Apu

Timo Harakka ja Anu Laitila: Olemme kannustaneet toisiamme eteenpäin varsinkin silloin, kun ei ole ollut selvää, mihin seuraava askel johtaa


Työministeri Timo Harakka on kuurojen vanhempien adoptiolapsi, josta tuli dramaturgi, toimittaja ja poliitikko. Hän on myös Anu Laitilan puoliso ja kolmen lapsen isä.
Kuvat Petri Mulari

Pieni tyttö vilahtaa ovensuussa, hänellä on päässään hassutteluhattu, jossa on pupunkorvat. Kohta muutaman vuoden vanhempi tyttö käy kurkistamassa vieraita. Vanhan omakotitalon yläkerta kumahtelee, kun tytöt juoksevat huoneeseensa.

He ovat työministeri Timo Harakan ja Keravan kaupungin toimialajohtaja Anu Laitilan 6- ja 9-vuotiaat tyttäret.

– Tulin isäksi ensimmäisen kerran 37-vuotiaana, kun sain edellisestä liitostani pojan. Hän on nyt 19-vuotias. Maailma on lasten myötä alkanut näyttää sävykkäämmältä kuin nuorempana, jolloin maailmankuvani oli äkkijyrkkä, Timo Harakka sanoo.

Taipumattomien arvojen kanssa eläminen on vaikeaa. Timo Harakka onkin kulkenut pitkän tien siksi mikä hän nyt on, Antti Rinteen (sd) kuudes kesäkuuta nimitetyn hallituksen raskaan salkun kantaja.

"Mummot ovat yhteiskunnan salainen voimavara"

Kesti kahdeksantoista vuotta, että Timo Harakka sai dramaturgin paperit Teatterikorkeakoulusta.

Yksityiselämän dramaturgia meni uusiksi runsas neljä vuotta sitten, kun Harakan puoliso Anu Laitila lähti Suomen Viro-instituutin johtajaksi Tallinnaan. Timo Harakka valittiin samana vuonna ensimmäistä kertaa kansanedustajaksi. Niissä ja muissakin käänteissä Anu Laitilan äidistä Kyllikistä on ollut suuri apu.

– Yhteiskunnan salainen voimavara on mummot. Jos he menisivät lakkoon, oltaisiin liemessä, Timo Harakka sanoo.

Perheen koti oli Tallinnan vanhassa kaupungissa Pikk-kadun loppupäässä. Kotitaloa vastapäätä oli KGB:n entinen synkkien salaisuuksien talo.

– Olen ehkä ainoa kansanedustaja, jonka koti on ollut ulkomailla, keskiaikaisessa kaupungissa. Viedessäni tyttöjä päiväkotiin lumisateessa kaupunginmuurin viertä pitkin tunnelma oli kuin sadusta, Timo Harakka sanoo.

Anu Laitila kertoo perheen tyttöjen kasvaneen kielitaidoltaan natiivivirolaisiksi.

– Hei imivät paikallisessa päiväkodissa ja koulussa itseensä virolaisen kulttuurin ja identiteetin. Kolmen vuoden jälkeen he vaihtoivat kotikielenkin viroksi. Olen tehnyt tyttöjen kanssa pari nostalgiamatkaa Tallinnaan ja alamme puhua viroa jo edellisiltana.

Lasten kautta hän sai syvällisen tuntemuksen sikäläiseen arkeen ja työssään ymmärryksen virolaisuuteen.

– Virolaisuus on paradoksaalista, toisaalta hyvin konservatiivista, toisaalta eteenpäin katsovaa. Viron itsenäisyyden satavuotisjuhlassa kiteytyi syvä isänmaanrakkaus ilman nationalismia.

Hän toteaa, että virolaisten vahva kulttuuri-identiteetti korvasi kommunismin aikana vaiennetun uskonnon roolin.

Anu Laitilan pesti instituutissa olisi jatkunut, mutta hänet valittiin vuosi sitten vapaa-ajan ja hyvinvoinnin toimialajohtajaksi Keravan kaupunkiin, ja perhe muutti takaisin Suomeen.

– Olen yksi kaupungin neljästä toimialajohtajasta. Toimialaani kuuluvat muiden muassa kirjasto, museo, liikunta ja nuorisotyö. Minusta on hedelmällistä, että tulen kunta-alan ulkopuolelta. Olen huomannut, että isoa organisaatiota on itse asiassa helpompi johtaa kuin pienempää.

