Apu

Tikat, kovapäiset koputtelijat



Tikat, kovapäiset koputtelijat

Tikka hakkaa puuta niin, että luulisi sen saavan aivotärähdyksen. Tikat ovat kuitenkin sopeutuneet koputtamiseen: niiden aivot hyllyvät pään sisällä olevassa kopassa, joka vaimentaa iskuja tehokkaasti. Suomen seitsemän tikkalajia ovat kaikki kauniita
Teksti Apu-toimitus

Maailmassa on noin 200 tikkojen heimoon kuuluvaa lintulajia, joista Suomessa pesii seitsemän.  

Ylivoimaisesti yleisin tikkamme on käpytikka, jonka voi nähdä lähes missä tahansa, niin kaupungin keskustan puistossa kuin erämaan sydämessä. Nimensä mukaisesti käpytikka syö käpyjä, joita se kuljettaa männystä kelopuun latvaan ja sijoittaa sen koloon työstettäväksi.

Tikan ”pajasta” on usein merkkinä kävyn suomujen muodostamia kasoja puun juurella. Kesällä käpytikka napsii hyönteisiä ja niiden toukkia lahopuista.

Käpytikka on tieteelliseltä nimeltään Dendrocopos major. Kreikan sana dendron tarkoittaa puuta, ja latinan sana major viittaa suurempaan.

Käpytikka, englanniksi great spotted woodpecker eli suuri täplikäs tikka, onkin selvästi kookkaampi kuin sen lähisukulainen pikkutikka. Se on tieteelliseltä nimeltään Dendrocopos minor, jossa jälkimmäinen sana tarkoittaa pienempää.

Suomessa on myös kolmas käpytikkaa ja pikkutikkaa muistuttava, mustavalkopunainen tikka: valkoselkätikka. Se on erittäin uhanalainen, itäinen tikkalaji, joka pesii harvinaiseksi käyneissä rantojen vanhoissa koivikoissa ja lehdoissa.

Eksoottisen näköinen ilmestys on harmaapäätikka. Keskikokoisen tikan selkä on vihreä ja vatsa harmaa. Koiraalla on punainen päälaki.

Itse olen nähnyt harmaapäätikan vain muutaman kerran, yleensä jossain vanhojen talojen ja pihapiirien lähellä. Käpytikka on lintulaudallani vakiovieras, mutta harmaapäätikkaa en ole koskaan saanut houkuteltua piharuokinnalleni, vaikka tiedän monien siinä onnistuneen.

Tikkalintujen heimoon kuuluu myös pieni, käärmemäisesti sähisevä ja kirjavanvärinen käenpiika. Se ei kuitenkaan ole sellainen kovapäinen koputtelija kuin maamme muut kuusi tikkalajia.

Silloin tällöin luonnossa liikkuessa vastaan tulee todellinen komistus, palokärki. Lähes puolen metrin pituinen, hiilenmusta jättiläistikka on vaikuttava näky, joka ei jätä koskaan kylmäksi.

Kotiseutuylpeyttä tuntien täytyy mainita, että palokärki on Nurmijärven kunnan nimikkolintu. Ison mustan tikan ovat valinneet symbolikseen myös Teuva, Ylöjärvi ja Keuruu. Toisellakin keskisuomalaisella kaupungilla on nimikkolajina tikka: Jyväskylällä se on pikkutikka. Käpytikka on puolestaan naapurikuntani Vihdin nimikkolintu.

Palokärjen terävä kimitys ja lennossa kuuluva ”kri-kri-kri”-ääni kaikuvat usein korviini, kun olen pihallani hakkaamassa polttopuita tai kitkemässä rikkaruohoja. Siinä äänessä on väkevä erämaan tuntu.

Muutaman kerran palokärki on tullut pihaani. Sen erityisessä suosiossa oli vanha kelomänty, johon hevosmuurahaiset olivat kaivaneet käytäviään. Kaarnat ja puunsäleet vain lentelivät, kun palokärki työskenteli puun alaosassa imaisten pitkällä kielellään suuhunsa muurahaisia.

Ison tikan jäljiltä paksu kelo tuli tyvestään niin huonoon kuntoon, että minun oli viime kesänä kaadettava se turvallisuussyistä. Sen jälkeenkin olen nähnyt palokärjen tulevan aivan ikkunani vieressä olevaan mäntyyn, tosin vain käväisemään.

Alkukesällä tikan pesän voi löytää poikasten kimityksen perusteella. Usein pesä sijaitsee korkealla puussa, tavallisimmin haavassa. Eräänä keväänä pystytin valokuvaajaystäväni kanssa rakennustelineistä kahdeksan metrin korkuisen tornin, jonka päälle teimme piilokojun. Siitä oli hyvä näkyvyys muutaman metrin päässä olevalle palokärjen pesäkololle.

Tikkojemme kokohaitarin alapäästä löytyy persoonallinen ja sievä laji, pikkutikka. Se muistuttaa väritykseltään valkoselkätikkaa, mutta on vain pikkulinnun kokoinen.

Pikkutikan havaitsemista vaikeuttaa se, että lintu on elintavoiltaan kovin vaatimaton. Se kiipeilee hiljakseen vanhojen rantakoivujen ja leppien rungoilla hyönteisiä napostellen.

Kaikkein piileskelevin tikkamme lienee pohjantikka. Tämä mustavalkoinen, keltalakkinen lintu elää vanhoissa kuusivaltaisissa metsissä, eikä sekään juuri pidä meteliä itsestään.

Kuten pohjantikan tieteellisen nimen Picoides tridactylus loppuosasta voi päätellä, sillä on vain kolme varvasta – kaksi eteen ja yksi taaksepäin. Muilla Suomen tikoilla varpaita on neljä.

Tämä on hyvä tuntomerkki. Kerran nimittäin Lapissa Saanan tunturikoivikossa hiihdellessäni luulin nähneeni pohjantikan, mutta sitten kuvaa zoomaamalla huomasin, että sillä on neljä varvasta. Kyseessä oli pikkutikka, joka hiljaisella liikuskelullaan ja selkänsä kuvioinnin perusteella erehdytti minua lajinmäärityksessä.

Tikalla on kova ja terävä nokka, jolla se pystyy hakkaamaan reiän puuhun. Monet muut linnut, joiden omat voimat eivät riitä puun läpäisemiseen, käyttävät pesimäpuuhissaan tikkojen tekemiä koloja.

Moni tikkojen puuhia seuraillut on ihmetellyt, miten pää kestää moista jumputusta. Selitys löytyy anatomiasta: tikan aivot ovat aivo- ja selkäydinnesteen suojaamassa kopassa, ja sen joustava nokka, kimmoisa kallo sekä pitkät niskaluut toimivat iskunvaimentimina.

Siinä missä muut linnut hakevat vastakkaisen sukupuolen huomiota laulamalla, tikat koputtavat. Jo maaliskuussa kuulee, kuinka tikka rummuttaa sarjan kelopuuhun tai katulampun metalliseen kupuun. Se on kevään riemastuttavimpia ääniä.

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 9.2.2016