Apu

Tiukka ote pitää kiipeilijä Pentti Keräsen seinällä



Tiukka ote pitää kiipeilijä Pentti Keräsen seinällä

Uuden harrastuksen aloittamiselle ei ole ikärajaa. 82-vuotias Pentti Keränen rakastaa kiipeilyä ja ottaa ensimmäistä kertaa mittaa kalliosta.
Teksti Apu-toimitus

On harmaa aamupäivä Helsingin Käpylässä. Vettä ripottelee taivaalta, sää ei ole kaunein mahdollinen. Charmikkaasti ikääntynyt herrasmies Pentti Keränen pukee kiipeilykenkiä jalkaansa ja vilkuilee Taivaskalliona tunnettua kallioseinämää. 27-vuotias huippukiipeilijä Roosa Huhtikorpi asettelee pädejä eli patjoja kallion eteen. Pädit ovat tärkeä turvavaruste. Jos kiipeilijän ote lipsuu, mahdollinen yllättävä alastulo pitää pehmustaa kivien ja juurakkojen vaaroilta.   – Tätä ulkokiipeily Suomessa oikeasti on: ikinä ei tiedä säästä. Voi olla, että ajaa monta tuntia jonnekin ja sitten on juuri tällaista tihkusadetta, Huhtikorpi katselee taivaalle. Huhtikorpi on paikalla opastamassa Kerästä ja turvaamassa alastulon. Huhtikorpea kutsutaan tässä tapauksessa spottaajaksi, sisäkiipeilyssä sellaista ei tarvita. – Olen se henkilö, joka katsoo, että Keränen osuu pädille, jos hän tippuu. Suurin vastuu on kuitenkin aina kiipeilijällä itsellään, Huhtikorpi sanoo. Sisäkiipeilyä harrastava Pentti Keränen on nyt uuden asian edessä. Mies on pitkään empinyt  ulkokiipeilyn kokeilemista. Ulkokiipeily tarjoaa sisäkiipeilyäkin enemmän haastetta.  Sisäkiipeilyseinässä otteet eli kohdat, joita käyttämällä kiipeilijä etenee, on yleensä merkitty, kun taas luonnonotteet oppii vain kokeilemalla. Lisäksi kallioon kolhii helposti itseään.  – Mutta kun kerran mennään, mennään sitten tosissaan, mies sanoo ja ottaa ensimmäiset otteet kalliosta, ennen kuin kaikki patjat ovat edes paikoillaan. Sitten 82-vuotias mies alkaa kiivetä jyrkkää kallioseinämää ylöspäin.

Sisähallien ansiosta kiipeilyn aloittaminen on helppoa. – Boulderoinnista on helppo aloittaa, koska siinä ei tarvitse kaveria varmistamaan köyttä, kertoo kiipeilijä ja Boulderkeskuksen työntekijä Roosa Huhtikorpi.

Vuonna 2002 elämä säikäytti Pentti Keräsen pahasti. Keränen sai sydäninfarktin ja kuoli kolmesti. – Makasin Jorvin sairaalassa ja funtsin, loppuuko tämä elämä tähän vai mitä alan tehdä. Sitten kynttilä päässäni syttyi. Halusin uida. Kun Keränen pääsi sairaalasta, hän liittyi heti Espoon uimareihin.  – En osannut silloin edes uida. Sanoin, että olen puupää, pysyn vain pinnalla. Vuoden päästä Keränen osallistui ensimmäisiin uintikisoihin. Itse uinti sujui, mutta altaaseen hyppääminen oli unohtunut opetella.

