Kännykän ruudulla on kuva upeasta kuutamosta. Se on ylöjärveläisen Tiina Haukipään, 49, voimamaisema, jota hän katselee usein mökkirannassaan kuulaina viikonloppuöinä.

Vuosi sitten Tiina sai eteensä tismalleen samanlaisen kuvan. Tällä kertaa kyse ei ollut kuitenkaan mökkirannan rakkaasta kuutamosta, vaan varjoainekuvasta, joka oli otettu Tiinan oikeasta rinnasta. Puolitoistasenttinen syöpäkasvain näytti aivan täysikuulta, hohtavan valkoiselta mollukalta tummaa taivasta vasten.

”Kulunut vuosi on ollut elämäni pisin ja epätodellisin. Tuntuu kuin seuraisin vierestä painajaiselokuvaa, jonka päärooliin olen joutunut tahtomattani”, Tiina sanoo ja napsauttaa puhelimen pois päältä.

Kasvaimen Tiina löysi viime vuoden marraskuussa sattumalta, kun hän päätti tutkia rintansa kuntosalin saunassa maatessaan. Kova patti osui sormen alle rinnan sivusta, kainalon puolelta. Se ei tuntunut kipeältä.

”Menin käymään suihkussa ja toivoin, että muhkura häviäisi peseytymisen aikana, mutta siellä se oli edelleen.”

Pukuhuoneeseen päästyään Tiina lähetti syöpäepäilyksestä heti tekstiviestin miehelleen Mikalle sekä tyttärilleen Tiialle, 21, ja Mialle, 23. Perhe säikähti ja patisti Tiinaa lääkäriin.

Tiinaakin löydös pelotti, mutta hänen ensimmäinen huolenaiheensa liittyi työhön. Kuka huolehtisi hänen kahdesta optikkoliikkeestään mahdollisten syöpähoitojen aikana?

Mieli palasi yrittäjyyden alkuun, kolmentoista vuoden taakse. Kokeneemmat olivat silloin varoittaneet, että terveyden menettäminen olisi jokaisen yksityisyrittäjän pahin painajainen. Sitä vastaan Tiina olikin suojautunut kattavalla sairausvakuutuksella.

“Urheilin ja söin vitamiineja”

Terveydestään Tiina on pitänyt huolta aina monipuolisella kotiruualla ja liikunnalla. Intohimoinen lenkkeilyharrastus huipentui muutama vuosi sitten maratoniin.

”Itäsuomalaisten juurieni takia ajattelin, että sydän- ja verisuonitaudit olisivat viholliseni. Taistelin niitä vastaan urheilemalla ja syömällä hirveät määrät vitamiineja. Ironista on, että oikein suoritin terveyttäni, mutta sairastuin silti.”

Lääkärissä Tiinan pahin pelko kävi toteen. Kova muhkura varmistui mammografiassa ja paksuneulanäytteessä pahanlaatuiseksi kasvaimeksi. Lääkäri lohdutti sen olevan niin pieni, että Tiina voisi turvallisin mielin odottaa jatkotoimenpiteitä Tampereen keskussairaalassa. Leikkaus siirtyisi joulun pyhien vuoksi joka tapauksessa tammikuun puoliväliin.

”Sanoin heti, etten voi millään odottaa niin kauan. Halusin syövän mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä, jotta pääsisin takaisin töihin”, Tiina muistaa.

Seuraavana aamuna Tiina soitti yksityiseen syöpäsairaalaan Helsinkiin, jossa hänelle luvattiin leikkausaika jo seuraavalle viikolle. Puhelinkierroksen jälkeen vahvistui, että Tiinan sairausvakuutus korvaisi hoidot.

”Käytännön asioiden selvittely oli siinä vaiheessa hirveän uuvuttavaa, mutta minulle tuli sellainen olo, että nyt jos koskaan minun on pidettävä puoliani.”

Tiina leikattiin yksityissairaalassa viikon kuluttua syövän toteamisesta. Sytostaattihoidot hän sai julkisen terveydenhuollon kautta.

Patologin lausunnosta kävi lopulta ilmi, että Tiinalla olikin tavallista ärhäkämpi hormonipositiivinen rintasyöpä.

”Tampereen keskussairaalan lääkäri myönsi tulokset nähtyään, että oli hyvä, kun leikkaukseni aikaistui. Itse olen tietysti miettinyt, mikä tilanne olisi ollut, jos minut olisi operoitu vasta tammikuussa.”

“Miksi juuri minä?”

Tiina tunsi kiitollisuutta saamastaan hoidosta, mutta kävi samaan aikaan läpi ristiriitaisia tunteita. Anopin uusiutunut rintasyöpä oli levinnyt, eikä mitään ollut tehtävissä. Hänet siirrettiin saattohoitoon samana päivänä, kun Tiina meni leikkaukseen.

