Aloittakaamme psykologisella testillä: Tyttö tapaa äitinsä hautajaisissa elämänsä pojan, mutta ei saa kysytyksi tämän sukunimeä saati sitten yhteystietoja. Viikkoa myöhemmin hän tappaa sisarensa. Mikä on teon motiivi? Tyttö tappaa sisarensa siinä toivossa, että poika ilmestyisi myös näihin hautajaisiin. Olen törmännyt tuohon ennenkin ja silloin minulta meni pari minuuttia keksiä siihen vastaus. Internetissä tämä esitellään keinona testata kykeneekö koehenkilö ajattelemaan kuten psykopaatti. Mutta tämä on paitsi testi myös arvoitus ja tarina, joten sikäli se on huono testi esittää käsikirjoittajille joiden täytyy työkseen käsitellä tällaisia asioita materiaalina.
En ymmärrä miksi testissä tapetaan juuri sisar. Eikö isä olisi loogisempi vaihtoehto, sillä paljon todennäköisemminhän isällä ja äidillä olisi yhtenäinen tuttavapiiri? Testin tekijä haluaa johtaa harhaan tapattamalla sisaren, sillä tällöin kuvittelemme sisarusten välille kilpailuasetelman ja pohjustamme intohimorikosta. Psykopaatti taas voi hahmottaa veriteon tunteettomana ja välineellisenä tekona.
Millaiseksi kuvittelet helvetin? Kerran kun olin lähetyskirppu¬torilla, myyjä lykkäsi kirjan käteeni. Se alkoi tyyliin: ”Ystäväni, oletko koskaan miettinyt missä vietät ikuisuuden?” ja jatkui kuvaamalla sitä loputonta tuskaa ja hätää, kun palaa elävältä vailla minkäänlaista toivoa kärsimyksen päättymisestä. ”Kuinka monta kertaa ehditkään toivoa, että olisit toiminut toisin, mutta se on aivan liian myöhäistä.” Se kuulosti minusta aika pahalta. Kyllä kirkko on aika hyvin naulannut siinä helvetin olemuksen, en katso pidemmälle menevää tuotekehittelyä tarpeelliseksi.
*
Halutaan palvelukseen: sulkeutunut sadisti.
Tai sitten toiminnan liepeille joku, joka ei ensiksi osu silmään mutta jonka sosiaalisen naamion alla kuplii pakkomielteen laavaa. Joku, jonka sileän ja ammattimaisen ulkokuoren alla sirisee tasajännitteinen mutta määrittelemätön sähkövirta. Sellainen vaarallinen energia, joka käynnistää tärkeitä tapahtumaketjuja ja peruuttamattomia prosesseja etualalla häärivissä toimijoissa.
Kelpaa myös mies, joka luulee olevansa lintu, joka luulee olevansa mies.
”Ehkä rooleistani oma suosikkini oli Suojelijat-sarjan Mälli”, Kari Ketonen, 39, sanoo ja haarukoi salaattiaan Helsingin Bulevardin varrella sijaitsevassa ketjukahvilassa.
”Eronnut, itsestään suuria luuloja elättävä mies, perusteetta tietenkin. Väkivaltaisuuteen taipuva hermoraunio. Yksinäinen ja synkkä hahmo kaiken kaikkiaan. Klassisesti traaginen hahmo. Sitä esittäessä tuli oikeasti oivallus, että hei, mähän tajuan tämän tyypin, ja se ei ole aina näyttelijän työssä mitenkään automaattista.”
On siis helppo ymmärtää Ketosen hämmennys, kun häneltä erehtyy kysymään miltä tuntuu olla yksi Suomen hauskimmista miehistä. Sellaiseksi hän on neljän viime vuoden aikana päässyt. Sketsisarja Ketonen ja Myllyrinne on juuri päättänyt kolmannen kautensa televisiossa mutta aloittanut ikuisuuden kestävän taipaleensa YouTubessa – ja sen parhaat sketsit on nyt julkaistu myös kirjana. Koomikon mainetta pönkittää tuore rooli tiekomediassa Napapiirin sankarit sekä vakiopestit improvisaatiosarjassa Vedetään hatusta ja viihdeohjelmassa Yksi lensi yli Marin pesän.