Kolme vuotta sitten mies päätyi sattumalta jälleen uuden harrastuksen pariin. Poika kehotti isäänsä tutustumaan Herttoniemen teollisuusalueelle avattuun sisäkiipeilykeskukseen. – Oli kyllä sokki, kun menin ensimmäistä kertaa kiipeilemään. Sanoin, että tulinko minä lastentarhaan, ei jukra vieköön! Boulderointi tarkoittaa kiipeilyä sisäseinillä ja kallioilla. Reitit ovat vaikeita, ja niitä kiivetään ilman varmistusköyttä. Seinät ovat matalia ja lattia pehmustettu, joten pudotessa loukkaantumisen riski on pieni. Boulderointi kehittää varsinkin  voimaa ja ketteryyttä. Myös jalkojen käyttö on tärkeää, eikä pelkillä käsivoimilla kannata kiivetä.  Jo ensimmäisellä kiipeilykerralla Pentti kapusi koko seinän ylös asti.  – Kiipesin vain ja ihmettelin, että oho! Oli uskomatonta tuntea heti, että tämä on minun lajini.  Mies kiipeilee seinillä kuin vanha tekijä ja kuvailee itseään useaan kertaan luupääksi ja seinähulluksi.  – Vaimo ajattelee vain, että ohhoh, ei ole miehellä järkeä. Mutta on minulla järkeä päässä, koska en ole vielä kolhinut itseäni. Kiipeilystä tuli Keräselle nopeasti harrastus, joka mainitaan käyntikortissakin: titteleinä mainitaan Masters-uimari ja boulderkiipeilijä, seinähullua unohtamatta.  – En hae kuuta taivaalta, haen vain sen, mikä on mahdollista, pykälä kerrallaan. Niin kuin yksikin reitti sisäseinällä… Kyllä minä sen läpi menen sitten kun alan sitä treenata.

Roosa Huhtikorpi on aloittanut kiipeilyn kuusivuotiaana veljensä Kuutin kanssa. 

Keränen kiipeää helponoloisesti ja rennosti kalliota ylös. Seinämä on tarkoitettu aloittelijoille, ja Keränen löytääkin sopivat otteet luontevasti. Hän juttelee kiipeillessään, sillä vaitioloa ei kiipeilyyn keskittyminen vaadi.  Muutaman kerran Keränen on tipahtanut seinältä alas ja ”ilmat ovat lentäneet keuhkoista pihalle”. Vauhtia se ei ole hidastanut. Onpahan haastetta seuraavalle kerralle. Lisäksi patjat pitävät huolen siitä, että tärähdys ei ole liian kova. – Tuollaiselle pehmeälle alustalle on hyvä tulla pyllylleen. Keränen on hyvä esimerkki siitä, ettei vanhusten tarvitse pelätä liikkumista. Liikkua voi koska vain, kunhan tekee sen oman kunnon mukaan.  – Ihmiset ihmettelevät, kuinka sydänpotilas roikkuu seinillä. Ehkä voin olla esimerkkinä muille: jos tuollainenkin voi urheilla, miksen minäkin.  Keränen korostaa, että kaikkien ei tarvitse olla ”yhtä hulluja” kuin hän itse. – Mutta urheilla voi, vaikka ei olisikaan täysin terve. Myös sairaita pitää kannustaa liikkumaan, hän sanoo.

Espoolaisella Pentti Keräsellä ja hänen vaimollaan on kaksi lasta, yksi lapsenlapsi ja kaksi koiraa.  Pikkupoikana Keränen lähti Viipurista Suomeen sotaa pakoon. Hän on lapsesta saakka ollut kova urheilemaan, mutta aikuisiällä työt ja oma painoalan yritys veivät paljon aikaa. Eläkkeelle jäätyään Keränen aloitti jälleen määrätietoisen treenaamisen. Infarkti pysäytti miehen vain hetkeksi. Suunnaton elämäntahto voitti. – En halunnut jäädä kaalinlehtenä makaamaan. Olin jo seuraavana päivänä sairaalassa levoton, ja minun oli pakko päästä liikkeelle, Keränen sanoo.  Nyt ikääntynyt urheilija ui ja kiipeilee säännöllisesti pari kertaa viikossa. Aiemmin läheiset ovat kummeksuneet miehen harrastuksia, mutta Keränen on selvästi luotu liikkumaan. Hän on aiemmin harrastanut muun muassa hiihtoa, voimistelua, tennistä ja judoa.  Monikaan Keräsen tempauksista ei enää läheisiä yllätä. Hän osallistui vastikään triathlonkisoihin ja lähti sieltä kotiin Suomen mestarina. Alexander Stubbkin kävi onnittelemassa.  – Moni tuli sanomaan, että olet sinä kova äijä.  Nyt Keränen suunnittelee jo ensi kesän triathlonia, vaikka sen piti olla vain kokeilu. Voi kuitenkin olla, että pian miehen käyntikortissa mainitaan myös triathlonsaavutukset. Pentti on kova haastamaan sekä itseään että muita. Roosa Huhtikorpikin saa leuanvetohaasteen kesken kiipeämisen.

