Tässä on poikkeuksellinen suomalainen elokuva. Sen tavoitteena on totuus, ei miellyttäminen. Elokuvassa ei ole vääriä sointuja. Vantaalaislähiön mukaan nimetty Korso kertoo oleskeluyhteiskunnan nuorista, jotka yrittävät huijata kaljarahoja varastamalla tyhjiä tölkkejä. He kuuntelevat Liemistä ja Eevil Stöötä, hauskaa ja ironista suomiräppiä.
Mutta Korso uskaltaa olla vakava ja traaginen. Sen päähenkilöillä ei ole suuntaa eikä tulevaisuutta. Onko heillä edes arvoa? Jos Mathieu Kassovitzin elokuvan nimi oli Viha, Akseli Tuomivaara olisi voinut nimetä esikoisensa Pettymykseksi. Tällainen elokuva ei tietenkään ole helppo. Korso on tinkimätön ja kova.
Kovuus on jotain, mitä suomalaisessa elokuvassa on pitkään vältelty. Aku Louhimiehen 8-pallo tuntui turismilta toiseuteen. Olli Saarela on tavoitellut kovuutta koomisin tuloksin. Lähin vertaus Korsolle voisi olla samoja tunnelmia tapaillut Bad Luck Love. Korso on katu-uskottava kuin varhainen Public Enemy, siinä missä Saarelan kukkoilu on samalta supermarketin hyllyltä kuin Cheek.
Esikuvat, kuten Viha, Martin Scorsesen Sudenpesä ja Drive-ohjaaja Nicolas Winding Refnin Pusherit, tulevat mieleen vasta jälkeenpäin. Korso on tarpeeksi hyvä, jotta se ei tunnu vain yhdeltä lisältä tylyjen katukasvutarinoiden lajityyppiin.
Korso ei voisi olla kuin esikoisohjaus. Vaikka Tuomivaara on tehnyt myös mainoksia, kuvakieli on tarkoituksellisen tylyä. Asiaan mennään suoraan.
Päähenkilö on poika aikuisuuden kynnyksellä. Mikko Neuvosen näyttelemä Markus uskoo olevansa koripallossa niin hyvä, että pärjäisi Yhdysvalloissa katukoriskisoissa ja voisi nousta ammattilaiseksi. Pojalle tilanteen ainoa ongelma on se, että hän asuu Korsossa. Tosiasiassa ongelma lienee se, ettei hän ole aivan niin lahjakas kuin kuvittelee.
Korso ei ole feelgood-leffa nuorukaisesta, joka yrittää ja onnistuu. Tämän voi päätellä siitä, että nimeksi on valittu tapahtumapaikka, vantaalaislähiö, joka tunnetaan yhtenä pääkaupunkiseudun pahimmista läävistä. Markus tunaroi oikein huolella.
Yksi aines on rasismi. Sikäli elokuvaa voisi verrata Dome Karukosken ja Aleksi Bardyn Leijonasydämeen, jossa myös ajauduttiin suuriin päätöksiin syrjäytyjien maailmassa. Markuksen siskon kanssa seurusteleva tumma poika Jojo on kuitenkin suorastaan ärsyttävän leso. Hän on myös elokuvan seksuaalisin hahmo. Yhdistelmä johtaa väkivaltaan. Korso ei kuitenkaan moralisoi. En tiedä, tuleeko kukaan arvioimaan sen kohtauksia rasistisiksi, mutta olen varma, että monet elokuvan nähneet aikuiset epäilevät sen olevan mahdollisesti rasismia lietsova.
Olisi vaikea kuvitella, että nuoret ajattelevat näin. Korso on ensimmäinen suomalainen elokuva, jossa ihonvärillä ei ole mitään merkitystä. Jojo on jätkä, ei musta. Tämä on uusi maailma.
Perinteiset levitysyhtiöt eivät uskoneet Korsoon, vaan levitys jäi tuotantoyhtiölle. Korso on siis liian särmikäs, liian anteeksipyytelemätön. Tuottaja Mark Lwoff kertoi ennakkonäytöksen jälkeen, että markkinointiyhteistyötä on hankaloittanut se, että Markus ei ole yksioikoisen sympaattinen tyyppi.
Kutsukaa minua optimistiksi, mutta uskon katsojan kykyyn ymmärtää näkemäänsä ja tehdä moraalitulkinta aivan itse. Niin muuten olettavat myös kaikki parhaat elokuvat.
Ehkä Korson lähin hengenheimolainen suomalaisesta elokuvasta on huumedokumentti Reindeerspotting. Siinäkin asiat esitettiin selittelemättä eli välittämättä siitä, ymmärtääkö keski-ikäinen tallaaja näkemäänsä saati pitääkö hän siitä.
Uskon, että Korsosta tulee omalla mittapuullaan menestys, eli vanhan kaartin silmissä outo yllättäjä. Vanha maailma sanoi elokuvalle ei, vaikka Korso on nimenomaan sitä, mitä suomalainen elokuva kaipaa.
Toivon, että jokainen nirso teini, joka ajattelee suomalaisten leffojen olevan paskaa, näkee Korson. Se todistaa, että nyt eletään uudessa maailmassa. ■