Vaikka harva itse asiassa tulee sitä häneltä kysyneeksi.
”Meistä kahdesta Ville Myllyrinne saa ottaa vastaan enemmän sitä palautepuolta”, Ketonen toteaa ja katsoo ympärilleen kahvilaan, jonka pöydissä nuoret osaajat ovat linnoittautuneet läppäriensä ja jämäköiden latte-mukiensa taakse. Jos he huomaavat lähistöllään istuvan syksyksi 2010 televisioon muuttaneen miehen, he pitävät havaintonsa omana tietonaan.
”Mun imago on meistä kahdesta kylmäkiskoisempi, ja siksi monet suhtautuu muhun varautuneemmin. Toisaalta ymmärrän sen, koska tyylini on usein sarkastinen, lakoninen ja kärkevä, ja siitä täytyy sitten kantaa vastuuta työn ulkopuolellakin. Mutta sitten toisaalta tekee mieli sanoa, että kyllä mä olen harmiton oikeasti, itse asiassa mä ihan pidän ihmisistä.”
Ketonen hymähtää ja katsahtaa ohi, kuten hän alituiseen tekee.
”Ehkä juuri siksi jotkut ohjaajat niin usein ensimmäiseksi ajattelevatkin minua silloin kun he tarvitsevat johonkin sulkeutunutta sadistia.”
*
Miksi homoudesta tehdään komediassa, myös Ketosessa ja Myllyrinteessä, niin paljon useammin huumoria kuin lesboudesta. Mikä siinä on niin paljon hauskempaa? Tuo on itse asiassa älyttömän hyvä kysymys. Ehkä se johtuu miesten ja naisten ystävyyden keskinäisistä eroista. Naisten ystävyydessä on paljon samankaltaisia elementtejä kuin parisuhteessa, toiminnassa on mukana välittämistä ja hoivaamista, kun taas miehet säilyttävät helpommin kohteliaan etäisyyden. Ei puututa toisen elämään ja sanotaan reteästi ”ei tässä mitään”, vaikka kaveri huomaisi että jokin on vialla. Tarkemmin ajateltuna ohjelmassamme ei ole montaakaan avoimesti homoseksuaalista hahmoa, koska homoudessa ei sinänsä ole mitään hauskaa. Vitsit liittyvät usein piilohomouteen, mikä on kipeämpi ja samalla koomisempi asia, koska siihen salailuun liittyy kunnian menettämisen pelko.
Entä alkoholi? Miksi suomalaisessa komediassa ryyppääminen on niin usein keskiössä? Uskon, että yhtä lailla vaikka Skotlannissa ja Irlannissa se on pinnalla, koska niiden suhde alkoholiin on kulttuurisesti samanlainen kuin meillä. Meidän vitseissämme hauskuus lähtee siitä, että hahmojen suhde alkoholiin on piilottelematon ja mutkaton epäsopivassa tilanteessa. Suomessa on niin kaksinaismoralistinen suhde viinaan. Toisaalta kaikki juovat, sitä tuputetaan kaikille, ”sillä se lähtee millä on tullutkin”. Mutta kun jollekin tulee alkoholista ongelma, kaikki katoavat ympäriltä, kauhistellaan että mistä se on ongelman saanut. Suomessa juomisella pröystäillään ja toisaalta uskotaan, että joku muu ryyppää aina enemmän.
*
Ennen kuin jatkamme, tässä olisi muutama asia, jotka olisi hyvä tietää Kari Ketosesta:
Hän on kotoisin keskiluokkaisesta perheestä Espoosta, Kivenlahdesta. ”Sieltä on vaikea repiä mitään”, hän tuhahtaa.
Koska Kari oli pienenä perhepäivähoidossa, hän ei lapsena ollut tottunut toimimaan laajoissa yhteisöissä; siksi tuhannen oppilaan koulu valtavine rakennuksineen oli shokki pienikasvuiselle pojalle. Hän inhosi koulua ja näkee vieläkin painajaisia siitä, kuinka on vankina luokkahuoneessa josta ei pääse pois ennen kuin on oppinut jonkin monimutkaisen matemaattisen kaavan.
