yksinäiseksi mutta huomasi voimaantuvansa mustan amerikkalaisen talk show -juontajan itsevarmuudesta.
”Oprahilla on uskomaton kyky kohdata ihmisiä ja olla läsnä. Haaveilin jo silloin, että voisinpa tehdä joskus samanlaista työtä. Pieni ääni sisälläni torppasi kuitenkin unelmat muistuttamalla, ettei se ole mahdollista minun kaltaiselleni tytölle Suomessa. Täällä ei silloin ollut Oprahin näköisiä ihmisiä ­televisio-ohjelmien juontajina.”
Pieni ääni sisälläni torppasi kuitenkin unelmat muistuttamalla, ettei se ole mahdollista minun kaltaiselleni tytölle Suomessa.
Vaikka Susania ei kiusattu, hän koki ihonvärinsä ja taustansa vuoksi lokerointia. Erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteet pilkahtelivat esiin pienissä arkisissa kokemuksissa.
Vähemmistöstressi on yleistä maahanmuuttajien ja sukupuolivähemmistöjen keskuudessa. Väestöliiton verkkosivuilla se määritellään näin: vähemmistöstressi tarkoittaa ylimääräistä kuormitusta, mikä johtuu syrjinnän kokemuksista tai pelosta.
”Muistan, kun tuntematon mies pysäytti minut ja isäni kadulla. Hän oletti, että isälläni olisi osuutta johonkin kaupungissa tapahtuneeseen rikokseen, ja alkoi tivata tältä vastauksia. Vaikka olin vasta lapsi, aistin aiheettomat syytökset ja isäni huolen sekä pettymyksen.”
Susanin mielestä samanlaisia asenteita on edelleen. Rasismia on myös piilotettuina rakenteina koulumaailmassa ja työmarkkinoilla. Hän tietää kokemuksesta, että vieraskielinen nimi hankaloittaa vuokra-­asunnon saamista ja työ­haastatteluun ­pääsyä.
”Isäni on aina hokenut minulle, että minun pitää tehdä kolminkertainen työmäärä, jotta pääsen samalle tasolle valko­ihoisten suomalaisten kanssa. Ja niin se on. Kunnianhimo on hyvä juttu, mutta riskinä on, että vaatii itseltään mahdottomia ja palaa loppuun.”
Isänsä kautta Susani on tutustunut ­buddhalaisuuteen.
”Isäni uskoo karmaan ja siihen, että kannattaa keskittyä tekemään muille hyviä asioita. Se on ollut hyvä neuvo. Olen ­kiitollinen siitä, mitä minulla on, mutta en ripustaudu ihmisiin tai materiaan.”
Helsingin Suomenlinna on Susanille tärkeä paikka. Hän työskenteli siellä aikoinaan oppaana. ”Tapasin siellä nykyisen kumppanini ja myös Ylen työntekijöitä, jotka tuumasivat, että sopisin heille töihin.”