Johtamisen lainalaisuudet ovat pariskunnalla samanlaisia, ja nyt heitä yhdistää muun muassa huoli nuorisotyöttömyydestä.

Lehti-ilmoitus muutti elämän

Ilmoitus Kotimaa-lehdessä on ensimmäinen käännekohta Timo Harakan elämässä.

Harakka oli viikon ikäinen, biologisen äitinsä adoptoimaksi jättämä vauva, kun lehdessä haettiin hänelle vanhempia. Diakonissa Aune Ihalainen, josta tuli hänen kummitätinsä, lensi nyytin kanssa Helsingistä Jyväskylään. Sieltä matka jatkui tehdaspaikkakunnalle, Äänekoskelle.

Vastassa oli poikkeuksellinen pariskunta. Vauvan vanhemmiksi olivat ilmoittautuneet 60-vuotias mies ja häntä parikymmentä vuotta nuorempi nainen. He olivat iäkkäitä adoptiovanhemmiksi, mutta erityistä oli, että he olivat kuuroja.

– Minun äidinkieleni on viittomakieli, Timo Harakka sanoo.

Hän sai esikouluikäisenä tietää olevansa adoptiolapsi. Se ei ollut järkytys.

Hän sanoo, että monilla lapsillahan on Freudin mukaan toiveita, että omat vanhemmat eivät olekaan omia. Että olisinpa ihan kuninkaallista sukua.

– Tapasin aikuisena biologisen äitini ja sain velipuolia, joiden kanssa ei tarvinnut lapsena tapella. Lapseni ovat saaneet serkkuja.

Anu Laitila käy tässä vaiheessa kurkistamassa yläkertaan, jossa perheen kuopukselle on annettu puoli tuntia ”ruutuaikaa”.

Perheen vastuunkantaja jo 7-vuotiaana

Harakan vanhemmat olivat työläisiä. Isä oli kirvesmies Äänekosken sellutehtaalla, äiti töissä Säynätsalon vaneritehtaalla. Timon saatuaan hän jäi kotiin.

Perhe asui Markkamäessä. Se sai nimensä siitä, että työläisille oli myyty tontteja markalla. Siten oli haluttiu varmistaa, että työväki jää asumaan paikkakunnalle. Oli tehdas, töitä ja asunnot, sitä mennyttä Suomea.

Timo Harakan ja Anu Laitilan talossa on nyt meneillään keittiöremontti, ja Harakka löysi remontin keskeltä itseään koskeneita papereita.

– Olin ollut seitsemänvuotiaana lääkärin tutkimuksissa, ja yhdessä lausunnossa todettiin minun olleen perheen vastuunkantaja. Tutkija pohdiskeli, saanko viettää normaalia, leikkivää lapsuutta.

Harakka sanoo, että oman kehityksen kannalta ei ollut paras tilanne, että lapsi joutuu luottamaan omiin voimiinsa.

– Omavoimaisuudestani johtuen nuoruusvuoteni olivat jyrkän kapinallisia. Minun on nyt helppo samastua vegaaneihin ja muihin nuoriin, joilla on pyrkimystä puhdasoppisuuteen.

Viisitoistavuotiaana Harakka joutui kohtaamaan isänsä kuoleman. Se oli merkittävä käännekohta, joka johti yhä vahvempaan omavoimaisuuteen. Äiti muutti Jyväskylään ja pääsi osaksi kaupungin kuurojen yhteisöä. Poika pääsi muutamaa vuotta myöhemmin Helsin­kiin töihin Ylioppilaslehteen.

Kaveriksi Äänekoskelta lähti Tero Jartti, josta tuli näyttelijä.

Opiskeluaikaa värittivät skandaalit

Valtava harppaus oli pääsy Teatterikorkeakouluun. Sinne Timo Harakka pyrki ja pääsi opiskelemaan dramaturgiaa. Se oli luonteva valinta kirjoittamisella itsensä jo viisi vuotta elättäneelle.

Koulun seurapiiri koostui tutuista nimistä. Tero Jartti, Jari Pehkonen, Martti Suosalo, Pekka Valkeejärvi, Ilkka Heiskanen, siellä he istuivat Ankkuri-kapakassa kuin taiteilijat Kämpissä Akseli Gallén-Kallelan maalauksessa.