”Ensimmäisen kerran tajusin olevani hauska joskus ekoilla luokilla, kun olin palaamassa kaverin kanssa koulusta kotiin”, Kari sanoo. ”Kaveri sanoi minulle, että sulla on kyllä hyvä tuo, että sä osaat naurattaa ihmisiä. Rekisteröin, että ahaa, ehkä se todella on näin. Sillä tavalla ei huku massaan ja on helpompi pitää puolensa.”
Käytösnumero oli Karilla alimmillaan seitsemän.
Ensimmäisen kerran hän todella innostui huumorin mahdollisuuksista katsoessaan vanhempiensa kanssa lauantaisin Velipuolikuuta. Muiden hämmennyksestä hän käsitti, että ruudussa klassisen sketsikomedian sääntöjä rikkoivat ihmiset, jotka olivat pystyviä mutta täysin holtittomia.
”Petelius ja Heiskanen olivat älykkäitä häiriköitä, jotka pyrkivät järkyttämään sillä hauskuutuksellaan. Todella kovia jätkiä. Katsojan teki mieli soittaa poliisille, mutta ei tietenkään voinut.”
Tuo on kaikki tietenkin ihan peruskauraa. Koomikolle, näyttelijälle, kenelle hyvänsä 70-luvulla syntyneelle suomalaiselle. Mutta tämä enää ei:
”Judoa harrastin kuusi vuotta, voitin kerran SM-pronssia ja saavutin mustan vyön”, Ketonen jatkaa. ”Ryhdyin siihen 12-vuotiaana samasta syystä kuin olen ryhtynyt melkein kaikkeen muuhunkin: koska joku toinen teki sitä myös. Jälkeenpäin kuitenkin hahmotan ne asiat, jotka estivät lopullisen läpimurron. Kilpaurheilu oli niin mitalinmetsästämistä, vakavaa touhua: voittaminen oli hienoa, mutta häviäminen ihan kohtuuttoman kamalaa. Ja häviäjiä on kuitenkin aina niin paljon enemmän. Kun hävisin viimeisen otteluni huonosti valmistautuneena – selvästi paremmalle vastustajalle tosin – eikä tappio tuntunutkaan enää miltään, oli aika lopettaa.”
Eikä normitoimenkuvaan kuulu sekään, että Ketonen on hankkinut itselleen pätevyyden myös psykoterapeutin työhön. Kimmokkeen toisen ammatin hankkimiseen hän sai kantapään kautta, omasta ahdistuksestaan. Työttömänä näyttelijänä hän heittelehti ahdistuksen ja masennuksen välillä, kunnes älysi etsiä apua terapiasta.
Ketonen valitsi erikoisalueekseen reichilaisen kehopsykoterapian, jonka perusoppeihin kuuluu se että mielentiloilla on aina myös kehollinen ulottuvuutensa. Valitun alan opetukset oli helppo soveltaa sekä työhön näyttelijänä että omiin kiputiloihin, eleisiin lavalla ja kramppeihin selässä.
”Kyllä komedian tekemisessä ja terapiassa on paljon samaa”, hän innostuu. ”Tavallaan meistä kaikista on tullut hulluja, koska aistit ovat kertoneet meille jonkin asian olevan näin ja kuitenkin meille on kerrottu sen olevan toisin. Esimerkiksi Monty Python osoitti meille 70-luvulla, kuinka järjetöntä ja absurdia äärimmilleen viety brittiläinen kohteliaisuus ja muodollisuus on. Jos sketsihuumori onnistuu osoittamaan havainnon ja ulkopuolelta tulevan näkemyksen keskinäisen ristiriidan, sillä on parantava vaikutus. Koska silloin tajuamme, että meitä hulluja on monia tai sitten niitä hulluja ovatkin ihan muut.”