Kiipeilemään ei pidä lähteä omin päin ilman asianmukaista koulutusta.

Suomessa on noin 40 000 kiipeilijää. Määrä on viime vuosina kasvanut voimakkaasti. Kiipeilypaikkoja on tullut paljon lisää, ja kiipeilyn aloittaminen on tehty helpoksi.  Kyseessä on monipuolinen laji: toisessa ääripäässä kiipeily on viikkoja kestävä, karu kestävyyssuoritus lumen ja jään keskellä, toisessa ääripäässä mukava voimalaji sisätiloissa.  Kiipeily kehittää tehokkaasti lihaskuntoa ja toimintakykyä. Se tarjoaa haasteita, onnistumisen kokemuksia ja uuden oppimisen elämyksiä. Kiipeillä voi oman tahdin mukaan ja välillä voi istahtaa keräämään voimia. Jo lyhyessä ajassa tuntee varmasti urheilleensa. Keräsen mukaan kiipeily on hyvin yhteisöllinen laji.  – Monesti hallilla pohditaan yhdessä, miten jollain reitillä kannattaisi edetä, Keränen sanoo. Kiipeillessä Keränen pääsee olemaan myös nuorten kanssa tekemisissä. – Kiipeillessä en puhu lainkaan vaivoistani. Tunnen siten itseni nuorekkaammaksi. Jos kaikki olisivat tällaisia harmaatukkaisia fossiileja, niin mitä me siellä keskenämme öristäisiin. 

Kiipeilyyn liittyy paljon ennakkokäsityksiä, mutta monet osoittautuvat kokeillessa vääriksi. Vaarallisesta lajista ei ole kyse. Pelkällä voimalla ei pärjää,vaan ketteryys ja aivotyöskentelykin on tärkeää.  Myös koordinointikyky paranee, kun pitää pohtia, mihin otteeseen jalkansa ja kätensä sijoittaa.  Kiipeily vahvistaa lihaksia ja luustoa: tärähdykset ehkäisevät muun muassa osteoporoosia.  – Ajatelkaa, vanhukset, että luusto vain kovenee, mitä enemmän hyppii.  Lääkärin mielestä Pentti urheili pitkään äärirajoilla. – Neljätoista vuotta infarktin jälkeen lääkäri vihdoin totesi, että jatka samaan malliin vain. Boulderkiipeilyseinät ovat matalia, noin neljä–viisimetrisiä, mutta ylhäällä voi silti iskeä putoamisen pelko. Tärkeää on tulla alas kaikessa rauhassa. Oman turvallisuuden vuoksi reittejä kiivetäänkin oman kunnon mukaan. Sen takia Keränen ei koskaan kiipeä ylös asti. Myös tällä kertaa kallioseinän huippu saa jäädä, ja Keränen lähtee alaspäin. 

Ikäerosta huolimatta Pentissä ja Roosassa on paljon samaa. Rakkaus liikuntaan ja suunnaton elämänilo paistaa molemmista, se ei katso ikää. Molemmille kiipeily on tärkeä laji. 

Pentti palaa turvallisesti maan kamaralle. Kiipeily on sujunut varmaotteisesti. Mies vaikuttaa tyytyväiseltä. – Nyt voi sanoa, että on kalliotakin kiivetty, Keränen sanoo iloisena.  Vaikka ulkokiipeily ei ainakaan ensimmäisellä kerralla vakuuttanut Penttiä täysin, kokeilunhalua häneltä ei puutu. Sisäkiipeily taitaa siitä huolimatta olla hänelle sopivampi laji. Keränen voisi vielä kokeilla jotain uutta lajia. Mahdotonta se ei olisi.  – Tiedän, että jonain päivänä tulee stoppi, mutta jatkan niin pitkään kuin pystyn, Keränen miettii. 

Teksti Ellanoora Kauppila, kuvat Meeri Utti 

Julkaistu: 23.8.2017