Dramaturgiksi Harakka valmistui vuosien jälkeen, mutta ei ole koskaan tehnyt alan töitä.

– Vuodet koulussa olivat mielenkiintoisia. On vaikea käsittää jälkeenpäin, millaisen mediahuomion kohteena taidekoulu oli. Kaiken maailman skandaalit tapahtuivat silloin, vuonna 1987 Jumalan teatterin paskanheitto Oulussa, Jouko Turkan ja Jussi Parviaisen ja heidän opiskelijoittensa aiheuttamat kohut.

Harakan palatessa joululomalta Helsinkiin tuntui, että koko maa oli sekaisin Jumalan teatterin performanssin takia. Eduskunnassa esitettiin kirjallisia kysymyksiä siitä, milloin sellainen ”terrorismi” loppuu.

– Jumalan teatterin neljää näyttelijää pidettiin putkassa yksitoista päivää. Laki oli vielä sellainen, että rikoksesta epäillyn sai pidättää melkein mielivaltaiseksi ajaksi. Tapahtuma vaikutti siihen, että seuraavana vuonna esitutkintalakia muutettiin. Sen vuoksi pidätettynä saa pitää nyt vain kolme päivää.

Harakka joutui itse kahakkaan koulussa, kun oppilaat jakautuivat Turkan ja Parviaisen kannattajiin ja maltillisiin. Maltillisista osa pelkäsi ”hyvien mainoskeikkojen peruuntumista.”

Harakka oli niiden puolella, jotka vaativat Jumalan teatterin näyttelijöiden vapauttamista, ja hän osallistui koulun ikkunoiden ja muun irtaimiston rikkomiseen.

– Turkkaan pidin terveen välimatkan. Arvostin häntä, mutta hän aisti, etten ollut altis opetuslapsi. Olen myöhemmin lukenut kauhuissani varsinkin hänen naisoppilaittensa traumoista.

Kun Timo Harakka muiden kapinallisten mukana erotettiin koulusta, askelmerkit menivät sekaisin. Nuori mies etsi paikkaansa, jota ei tuntunut löytyvän.

"Suomessa vuosi 1979 oli merkittävämpi kuin 1968"

Alunperin avioparia yhdistävä tekijä oli kulttuuri, erityisesti kirjallisuus, mutta myös kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin. Timo Harakan aikuistumistarinaan kuuluu Vihreän liikkeen synty.

– Mielestäni vuosi 1979 on Suomessa merkittävämpi kuin vuosi 1968. Vuonna 1979 vallattiin Lepakko, Pelle Miljoona nousi pinnalle ja suomenkielinen rokki syntyi, samoin monet pienlehdet. Minä liityin silloin Luontoliittoon ja olin perustamassa Äänekosken sarjakuvaseuraa.

Teatterikorkeakouluvaihe kriiseineen auttaa Harakkaa ymmärtämään nuoria.

– Suomessa on nyt 60 000 15–29-vuotiasta, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa. Se on sama määrä kuin yhden ikäluokan koko, ja on kunnia-asia, että saan työministerinä vastata hallituksen kunnianhimoisesta työllistämispolitiikasta. Ketään ei hylätä. Se on lupaus, josta ei voi tinkiä.

Anu Laitila oli Nuoren Voiman Liiton toiminnanjohtaja, kun hän ja Harakka tapasivat. Nyt he sanovat olevansa juuri oikeissa tehtävissä, kiireisissä ja antoisissa. Välillä on katsottava, että ollaan samalla kalenterinlehdellä.

– Meitä yhdistää tietynlainen jatkuva liike, olemme hyvin työorientoituneita, Anu Laitila sanoo.

Yli kolmetoista vuotta yhteistä elämää on kasvattanut erilaiset luonteet yhteen sopiviksi. Laitila on vastuunkantaja, Harakka suhtautuu keveämmin eri elämänilmiöihin, ja hänellä on hyvä paineensietokyky.

– Timo on hyvin intensiivinen ihminen, ja olen oppinut häneltä huumorin merkityksen.

– Olemme kannustaneet Anun kanssa toisiamme eteenpäin silloinkin, kun ei ole ollut selvää, mihin seuraava askel johtaa. Varsinkin silloin.

Julkaistu: 4.10.2019