Psykoterapeutin työtä Ketonen ei kuitenkaan ole käytännössä tehnyt. Ja kuinka hän enää voisikaan? Televisiota katsova potilas – eikä muunlaisia potilaita enää kai olekaan – kenties osaisi suhtautua luontevasti Terapiassa-sarjassa pääroolia vetävään Gabriel Byrneen, mutta sketsisarjasta tutulle kivikasvolle olisi jo vaikeampi uskoutua. Siitäkään huolimatta, että terapiassa käymisestä on tullut yksi nykypäivän fiktion peruskeinoista saada henkilö avautumaan katsojalle: kun uskomme, että luonnevikainen mafiapomo suostuu raottamaan sisimpäänsä naisterapeutille, klassinen psykologinen kerronta on saanut yhden nuolen lisää arsenaaliinsa.
”Jos Shakespearen aikana ammattikunta olisi ollut olemassa, uskoisin että Hamlet olisi käynyt useammallakin terapeutilla”, Ketonen hymähtää. ”Terapian viihteellistymiselle ei voi mitään, sillä kaikki viihteellistyy kuitenkin. Minun olisi aika tekopyhää sitä kritisoidakin, sillä kun kerran olen Myllyrinteen kanssa valmis lohkomaan vitsiä papeista, miksei sitten terapeuteista. Ainoa vaara on se, jos ihmiset todella uskovat saavuttavansa syvällisiä tuloksia kahdeksassa tunnissa. En ole mikään terapia-uskovainen, en suosittele sitä kaikille. Mutta jos uskoo siitä olevan apua itselleen, miksi ei sitten kokeilisi? Samalla tavalla kuin vaikka laskettelua tai käsipalloa.”
*
Kumpia pelkäät enemmän: korkeita vai suljettuja paikkoja? Suljettuja ilman muuta. Jos joku tunkisi minut maan alle putkeen puoleksi tunniksi, ei se mukavalta tuntuisi. Mutta sinänsä en pelkää mitään paljon vaan kaikkea vähän, olen tässä mielessä hajautetun salkun mies. Pelkään epäonnistumista kaikessa mitä teen, vaikka tiedän että mahdolliset seuraukset ovat huomattavasti vähemmän katastrofaaliset kuin pelko antoi ymmärtää.
Elokuvaohjaaja David Lynch pelkää ruoan hajua niin paljon, että hänen talossaan ei ole keittiötä. Kaikki ruoka tarjotaan hänelle kylmänä tai tuodaan muualta. Mikä on sinusta pelottavin ruoka? Sisäelimistä en juuri perusta, mikä on sinänsä sääli, nehän ovat kai ravintoarvoiltaan varsin hyviä. Syöväthän saalistajatkin ne kaikista ensimmäisinä. Kerran venäläisessä hotellissa aamupalalla kylmänä nautittu kieli kauhistuttaa vieläkin, ja myös äyriäisissä on jotakin epäilyttävää. Itänaapurissa söin kerran jonkinlaisia ryynejä, joiden sekaan kaadettiin maitoa. Se oli pelottavaa koska se ei maistunut ruoalta vaan pehmeäksi keitetyltä soralta.
Jos joutuisit syömään yhtä ruokaa koko loppuikäsi, minkä valitsisit? Vastauksessa pitäisi ottaa huomioon sekä terveydellinen että kyllästymisen näkökulma. En ainakaan sushia, koska kun opettelin laittamaan sitä itse, söin kahtena viikonloppuna sellaiset överit, ettei sitä voinut ajatellakaan puoleentoista vuoteen. Voisiko vastata jotakin tyyliin ”hedelmät”, jolloin voisi saada vaihtelua? Tai äh, sanon vain että perunaa.
*
Työttömyys voi ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin. Kari Ketosen se ajoi koomikoksi.
Ville Myllyrinne oli tehnyt imitaatiokeikkoja jo aikaisemmin, mutta Ketosen asenne oli jälkiturkkalainen, näytteleminen oli vakavaa ja hikistä hommaa. Miesten asenne sketsisarjan tekemiseen oli sekin alusta saakka vaativa ja paneutuva. Jokaisen sketsin täytyi olla sanasta sanaan käsikirjoitettu, miljöötä ja puvustusta myöten. Improvisoida sai, jos siltä tuntui, mutta sen täytyi versoa jo istutetusta mullasta.