”Ensin minua pelotti mennä katsomaan häntä. Olin pitänyt saattohoitoa ahdistavana asiana ja toivonut, että saisin itse kuolla mieluummin sorvin ääreen. Mieleni muuttui, kun näin, kuinka hyvää hoitoa anoppini viimeisinä päivinään sai.”

Rintasyöpä on mullistanut myös Tiinan suhtautumisen kuolemaan.

”Kun anoppini lopulta pääsi pois ja olimme hänen hautajaisissaan, mietin arkkua katsellessa, että minäkin voisin olla tuossa. Ja jonain päivänä olenkin. Kaikki me joudumme täältä lähtemään. Se tahtoo vain kaiken kiireen keskellä unohtua”, Tiina sanoo.

Miksi juuri minä? Sitä Tiina Haukipää on viime kuukausina usein pohtinut. Suvussa ei ole rintasyöpää, eikä hän tunnista elintavoistaankaan riskitekijöitä. Sairastuminen on tuntunut epäreilulta  rangaistukselta.

”Olen tullut siihen tulokseen, ettei terveys ole kiinni vain siitä, että olet fyysisesti hyvässä kunnossa. Psyykkisillä tekijöillä on myös valtava merkitys, ja siinä olen laiminlyönyt itseni.”

Ennen rintasyöpädiagnoosia Tiina muistaa olleensa pohjattoman uupunut. Vuorokauden tunnit eivät tahtoneet riittää töiden ja kodin velvollisuuksien hoitamiseen. Viimeisimpänä riesaksi ilmestyi voimakas migreeni, josta Tiina oli kärsinyt myös  nuoruudessaan.

”Minusta on tuntunut, että olen koko  elämäni ruoskinut itseäni ja juossut jonkin porkkanan perässä, jota en ole koskaan saavuttanut. Olen uskotellut itselleni, että  kun vielä vähän aikaa jaksan, niin pian helpottaa”, Tiina hymähtää.

Syövästä puhuminen auttoi

Myös perhe on huomautellut äidille liian kovasta tahdista. Tyttärillä on Tiinalle lempinimikin: huoligeneraattori.

”Olen mestari pelkäämään kaikessa pahinta ja stressaamaan muiden puolesta. Itseni olen vain siinä rytäkässä unohtanut.”

Yleensä lepo on tullut vasta pakon sanelemana. Niin kävi myös maratonjuoksun jälkeen pari vuotta sitten.

”Ensin minulta hajosi selästä välilevy. Kun toivuin siitä ja olin aloittamassa treeniä täydellä höyryllä, mursin varpaani terassin kulmaan. Kai joku suurempi voima yritti jo silloin sanoa, että rauhoitu nyt, hyvä ihminen.”

Rintasyöpädiagnoosi pakotti Tiinan puolen vuoden sairauslomalle, jolloin hänellä ei ollut voimia miettiä muuta kuin itseään. Sytostaattikuuri ja kortisonilääke toivat turvotuksen, kuvotuksen ja väsymyksen ja veivät yöunet, makuaistin ja hiukset. Työkaverit ottivat vetovastuun Tiinan kahdesta optikkoliikkeestä.

”Se oli hirvittävää, mutta toisaalta helpottavaakin. Minusta tuntui, että ensimmäistä kertaa sain olla luvan kanssa heikko. Kaltaiselleni suorittajalle teki hyvää huomata, etten voi hallita elämää.”

“Miestä ahdisti sairauteni”

Sairaus on lähentänyt koko perhettä. Kotoa jo kertaalleen muuttaneet tyttäret ovat tulleet äidin tueksi välillä sairaalaankin. Puoliso on puolestaan ottanut vastuulleen kodin arkiaskareista huolehtimisen.

Jo diagnoosin saatuaan Tiina päätti, ettei hän halua salata syöpäänsä niin kuin anoppi oli oman sairautensa kanssa tehnyt.

”En ole ikinä ymmärtänyt, miksi tunteet pitäisi tukahduttaa. Vaikeneminen on raskasta paitsi sairastuneelle, myös läheisille. Siksi olen alusta saakka puhunut syövästä avoimesti ystävilleni, työkavereille ja jopa asiakkaille.”

Kurjimmat tuntemukset purkautuivat  luonnollisesti kotona. Turhautuminen ja pelko tulevasta aiheuttivat puolisoiden välille toisinaan riitoja.

”Puhuimme paljon, mutta jossain vaiheessa huomasin, että Mika oli hyvin ahdistunut tilanteestani”, Tiina kertoo.

Hän kiittää miestään kärsivällisyydestä.

”Mika on muistuttanut jatkuvasti, että kävi tässä miten tahansa, niin hän seisoo rinnallani loppuun saakka. Ja se on ollut hienoa, että hän on minun sairastumiseni myötä alkanut pitää paljon parempaa huolta omastakin terveydestään.”