Isän juurilla palikat loksahtivat kohdilleen

Isän juuret alkoivat kiinnostaa ­Susania erityisesti kaksikymppisenä, jolloin hän matkusti ystävänsä kanssa Sri Lankaan. Vastassa olivat liikuttuneet sukulaiset, jotka olivat nähneet hänet viimeksi pikkutyttönä. Susani oli etukäteen pelännyt, ettei kukaan muistaisi häntä enää.
”Kun näimme mummoni ja pappani kanssa, aloimme itkeä. He kaivoivat esiin valokuviani ja sanoivat, että olen ollut heidän mielessään päivittäin. Tunsin heidän kanssaan vahvaa yhteenkuuluvuutta.”
Unohtumattomin oli ilta, jolloin Susani matkusti sukulaisten auton lavalla munkkien temppeliin. Taivas muuttui tulipunaiseksi auringon laskiessa ja paljasti pimeän tultua miljoonat tähdet linnunratoineen. Tuli­kärpäset hohtivat trooppisessa yössä.
”Temppelissäkin oli maaginen tunnelma: munkit lauloivat uskomattoman kauniisti ja paikalle tulleet ihmiset olivat pukeutuneet hohtavan valkoisiin asuihin. Mummoni opasti minua seremonian ajan, milloin piti istua ja milloin seistä. Vaikka en ymmärrä singaleesia, jokin yhteinen kieli meillä oli.”
”Päätin Sri Lankassa, että en halua tuhlata elämääni vääriin asioihin. Alan tehdä sitä, mikä tuntuu oikeasti hyvältä.”
Susani Mahadura
Jälkikäteen Susani ymmärsi, kuinka tärkeä matka oli hänelle. Hän oli etsinyt identiteettiään ja paikkaansa lapsesta saakka. Isän juurilla palikat loksahtivat kohdilleen.
”Päätin Sri Lankassa, että en halua tuhlata elämääni vääriin asioihin. Kun palaan kotiin, alan tehdä sitä, mikä tuntuu oikeasti hyvältä.”
Susani keskeytti espanjalaisen filologian opinnot yliopistossa ja hakeutui ammattikorkeakouluun opiskelemaan tv- ja ­radiotuotantoa. Hän elvytti lapsuutensa haaveen televisiotyöstä ja toimittajan ammatista.
”Se on ollut paras päätökseni. Olen ylpeä, että uskalsin kuunnella sydäntäni.”
Kolmekymppisenä Susani on havahtunut siihen, että hänen on osattava välillä höllätä ja nauttia elämän kauniista puolista.

Susani Mahadura uskoo, että Suomessa on menossa historiallinen muutos

Eniten Susani inspiroituu rohkeista nuorista, jotka esimerkillään raivaavat tietä kohti entistä hyväksyvämpää Suomea. Koko Hubaran Ruskeat tytöt -essee­kokoelmaa ja blogia lukiessaan hän koki käänteen­tekeviä oivalluksia ja samaistumisen kokemuksia. Susanin kokemukset olivat osa isoa kokonaisuutta.
Myös hän haluaa muuttaa maailmaa kertomalla ihmisten tarinoita. Ylen dokumenttisarjassa Verta, hikeä ja t-paitoja Susani vei tunnetut bloggaajat halpamuodin alku­lähteille Myanmariin. Parikymppisestä trans­naisesta kertova dokumenttielokuva Kelet oli puolestaan hänen ensimmäinen ohjaustyönsä. Se voitti DocPoint-festivaalin kotimaisen sarjan yleisöäänestyksen.
”Työstin dokumenttia kaksi vuotta. Se oli jokaisen työtunnin väärti. Koin onnistumisen iloa ennen kaikkea siksi, että Keletin tarina juhlistaa mustan transnaisen elämää.”
Susanin mukaan Suomessa on menossa historiallinen muutos, joka normalisoi moninaisuutta. Jesse ­Markin menestyy muusikkona ja tuli tutuksi koko kansalle ­Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta. Näyttelijä Chike Ohanwe palkittiin Jussi-­patsaalla Aurora-elokuvan miessivuosasta.
”Minua liikuttaa ja riemastuttaa aina kun uudet tekijät saavat näkyvyyttä ja tunnustusta. Se todistaa, että menemme eteenpäin.”
”Elämäntehtäväni on vielä kertoa isäni tarina", toimittaja Susani Mahadura kertoo.
Viime aikoina Susani on yrittänyt muistuttaa itseään jaksamisen rajoista. Vaikka tärkeiden arvojen edistäminen on hänen elämäntehtävänsä, joskus on osattava höllätä.
Viimeksi oivallus vyöryi tajuntaan kesä­lomareissulla Norjassa, jossa hän oli patikoimassa ystäviensä ja kumppaninsa Benjamin Lehden kanssa.
”Seisoin vuoren huipulla, katselin ympärilläni avautuvaa maisemaa ja itkin. Aloin pohtia, olenko muistanut nauttia kaiken kauneudesta. En halua havahtua kuusikymppisenä siihen, että olen käyttänyt elämäni taistelemiseen ja unohtanut olla läsnä.”
Seuraava tavoite hänellä silti jo on.
”Koen, että elämäntehtäväni on vielä kertoa isäni tarina ja matka Sri Lankasta tämän päivän Suomeen. Ruskeista isistä puhutaan liian vähän. Jokainen meistä haluaa olla rakastettu ja hyväksytty.”
Kommentoi »