”Ville on aina kannustanut minua kirjoittamaan, painostanutkin”, Kari kertoo miesten työsuhteesta. ”Olen luonteeltani letargikko, joka täytyy napata mukaan liikkuvaan junaan. Aluksi kirjoitin sketsejä vain näyttääkseni Villelle etten muka osaa kirjoittaa niitä. Minun tekstini ovat arkisempia, kun taas Ville tykkää ammuskella isolla pyssyllä.”
Aluksi he jopa tietoisesti välttivät hahmojen luomista. Kaiken piti olla neutraalisti puvustettua, vastavetona suomalaisen komiikan perinteelle ruudussa näkyvien henkilöiden täytyi olla jokamiehiä. Asteittain Ketonen ja Myllyrinne kuitenkin huomasivat, millainen turva naamio tai tekoviikset voi olla, niiden alla saattaa piillä paljon hauskempia tosimiehiä.
Ja niin hahmojakin syntyi: luomuteurastaja, joka pyrkii olemaan emotionaalisesti mahdollisimman läsnä piestessään omin käsin sikoja hengiltä; doping-urheilija, joka typertyneen näköisenä väittää saaneensa neljäätoista kiellettyä ainetta kahvista; katolinen pappi, joka pyrkii lähemmäksi syntisiä väijymällä tavaratalojen sovituskopeissa ja wc-tilojen eriöissä.
”Elokuvaa pidetään aina draamallisen kirjoittamisen kuningaslajina”, Ketonen toteaa. ”Mutta on mukavaa ajatella sketsisarjaa toisen ääripään extreme-suorituksena. Huumori pelkistettynä on ankara formaatti, lieka on lyhyt ja kypärä on ahdas. Kello käy koko ajan, jos kahdessa minuutissa ei ole päästy jonkinlaiseen koukkuun, katsojan jalka alkaa naputtaa kärsimättömänä.”
Saatuaan lopulta sarjansa kaupatuksi Subille kaksikko keksi panostaa ennakkomainontaan netissä. YouTuben kaltaiset sivustot olivatkin ihanteellisia väyliä salakuljettaa huumoria ihmisten elämään. Aivan kuten popkappaleet aikanaan karkasivat erityisohjelmista, joihin ne olivat karsinoitu, puhkomaan kaikkea ohjelmatarinaa, sketsien katsomisella saattoi vaikka terästää tylsää työpäivää, jos työpisteen sijainti salli sen.
”Tavallaan tietysti huumorin ylivalta alkaa olla jo ahdistavaakin”, Ketonen pohtii. ”Kun mainokset ja uutiset alkavat kaikki olla kovin hassunhauskaa, silloin edelläkäyvä huumori käy lakonisemmaksi, julmemmaksi ja hiljaisemmaksi. Oli tavallaan shokki keväällä David Beckhamin saapuessa Suomeen operoitavaksi, kun Facebookiin perustettiin ryhmä ’Ei lisää Beghameja Suomeen kirurgi-hoitoon’. Aivan tavalliset ihmiset kirjoittivat sinne ihan järjettömän nerokasta komiikkaa. Kun kaikki ovat niin hauskoja, on ongelmallista rakentaa identiteettiä hauskana olemisen ympärille.”
Kari Ketonen onkin eräänlainen vastakohta menneiden ajan koomikolle, joka oli usein naamanvääntelijä, ilvehtijä, tyyppi jonka ympärille kaikki oletettu hauskuus rakennettiin. Muut näyttelijät olivat pelkkiä satelliitteja nimekkään koomikon huumoriprojektille. Tämä toki toimi parhaimmillaan hienosti, mutta esimerkiksi Jerry Lewis, Charlie Chaplin, Peter Sellers tai Jim Carrey eivät koskaan päässeet yllättämään katsojaa puskista. Heidän roolinsa oli ilmeinen elokuvan ensimmäisestä minuutista saakka.
Eivätkä klassiset koomikot pystyisi saavuttamaan samanlaista kaikkialla läsnäoloa kuin missä Ketonen on onnistunut syksyllä 2010. Huolimatta monista projekteistaan hänestä ei saa tarpeekseen, koska hän on aina taustalla, katveessa.