Huumoria rinnoista ja seksistä

Tiinalta riittää ymmärrystä myös pariskunnille, jotka päätyvät syöpäkokemuksen jälkeen eroon. Puolison sairastuminen muuttaa koko parisuhteen, jossa roolit saattavat vaihtua.

”Havahduin siihen, että olin yrittänyt tehdä kaiken aina itse, vaikka olisin päässyt helpommalla delegoimalla asioita. Kun on ollut 26 vuotta yhdessä saman kumppanin kanssa, alkaa muutenkin pitää toista itsestäänselvyytenä.”

Totuttelua on syövän jälkeen vaatinut myös vartalon muuttuminen.

”Vaikka jatkoin hoitojen aikanakin liikkumista ja tein pitkiä kävelylenkkejä, sytostaatit ja kortisoni saivat kropan lösähtämään. Se on ärsyttänyt. Toisaalta yritän muistuttaa itseäni siitä, että ulkonäön märehtiminen on toisarvoista. Ei minun tarvitsekaan enää näyttää kaksikymppiseltä.”

Tiinalle tehtiin kasvaimen poiston yhteydessä molempien rintojen korjausleikkaus. Lopputulokseen hän on ollut tyytyväinen.

”Olisin ollut valmis luopumaan vaikka molemmista rinnoista, mutta lääkäri vakuutti, ettei se ole tarpeellista. Korjausleikkaus tuntui lopulta tärkeältä oman naiseuden vuoksi”, Tiina sanoo ja korostaa huumorin merkitystä sairastumisen keskellä.

”Meillä on puhuttu kaikesta suoraan. Olemme laskeneet leikkiä milloin uusista tisseistäni, milloin seksistä. Muistan, kun Mika hoitojeni jälkeen pyysi, että antaisin jonkin vinkin siitä, kuinka minuun pitää nyt suhtautua. Totesin, että sama nainen minä olen yhä”, Tiina kertoo nauraen.

“En enää värjää hiuksiani”

Itsensä hemmottelu on ollut myös olennainen osa paranemisprosessia. Tiina Haukipää tunnustaa, ettei hän ole shoppaillut koko elämänsä aikana niin paljon kuin tänä vuonna. Yhteistä uusille hankinnoille on ollut värikkyys. Oranssi nahkatakki sai juuri kaverikseen yhtä sähäkät silmälasit.

”Jonnekin väriä piti lisätä, kun tukasta se lähti”, Tiina sanoo ja suihkauttaa lakkaa trendikkääseen lyhyeen kampaukseensa.

Hiukset ovat kasvaneet takaisin tyylikkään harmaina, ja sellaisena ne myös pysyvät.

”Ystäväni järkyttyi, kun kerroin, etten enää aio värjätä hiuksiani. Minulle valinta on kuitenkin itsestäänselvyys, sillä hiusvärien on arveltu lisäävän syöpäriskiä. Vaikka varmuutta siitä ei olisikaan, niin syövän jälkeen sellaisiin asioihin suhtautuu paljon aiempaa vakavammin.”

Vielä suuremman remontin Tiina on tehnyt elämänsä organisoimisessa. Kuusipäiväiset työviikot ovat lyhentyneet nelipäiväisiksi. Sillä on ollut suora vaikutus jaksamiseen ja omaan hyvinvointiin.

”Minusta tuntuu, että osaan vihdoin oikeasti kuunnella kehoani. Ennen vain mennä porhalsin ja suoritin. Mukavinta on ollut huomata, että asiakkaanikin ovat suhtautuneet lyhyempiin työviikkoihini ymmärtäväisesti.”

Mikä muuttui?

Moni ystävä on kysynyt Tiinalta, katsooko hän elämää nyt eri vinkkelistä. Onko parantumisen jälkeen mieleen noussut unelmia, joita hän haluaisi toteuttaa?

”Ei oikeastaan, ja se on yllättänyt minut itsenikin. Hulluinta oli, että sairastumisen hetkellä kaikkein turhimmalta tuntui kaikki tavara, jota mekin olemme kotiin haalineet. Olisin voinut luopua vaikka kaikesta omaisuudesta.”

Materiaa ja epärealistisia tavoitteita tärkeämmäksi arvoksi on noussut oma perhe: tyttäret Mia ja Tiia, puoliso Mika, sekä kääpiösnautserit Pitzu ja Nana, jotka tämän tästä kaivautuvat emännän viereen lämpöpattereiksi.

”Ymmärrän nyt, ettei onni tule suorittamalla. Oma aika ja läsnäolo ovat arvokkaimpia asioita, joita voin elämässäni antaa. Niistä ne ihanimmat muistot syntyvät. Minusta tuntuu, että olen joka tilanteessa enemmän läsnä nyt kuin vuosi sitten.”

Juttu julkaistu Eevan numerossa 11/2015.