Koskaan ei ole hyvä aika särkeä sydämensä, mutta koska niin aina kuitenkin joskus käy, tämän vuoden huhtikuu on ollut sellaiseen lohdullinen aika. Tästä voi kiittää kahta juuri sydänsuruihin erikoistunutta bändiä, Daughteria ja The Nationalia, jotka julkaisivat uudet albuminsa vain kolmen viikon välein.

Yhdysvaltalainen The National on tietenkin jo muodostunut käsitteeksi. Jo viimeistään vuoden 2010 High Violet -albumillaan he löysivät täydellisen epämukavuusalueen keski-iän tyhjyyden ja sen aiheuttaman eksistentiaaliseen kauhun kuvaajina. Matt Berningerin riipaisevat tekstit ja Dessnerin veljesten kitaramelodiat tajusivat, että tietyn pisteen jälkeen elämä on menettämistä, luopumista ja jätetyksi tulemista, eikä mikään määrä omaisuutta, asemaa tai edes ystäviä auta muuttamaan tätä tosiasiaa. New Yorker -lehden Amanda Petrusich osui täsmälleen oikeaan määritellessään bändin ”tavallisten menetysten hitaan kerääntymisen” mestarillisiksi kuvaajiksi.

The First Two Pages of Frankenstein on jo yhtyeen yhdeksäs albumi, jonka tekemistä ensin viivytti ja sitten inspiroi Berningerin potema syvä masennuskausi. Jo kappaleiden nimet, kuten This Isn’t Helping ja Your Mind Is Not Your Friend, riittävät kuvaamaan, ettei yhtyeen maailmassa kaikki ole niinkään hyvin kuin ennen, jolloin juuri mikään ei ollut hyvin.

Mutta silti jo kaksi ensimmäistä kappaletta kuuluvat bändin parhaimpiin. Avauskappale Once Upon a Poolside pudottaa täyteläisine orkestrointeineen suoraan syvään päähän eli jätetyksi tulemisen hetkeen. ”I thought we could make it through anything”, Berninger laulaa epäuskoisena, kun maailma hänen ympärillään murenee palasiksi kauniisti ja sinfonisesti.

Toinen kappale Eucalyptus taas tarkentaa suoraan lusikoiden jakamisen hetkeen. Kappaleen tekstin esinelitaniassa triviaalit tavarat tuntuvat yhtäkkiä julman merkityksellisiltä, koska niihin ruumiillistuu hajonnut suhde ja kuollut rakkaus. Ota sinä se, en halua sitä, Berninger toistelee yhtä aikaa vihaisena ja surullisena; vie se pois, minä vain rikon sen. Kaikki päättyy murheelliseen lopputoistoon: ”There’s nobody home, I’m already there.” Kukaan ei ole kotona, minä olen jo siellä.

Myös musiikillisesti The National on palannut perusasetuksiinsa. Sleep Well Beastin (2017) elektroniset kokeilut on aika lailla sivuutettu parin kappaleen rumpukoneita lukuun ottamatta, kun yhtye on palannut tarkoin rakennettuun aikuisrockiinsa. Kahdella kappaleella vierailee Phoebe Bridgers, mutta hänen taustalaulunsa ovat vain siveltimenveto pastellia bändin seepianvärisessä maailmassa. Taylor Swiftin kanssa kirjoitettu ja esitetty The Alcott kuulostaa sen sijaan oikealta duetolta, joka elävöittää albumin yleisilmettä.

Niin hienolta kuin uusi albumi yhtyeen ystävälle kuulostaakin, pakko on myöntää, että aika moni kappale kuulostaa siltä kuin The National olisi jo aikaisemmin kirjoittanut sen. Etenkin Alien ja Ice Machines olisivat kotonaan bändin millä hyvänsä albumilla. Mutta sekin kai on okei, sillä rakkaille sedille sallimme aina samojen juttujen kertominen yhä uudelleen.

Englantilais-sveitsiläis-ranskalainen Daughter-trio tarjoaa täydellisen vastinkappaleen The Nationalin surullisille sedille. Bändin keulahahmo, 33-vuotias Elena Tonra, voisi ikänsä puolesta olla Matt Berningerin tytär, ja on itse asiassa ihmeellistä, ettei hän ole, sillä niin paljon heidän tavassaan laulaa ja nähdä maailma on yhteistä. Sekä Tonra että Berninger puoliksi puhuvat tekstinsä, heidän äänensävynsä on niin tunnustuksellinen ja intiimi, että yhtyeitä kuunnellessa tuntuu kuin he muuttaisivat kaiuttimista kuulijan pään sisään, kertoisivat siellä totuuksia joita ei itse osaisi näin muotoilla.

Daughterin kolmas albumi Stereo Mind Game kertoo sekin tarinoita etäisyydestä, erosta ja yksinäisyydestä suorastaan musertavan kauniisti. Siinä missä yhtyeen ensimmäiset levyt vielä saatettiin luokitella indie folkiksi, nyt koskettimet ja sovitukset tuovat soundiin muhkeutta, joka bändin hienovaraisten melodioiden ansiosta ei hetkeäkään tunnu turvonneelta.

Kuten The Nationalin parhaat albumit, myös Daughterin uusin sopii yhtä lailla taustamusiikiksi kuin intensiiviseen kuunteluun, sillä tunnelmallinen pinta kätkee alleen syvyyttä ja lämpöä. Puolen tusinan mielenjäävän kappaleen joukosta eniten raapaisee suureksi kasvava To Rage, joka kertoo kuinka tuskallista on katsoa rakkaan ihmisen vajoavan masennukseen tai addiktioon: ”I’ve never loved a living thing so much”, Tonra laulaa albumin painokkaimmat säkeet, ”I was not equipped to watch you quit on us.”

Sekä Daughter että The National muistuttavat meille, että paras popmusiikki aina myös lohduttaa. Älköön heidän kyyneleensä koskaan kuivuko.

The National: The First Two Pages of Frankenstein (4AD), Daughter: Stereo Mind Game (4AD)