Täten Ketosen ei tarvitse myöskään huolehtia menneen maailman tavoista, jolloin koomikossa pyrittiin näkemään yksityiselämässään kauhea ihminen tai sitten muuten vain traaginen hahmo.
”Klovnin kyyneleet eivät sinänsä ole yhtään kiinnostavampia kuin kenenkään muunkaan. Tai toisaalta yhtään vähemmän kiinnostavia. Ihmisten luontainen reaktio on teosten kuluttamisen jälkeen etsiä lisää kulutettavaa vaikka itse tekijästä. Halutaan tietää mitä muuta tällä on annettavaa. Mutta yleensä ei ole yhtään enempää, kaikki on jo teoksessa!”
*
Oletko jo joutunut kohtaamaan peilissä keski-ikäisen ihmisen? Suunnitteletko moottoripyörän ostamista tai katseletko kaksikymppisiä naisia uudella tavalla? Oletko koskaan joutunut sellaiseen kauheaan tilanteeseen, että tajuat olevasi bileiden vanhin ihminen? Kyllä alan olla tietoinen siitä, että pian täytän 40 vuotta. Tajuaa yhtäkkiä vuosista sen, että ai, nämähän kuluu. Senhän pitääkin olla kriisin paikka. Viime vuonna ostin itselleni kävelysauvat, mutta edelleen minulla on niihin jotenkin ironinen suhde, vaikka niiden käytöstä nautinkin. On myös tervettä luopua asioista, nuoruuden taaksejäämisessä on paljon positiivista, jos asiat hahmottaa oikein. Tuntuu, ettei noviisista senioriksi hyppäämisessä ole mitään välivaihetta. Aluksi on produktion nuorin, kaikkien maskotti, sitten yhtäkkiä setä.
Mikä on pyyteettömintä mitä olet ikinä tehnyt? Tämä on vaarallinen kysymys, sillä kuten Anthony de Mello kirjoittaa teoksessaan Havahtuminen, ei ole pyyteettömiä tekoja vaan eri tavalla jalostuneita itsekkäitä tekoja. Jos tässä mainostaisin jotakin tekoani pyyteettömäksi, se näyttäisi heti ulkokultaiselta ja farisealaiselta. Kieltäydyn siis vastaamasta, jotta edes jokin tekoni voisi säilyä mielessäni pyyteettömänä.
*
Postmodernin työelämän hahmottomuus ja sermitetty epätoivo on kaikessa ilmeettömyydessään ihanteellinen aihepiiri Ketoselle. Hän sanoo rakastavansa Konttoria, varsinkin englantilaista alkuperäisversiota, tilannekomediaa josta on tavallaan poistettu sekä tilanne että komedia niin että jäljelle on jäänyt vain pesemättömän toimistokahvinkeittimen läpi suodatettua vaivaantuneisuutta.
”Ennen ammatin näki päältä päin. Nyt kaikilla ovat samanlaiset työkalut, joten kun istun koneen ääressä ja tuskailen käsikirjoitusta, työni näyttää samalta kuin kuljetusyrityksen laskutusassistentin työ. Ei ihme, että monet ovatkin vieraantuneita työstään.”
Monet Ketosen ja Myllyrinteen avainsketsit rakentuvat nekin työelämän ympärille. Ketosen esittämä huoliteltu esimies, joka kutsuu alaisen luokseen esittääkseen suoran kysymyksen: juoko tämä töissä – kun vastaus on ei, esimies pettyy, sillä hän itse juo. Konkurssiin ajautuvan firman hallituksen kokous, jonka taloudellista kriisiä käsittelevän jargonin puhkaisee Myllyrinteen hahmon avoin rakkaudentunnustus Ketosen johtajalle.
Pelkkää boheemitaiteilijan pilkkanaurua toimistorotille siis? Ei, sillä Ketonen on valmis laskeutumaan itsekin konttorimanalaan. Hän on osakas ja toimii kouluttajana Business Healers Oy -konsultointiyrityksessä.
”Halusin hyödyntää psykoterapeutin koulutustani”, hän selittää. ”Mä haluan aina käyttää kaiken loppuun, vaatteet tai hankitun osaamisen; tai jos jokin on menossa vanhaksi, se sitten syödään, vaikka lemmikki. Mä en luennoi bisnestotuuksia 400 ihmiselle, vaan esimerkiksi simuloin tilanteita esimieskoulutuksessa. Luoduissa tilanteissa ihmiset osoittavat samat vahvuutensa ja heikkoutensa kuin tosielämässäkin, mutta keinotekoisissa tilanteissa niitä voidaan käsitellä yleisesti, arvostelematta henkilöä.”
*
Kumman tekisit mieluummin: 4 000 palan palapelin vai leikkimökin? Tekisin ne molemmat – ja mielelläni. Ehkä leikkimökin, se antaisi enemmän tyydytystä valmiina. En sanoisi olevani kätevä käsistäni, mutta keksin omat tapani. Puuseppä ei katsoisi sitä leikkimökkiä hyvällä, mutta se tuskin siellä haluaisi leikkiäkään.
Jos saisit olla joku supersankari, mikä olisit? En olisi turhan valikoiva, olisin kiitollinen vaikka olisin joku kolmosketjun tasoinen Hopeasurffari. Sinänsä en ole koskaan supersankareita ymmärtänyt, niiden suosio on jotenkin amerikkalainen ilmiö. Ehkä ne puhuttelevat murrosikäisiä poikia juuri siksi, koska hahmojen syntytarinaan liittyy jokin hämmästyttävä muodonmuutos. Oman kehonsa muuttumisen kanssa tuskailevalle teinille se voi olla lohdullinen metafora.
Suostuisitko lihottamaan itseäsi 25 kiloa roolia varten? Se ei ole miellyttävä ajatus, siihen liittyy monia pelkoja. Jos ei saisi laihdutetuksi kiloja pois. Ja jos pakkolihottamisesta tulisi kauhea olo. Mutta jos rooli olisi hyvä ja saisi kunnon korvauksen, voisin suostua. Suomessa roolista saa korkeintaan muutaman kuukauden palkan, mikä ei moiseen kannusta.
*
Siellä suuressa, oikeassa elokuvatähteyden maailmassa Christopher Walken on tunnetuimpia sivuosien veteraaneja. Walken on aina ollut liian erikoisen näköinen jokamieheksi, ei tarpeeksi komea käydäkseen romanttisesta sankarista ja liian kummallinen mahtuakseen valkokankaalla mihinkään klassiseen ammattiin. Niinpä Walkenin resumé onkin lista psykopaatteja, sosiopaatteja, pervertikkoja, miehiä jotka eivät edes vaivaudu estämään mielessään olevia pahoja hiipimästä kasvoilleen. Kuitenkin kun Walkenilta taannoin kysyttiin millaista hahmoa hän haluaisi näytellä, hänen vastauksensa oli liikuttava. Hän haluaisi edes kerran näytellä ihan tavallista perheenisää. Sellaista, joka laskisi kätensä jälkikasvunsa harteille ja sanoisi että toimit ihan oikein, poikani.
”Jokainen näyttelijä aina haluaa sen roolin, jota ei saa”, Ketonen sanoo. ”Kyllä minäkin haluaisin kaikista eniten näytellä ihan pertti perusisää, onhan minulla neljävuotias poikakin. Mutta ihmiset eivät ajattele minua, kun ne ajattelevat pertti perusisää. Ihmisten julkinen minä on tietynlainen vastakohta, kompensaatio, sille mitä he oikeasti ovat. Siksi fiksuimmat ohjaajat valitsevat rooleihinsa niitä epätodennäköisimpiä tyyppejä, koska usein ne ovat tavallaan juuri ne oikeat. Esimerkiksi Tarantino osaa sen ja muutama muu – mutta ei kuitenkaan kovin moni. Ja kaikki ihailevat Tarantinoa siitä, mutta harva älyää toimia samalla tavalla kuin se.”
Eikä nytkään viereisessä pöydässä istu edes ketään etäisesti Quentin Tarantinoa muistuttavaa.
